Hunter and the prey

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ti Marras 05, 2013 12:40 pm

Tarinan nimi: Hunter and the prey
Ikäsuositus: K16
Päähenkilöt: Vaeltaja ja Mazura
Tekijän huomautus: Jokunen tarina siitä miten Mazu ja Valtsu ehkä tapasisivat.


Luku 1.

Salamoiden välke katkaisi hetkellisesti myrskypilvien alleen peittämän maan. Kaatosade peitti kaiken alleen samalla kun viima sai korkeat kuusenlatvat tanssimaan uhkaavasti mustina harmaata taivaanreunaa vasten. Aurinko oli kadonnut jo muutamaksi päiväksi, tumma katto taivaan yllä piti siitä huolen. Kasvien lehdet painuivat sadepisaroiden voimasta kuin antautuen. Pellot ja tiet olivat mutaisia, sade huuhtoi pois viimeksi teillä ratsastaneiden, sekä niillä kulkeneiden eläinten jäljet. Kaikki paitsi yhdet.
Pitkää tietä vaelsi hahmo tummassa viitassa huppu syvällä kasvojen yllä. Uupuneena mutta määrätietoisena hän kulki eteenpäin, Ukon vasaranlyöntien jyrisyttäessä taivasta aivan hänen yllään. Hän oli kulkenut jo pitkän matkan, mutta toinen samanmoinen oli vielä edessä. Nyt oli tosin aivan liian huono aika jatkaa. Vaikka eläimet pysyivät piilossa myrskyltä, muokkasi se maisemaa koko ajan, eikä sellaisena yönä ollut viisasta lähteä. Jonkin matkan päässä sijaitsikin pieni krouvi, jonne matkalainen suuntasi ennen toista etappiaan.
Tuuli löi jo kovaa ja sateen lyönnit täyttivät maiseman äänet. Jonnekin lähelle osui salama, sen murto-osasekunnin pituista välähdystä seurasi maata järisyttävä rysähdys, mikä sai matkalaisen pään kääntymään, vauhtiaan hidastamatta. Kohta pienestä ratinasta kehittyi jyrinää ja rasahtelua, kun kylkeensä osuman saanut puuvanhus otti yhteen painovoiman kanssa, kaataen mukaansa vieressään kasvavia kuusia. Puut osuivat yhteen ja iskeytyivät maahan jytinällä. Jonkin ajan päästä matkalainen erotti majatalon tien vierustalla jo helposti. Sade oli yltynyt kaatosateeksi ja ukkonen välähteli ja jyrisi taivaan katon alapuolella kuin tahallaan pelotellen, maata puhdistaen. Jokaisen järkevän ihmisen oli syytä siirtyä sisälle.

Jykevä hirsipuinen ovi narahti raskaasti kun mustaviittainen vieras veti sen auki. Nopeasti hän astui sateen saattelemana lämpimään huoneeseen ja sulki oven perässään. Korvissa hiljeni. Sateen ropina kuului enää talon jykevää kattoa vasten ulkopuolella, sisälle se ei päässyt.
Talo oli kaksikerroksinen. Alakerrassa oli pieni baari sekä muutama kolme pöytää, joissa istui kolme vanhempaa miestä jättäen pimeän nurkkapöydän tyhjäksi. Baarin takana oli selvästikin krouvin omistaja ja portaista yläkertaan katosi yksi ilotyttö. Yläkerta oli siis selvästi majoitustilaa.
Mustahuppuinen mies heitti pitkän, märän, jokseenkin kuluneen viitan pois yltään ja haroi märkiä vaaleita hiuksiaan. Alakerran kolme miestä kääntyivät katsomaan, samoin kuin alakertaan tulleet kaksi muuta ilotyttöä. Miehen jykevä ja komea ulkomuoto ja selvästi avonainen takki herättivät kuiskuttelua eräiden keskuudessa. Myös hänen selässään kantama suuri miekka herätti selvästi ihmetystä näissä harvoissa, mutta mies ei antanut sen häiritä. Hän suuntasi heti tiskille, jossa vanhahko omistaja jo odotteli.
Omistaja lykkäsi miehen eteen tuopillisen ruisolutta.
”Pohjoisen parasta. Talo tarjoaa.”
Mutta mies ei ollut kiinnostunut. ”Milloin seuraavat kauppiaat ratsastavat Eliveniin?”
Omistaja ihmetteli tätä suorasukaisuutta. ”Viimeisimmät kärryt ohittivat tästä muutama päivä sitten. Seuraavia saa taas odotella viikon verran.”
Mies hymähti turhautuneena. Omistaja tutkaili häntä.
”Olen omistanut tämän kapakan jo kolmekymmentä vuotta.”
Matkalainen hämmentyi oudosta kommentista, mutta istuutui tiskin ääreen miettimään kuin ei olisi kuullutkaan.
”Olen nähnyt monia sotilaita, mutta en koskaan sinunlaistasi.”
”En ole sotilas.”
”Niin arvelinkin.” Vanha mies naurahti. ”En ole koskaan nähnyt sotilailla yhtä vaikuttavia aseita.”
Mies katsahti baarin takana olevaa viiksekästä herraa ja sen jälkeen valtavaa miekkaa selässään. Vanha herra hymyili ystävällisesti.
”Kuinka voin auttaa teitä, herra...?”
”Yavez. Mazura Yavez”, mies vastasi.
”Herra Yavez. Olette siis kiinnostunut täältä Eliveniin kulkevasta kauppatavarasta.”
”En välitä kauppiaista. Tarvitsen vain nopean reitin Eliveniin.”
Omistaja otti tiskin takaa pullon, josta kulautti itse.
”Olen pahoillani, mutta matkanne taitaa hidastua. Kauppatie Eliveniin on tukossa, rankkasade on romauttanut kalliota ja mutaa tielle, eivätkä hevoskärryt pääse siitä kulkemaan.”
”Miten he sitten onnistuvat toimittamaan Eliveniin?”
”He käyttävät kiertotietä Kurvin läpi. Reitti on pidempi ja hitaampi, mutta se on ainoa mahdollinen. Toista tietä et pääse ennen kuin sotilaat ovat tulleet raivaamaan kivenlohkareet pois, ja sitäkin saa odottaa vasta rankkasateiden jälkeen.”
Mazura rypisti otsaansa. ”Onko se ainoa mahdollisuus?”
”Ei. Kurviin vievän tien haarasta lähtee vanha umpeenkasvanut kauppatie. Jos haluat päästä Eliveniin nopeasti, se on ainoa mahdollisuutesi.”
Sekä Mazura, omistaja, että pöydissä istuvat miehet kääntyivät kaikki hämmästyksissä uuden äänen suuntaan, joka kantautui tyhjäksi luullusta pimeästä nurkkapöydästä. Yksi pöydissä istuvista vanhoista miehistä katsahti Mazuraan.
”Älä riskeeraa henkeäsi, poika. Tie vie metsään, jossa on kadonnut ihmisiä. Jopa isäukkoni tiesi, että metsä on vaarallinen ja siitä on jo melkein kolmekymmentä vuotta kun hän oikaisi koipensa.”
”Ja siksi tarvitset jonkun, joka tuntee tämän tien.”
Nurkkapöydästä nousi mustahuppuinen hahmo, yhtä sensuelli kuin äänensä. Nainen asteli Mazuran luokse baaritiskille ja istuutui tämän viereen. Muut miehet katselivat naisen liikkeitä, täydellinen kroppa vähän selkä kyyryssä istuen, pitkät hiukset valuen hupun alta täydellisen poven ylle. Tiskin takana omistaja siisti kaulustaan.
Mazura siristi silmiään. ”Ja sinä pystyt opastamaan minut metsän läpi?”
Naisen nauru kaikui heleänä kirkkaanvalkoisen hammasrivin läpi. ”Epäiletkö minua? Koska olen nainen?”
”Epäilen huhuja. Jos reitti tosiaan on niin vaarallinen, miten kukaan haluaisi koskaan lähteä sinne?”
”Uteliaisuutta. Tyhmyyttä.” Nainen laski huppunsa alas, jonka alta paljastuivat enkelin kasvot. Mazura kiinnitti huomion ensin tämän hyvin, melkein oudon tummiin silmiin. Nainen kosketti toista korvaansa, joka oli melkein palasiksi raadeltu.
”Metsäreitti on vaarallinen, mutta ei mahdoton. Tunnen sen tarpeeksi hyvin viedäkseni sinut Eliveniin. Kaltaisesi miekkamiehen olettaisi selviävän siitä helposti”, nainen virnisti.
Mazura mietti hetken. Tarjouksesta oli miltei mahdoton kieltäytyä, sillä se oli tärkeää hänen aikataululleen. Tämä outo nainen ei kuitenkaan vakuuttanut häntä.
”Kuuntele vanhimpiasi, poika”, vanha mies pöydässä puhutteli jälleen, ”vaikka emme ole koskaan sitä omilla silmillämme todistaneet, ovat vanhat legendat silti totta. Usko pois.”
Mazura katsoi heitä kysyvästi.
”Legendat hirviöstä.” Nainen tarkensi Mazuralle. ”Metsässä on nähty hirviöitä, mutta kukaan ei tiedä, onko se totta.” Nainen otti Mazuran koskemattoman tuopin ja joi sen yhdellä kulauksella.
”Totta se on nuori neiti, älä kyseenalaista totuutta!” miehet osoittelivat naisen raadeltua korvaa. Nainen pyöritti silmiään. Hänen katseensa osui edessään istuvaan mieheen. Hän kurotti kädellään ja siirsi takin reunustaa pois kylkiluiden edestä, kunnes Mazuran käsi otti tätä ranteesta kiinni. Nainen katsoi tympääntynyttä herraa huvittuneena.
”Olet tainnut ennenkin olla tekemisissä toisten voimien kanssa?” Nainen puhutteli nyt vain häntä.
Mazura vilkaisi punertavia viiltoja, jotka ylettyivät hänen kyljestään rintaan asti ja vetäisi sitten naisen käden pois.
”Et taida olla mikään tavallinen matkalainen?”
Mazura huokaisi turhautuneena. ”Kauanko matka kestää?”
Nainen nojautui tutkaillen taaksepäin. ”Neljä päivää riippuen säästä ja mahdollisista... sattumista. Yöllä ei ole viisasta liikkua, ellet sitä itse välttämättä halua.”
Vanhat miehet pöydässä jatkoivat legendojaan hiljaa, poistuen keskustelusta. Baaritiskin takana omistaja joi taas pullostaan ja kuunteli hiljaa kaksikon neuvottelua.
Mazura punnitsi asiaa, hän ei luottanut tähän outoon tyttöön. Hän vaikutti älykkäältä, mutta liian nuorelta tietääkseen reitin paremmin, kuin viereisen pöydän vanhimmat.
Mazura huokaisi ja kääntyi hetken hiljaa mietittyään tytön puoleen.
”Paljonko haluat palkkioksi?”
Naisen kasvoille levisi tyytyväinen hymy ja hän kumartui lähemmäs noustessaan tuolilta. ”Keskustelkaamme hinnasta myöhemmin. Lähdemme matkaan kun rankkasade on laantunut.”


Viimeinen muokkaaja, MS pvm Ke Marras 13, 2013 12:33 am, muokattu 1 kertaa
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ti Marras 05, 2013 12:41 pm

Luku 2.

Sää piti huolta siitä, että matkalaiset pääsivät lähtemään vasta varhain aamulla. He lähtivät jättäen krouvin omistajalle ja vanhoille herroille hyvästit, ottivat kaiken tarvitsemansa ja suuntasivat Eliveniin päin.
Maa oli sateesta märkä ja pisarat kimaltelivat kasvien lehdillä. Ilma oli raikas ja puhdas. Taivas oli vielä harmaa ja arvaamaton. Parempaa säätä olisi tosin ollut turha odottaa, joten oli käytettävä hyväksi tämä mahdollisuus.
Mutainen tie rohisi askelten alla, kun matkalaisten tie taittui. Mazura käveli muutaman askeleen naisen takana. Hän halusi pitää tyttöä silmällä. Nainen huomasi tämän sanattoman eleen, mutta ei pannut siitä pahakseen. Hänen mustan viittansa helma heilahteli tuulessa.
Tie taittui äänettömästi, kunnes majatalo oli jo jäänyt taakse näkymättömiin.
”Miksi olet menossa Eliveniin?” nainen kysyi rikkoen hiljaisuuden, joka ei mistään huolimatta ollut hetkeksikään kiusallinen.
Mazura ei vastannut. Hän kuunteli soran rapinaa ja yritti olla välittämättä kysymyksistä, naisen ei tarvinnut tietää.
”Emme luultavasti tule enää koskaan näkemään tämän jälkeen, joten voit aivan yhtä hyvin kertoa, miksi minun pitäisi vaivautua.”
Mazura pyöräytti silmiään - ”Toimenkuva.”
Nainen nyökkäsi itsekseen. Varikset rääkyivät jossain kaukaa.
”Entä itse? Oletko täysiaikainen turistiopas vai pelkkää huviako autat tuntemattomia hengenvaarallisella reitillä?”
Mustan hupun alta kuului naurahdus.
”Onko sinulla edes jonkinlainen nimi?”
”Kutsuvat minua Vaeltajaksi. Yllättävää, eikö? Osuva kuitenkin.” Nainen pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltään.
”En asu täällä. Yksin matkatessa ei pieni palkkio hyvästä työstä ole koskaan pahitteeksi.”
Kun vastausta ei kuulunut, kurkkasi Vaeltaja olkansa yli. Häntä hymyilytti. Mazura oli kääntänyt katseensa muualle ja näytti selvästi mietteliäältä.
Matka jatkui hiljaisuudessa, kunnes Vaeltaja kesken kaiken lähti tarpomaan kohti peltoa. Lyhyt tienpätkä katosi nopeasti villien heinien ja muiden rikkakasvien joukkoon, jossa Vaeltaja seisoi, heinien yltäen hänen kyynärpäihinsä asti. Mazura katsoi Kurviin johtavaa tietä, sitten Vaeltajaa, joka seisoi nyt siitä päinvastaisessa suunnassa, kasvoillaan odottava ilme.
Heinät ja villit kukat heilahtelivat Mazuran ympärillä kun hän seurasi mustahuppuista opastaan näkymättömällä tiellä. Jos tässä koskaan oli ollut tietä. Mazura mietti vanhan miehen sanoja: ”siitä on jo kolmekymmentä vuotta”. Tien vaarallisuudesta siis tiedettiin jo ennen sitä. Hetken Mazura jo uskoi, että minkäänlaista reittiä ei koskaan ollut olemassa. Häntä huijattiin. Pitäisikö hänen lähteä ennen kuin on liian myöhäistä? Kuinka oli mahdollista, että tämä Vaeltaja tuntee tien, vaikka on selvästi niin nuori? Mazura kuitenkin hylkäsi nämä ajatukset. Ympäriltä huokuva tuoksu selvitti ajatukset. Jos Vaeltaja todella puhui totta, todistettakoon se. Muussa tapauksessa: hän saisi maksaa virheestään.
Pari saapui pellon reunaan josta nousi rinne metsään. Vaeltaja kääntyi tulosuuntaan, ikään kuin tarkistaen, että hänen opastettavansa on vielä mukana, jonka jälkeen lähti kapuamaan rinnettä ylös. Kallioon tarrautuneet juuret olivat suureksi avuksi. Sammal oli märkää ja liukasta.
Ylös päästyään nainen antoi miehelle aikaa katsella ympärilleen. Vanha aarniometsä oli uskomaton näky. Puita, kallioita ja kumpareita peitti pehmeä sammalmätäs, joka oli kuin kutsuva peti. Vanhat kelot ja puiden onkalot sävyttivät maisemaa ja oksilla roikkuvat naavat heilahtelivat aavemaisesti. Puuvanhusten latvat suodattivat harmaiden pilvien takaa kajastavan himmeän valon, joka sai maiseman hohtamaan oliivin- ja jaden väreissä. Aarniometsän tuoksu oli sateen jälkeen huumaava. Mullan, koivun lehtien ja puun tuoksuun sekoittui jostain vastustamattoman suloinen aromi, jota Mazura ei osannut tulkita. Lintujen ääniä kuului sieltä täältä ja jossain juoksi metsäjänis. Pariskunta lähti matkaan.
Mazura huomasi nopeasti, miten metsä imi heitä koko ajan sisäänsä. Jokaisen puun takana metsä jatkui samanlaisena, ja pian pellolta kajastavaa valoa ei näkynyt heidän takanaan ollenkaan. Kohta hän pisti merkille, että heidän kulkemansa reitti poikkesi muusta heitä ympäröivästä. Puiden oksat eivät kurotelleet kymmenien metrien korkeuksissa vaan vähän väliä niitä piti työntää pois kasvoilta. Mustikka- ja puolukkamatot eivät jääneet jalkojen alle ja vanhojen puiden juuret oli helppo kiertää. Mazura alkoi pikkuhiljaa jo uskoa, että tämä voisi olla se tie, jolla ihmisiä on kadonnut jo usean vuosikymmenen ajan. Hän ei osannut päätellä, kuinka kauan on kulunut siitä, kun luontoäiti valtasi ihmisten kuluttaman tien takaisin.

Oli kulunut jo hyvä tovi kun Vaeltaja pysähtyi. Metsä muuttui yhä harmaammaksi ja pilvikatto taivaalla kasaantui uhkaavasti. Ties kuinka pitkään he olivat vaeltaneet. Täydessä hiljaisuudessa. Vaeltaja oli ollut itsevarma koko matkan. Mazura oli tutkaillut häntä, kuinka hän katseli ja kuunteli ympäristöään. Joskus Vaeltaja saattoi kyykistyä tien viereen koskettelemaan multaa käsillään, joskus painoi päänsä lähelle puun runkoa. Välillä hän vilkaisi seuralaistaan, kuin peläten, että tämä katoaisi jonnekin. Hänen virneestään paistoi aina pieni virne. Jotain, mihin ei voinut luottaa. Hänen kasvoiltaan kuitenkin huokui viisautta ja jonkinlaista yhteyttä ympäristöönsä. Välillä Vaeltajan hiuksiin saattoi tarttua pieniä oksia tai pudonneita lehtiä. Mutta omituista kyllä, ne näyttivät aivan luonnollisilta. Ne eivät olleet häiritseviä, päinvastoin, pitkissä tummissa hiuksissa ne olivat kuin pieniä koristeita.
Vaeltaja itse keskittyi valitsemaansa reittiin. Häntä kiinnosti katsoa, miten Mazura, jolla oli selvästi paljon kokemusta, selvisi reitistä, joka oli hyvin erilainen verrattuna siihen, mihin hän oli tottunut. Miehen reaktiot huvittivat häntä.
Joskus Vaeltaja kertoi Mazuran kysymättä faktoja metsästä. Hänen mukaansa tie hylättiin noin kuusikymmentä vuotta sitten. Reitillä kadonneiden lukumäärä herätti pelkoa kauppiaissa ja muissa matkalaisissa. Sittemmin uusi reitti Eliveniin syntyi ja entinen katosi vähä vähältä. Reitille uskaltautui vähän väliä ihmisiä, mutta harvat tulivat takaisin. Kerrotaan, että kadonneiden ruumiit, ne harvat, joita edes oli löydetty, olivat niin oudossa kunnossa, että tarinat hirviöistä alkoivat elää.
Mazura oli kysellyt syitä Vaeltajalle tulla tälle tielle. Vaeltaja oli epämääräinen, mutta kertoi olleensa utelias ja naiivi. Hän kertoi myös kohdanneensa reitillä suurpetoja sekä selittämättömiä ilmiöitä. Mazura harkitsi näihin tarinoihin uskomista, vaikka ne kuulostivatkin Vaeltajan selittäminä todellisilta.
Matkalaiset istahtivat alas. Mazura otti miekan selästään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Pieni tauko teki ihan hyvää, ties montako tuntia he olivat jo matkanneet. Vaeltaja korjasi huppuaan ja haroi hiuksiaan, samalla tutkaillen matkapariaan. Mazura huomasi tämän, mutta yritti olla välittämättä.
”Mistä olet kotoisin?” Vaeltaja kysyi yhtäkkiä.
Mazura katsahti Vaeltajaa, joka nosti kulmiaan. Kysymys oli selvästi hänelle.
”Estreval Zavelista.”
”Elitkö koko nuoruutesi siellä?”
”Jokseenkin.”
”Onko sinulla perhettä?”
Mazura katsahti hämmentyneenä vastapäätä istuvaa muukalaista.
”En ole tavannut heitä vuosiin. Teen työni yksin.”
”Et siis ole naimisissa?”
Mazura katsahti Vaeltajaa jälleen.
Vaeltaja nyökkäsi huvittuneena ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Hyvä on...” Keskustelu hiljeni.
Mazura avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänet keskeytti taivaalta kuulunut jyrähdys. Molemmat käänsivät katseensa ylös, kun metsän lehdet alkoivat yhtäkkiä heilahdella ja ympäristön täytti sadepisaroiden napsahdukset kosteilla lehdillä. Kummatkin nousivat ylös.
”Meidän pitää löytää suojaa. Emme voi jatkaa matkaa kaatosateessa”, Vaeltaja lähti nopeasti eteenpäin Mazuran seuratessa perässä.
Maisema tummeni ja sade alkoi tunkeutua puiden latvojen läpi. Ukko hakkasi jälleen taivaalla saaden ihon kananlihalle jokaisella jyrähdyksellään. Vaeltaja veti mustan hupun päänsä ylle juuri, kun sade yltyi rankaksi.
Metsän täytti jälleen kaatosateen kohina ja tuuli. Kaksikko työntyi syvemmälle metsään ja yritti kumpikin suojata itseään kastumiselta, turhaan.
”Seuraa minua!” Vaeltaja kääntyi nyt ja lähti viemään heitä edessä kohoaville kallioille päin. Sammalmättäät olivat liukkaita ja maa mutainen, oli katsottava tarkkaan askeliaan. Mazura sulki takkiaan ja väisteli pensaiden oksia seuratessaan edessään tuulen lepattamaa mustaa hahmoa.
Kohta he saapuivat melkein pystysuoraan kohoavan kallion juurelle. Vaeltaja tutki repaleista ja epätasaista kalliota samalla kun he jatkoivat nopeaan tahtiin matkaa sen reunaa pitkin. Kohta nainen pysähtyi ja katseli ylös. Mazura katsoi ihmeissään, kun Vaeltajan asento muuttui, kuin koira, joka valmistautuu hyppyyn. Hän otti vauhtia ja muutamalla ponnistuksella graniitin kyljestä sai korkealta otteen. Hän veti itsensä ylös ja katosi. Mazura teki samoin, vaikka liukas kallio asettikin haastetta.
Ylhäällä oli kuivaa. Kallion murtumiin ja lohkeamiin oli muodostunut syvä, miehenmentävä onkalo. Ei sitä luolaksi voinut kutsua, se oli liian pieni ja valoisa, suuaukosta näki perälle asti.
Vaeltaja oli jo ottanut viittansa kun Mazura tuli sisään. Hän ravisteli takkiaan ja sen jälkeen hiuksiaan, ne olivat aivan suorat sateen kastelun jäljiltä. Mies otti miekkansa ja asetti sen nojaamaan kalliota vasten, jonka jälkeen pyyhki kasvonsa. Sade oli tehnyt tehtävänsä kummallekin. Kohta suojan täytti kirkas välähdys, jota seurasi jyrinä. Ukkonen oli kahden laskun päässä, mutta sade yltyi entisestään. Mazura istui alas tutkaillen sateen ja mudan aiheuttamia vahinkoja vaatteissaan. Hän puhdisti takin lievettä kun ulkona välähti uudestaan. Tällä kertaa hänen katseensa osui muutaman metrin päässä istuvaan, häntäänsä harovaan naiseen. Naisen selässä, jota aikaisemmin oli peittänyt pitkä musta viitta, näkyi nyt kolme, ehkä neljä vanhaa merkkiä. Arvet alkoivat oikean lapaluun kohdalta ja katosivat sitten paidan ja korsetin alle. Mitenköhän pitkälle ne jatkuivat, olivatko nuo muistoja aikaisemmista partioretkistä? Ajatukset herpaantuivat kun tyttö alkoi vapista.
Vaeltaja istuutui kivetykselle ja pisti kädet ympärilleen. Märkänä ja ilman viittaa hänen asunsa ei näyttänyt sopeutuvan tällaiseen keliin, toisin kuin seuralaisensa, jonka ei tarvinnut huolehtia tällaisista asioista. Hän hieroi paljaita olkapäitään ja niiskutti vähän väliä. Mazura huokaisi turhautuneena. Hän käveli naisen luo ja istuutui tämän viereen. Vaeltaja kavahti sivummalle hänen nostaessaan takin kaulusta.
”Mitä sinä teet?”
Huokaus. ”Nyt ei olisi hyvä aika meille kummallekaan tulla sairaaksi.”
Vaeltaja katseli miestä hämmentyneenä. ”Olet kovin ystävällinen, mutta olen minä ennenkin sateesta selvinnyt. Ei sinun tarvitse.”
”Oletko varma?”
Vaeltaja harkitsi hetken, mutta tuli sitten varovasti lähemmäksi miehen kylkeen kiinni. Hän tunsi kuinka Mazura sävähti huikan, Vaeltajan kosketus oli kylmempi mitä hän oli luullut. Mies asetti takin vasemman reunan ja kätensä varovasti naisen olalle ja käänsi sitten katseensa ulos, katsellen, miten sade sumensi maiseman ja valui onkalon suuaukon yli verhoten sen pisaroilla.
Hetken päästä Vaeltaja painoi kätensä miehen kylkeen. Sormet olivat jääkylmät.
”Oletpa kuuma.”
Mazuran huomio herpaantui. Hän käänsi katseensa takaisin yllättyneenä, närkästyneenä ja varoittavasti, nyt ei ollut oikea aika tällaiseen. Vaeltaja oli tosin vakava.
”Olen tosissani, turkkisi on tulikuuma. Ei kai sinulla ole kuumetautia?” Hän asetti kätensä Mazuran otsalle, mutta mies veti sen pois.
”Olen aina ollut lämminverinen, ei hätää.”
”Oletko varma?”
”Olen.”
Keskustelu päättyi siihen. Sade jatkoi maiseman kastelemista. Puiden oksat taipuivat jälleen, kasvien lehdet näyttivät nihkeiltä, kun pisarat valuivat niiden vahamaista pintaa pitkin. Harmaa taivas painautui maan ylle ja välillä kirkas välähdys valaisi suojassa istuvia matkalaisia. Myrskyn kohina täytti ympäristön äänet kun vesi valui taas puhdistaen ja elvyttäen maata.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ti Marras 05, 2013 12:42 pm

Luku 3.

Kun sade jälleen loppui, pääsivät matkalaiset jatkamaan matkaa. Vaeltaja otti märän viittansa ja heitti sen käsivarsilleen, se oli vielä liian kostea päällä pidettäväksi. Mazura otti miekkansa graniitilta nojaamasta ja heitti selkäänsä.
Kaksikko hyppäsi alas märälle metsänpohjalle ja jatkoivat sanaakaan sanomatta matkaa. Jatkuva harmaus ja ilman kosteus painostivat mieltä. Vaeltaja kulki itsekseen reittiä, Mazura seurasi perässä. Maa oli mutainen. Täytyi olla jatkuvasti varuillaan. Metsän tuoksu vahvistui sateen jälkeen entisestään, ja se alkoi saada takaisin vihreää väriään. Matkalaisten askeliin yhtyi koko ajan uusia rasahduksia ja viserryksiä, kun elämä tuli jälleen esiin piiloistaan sateen jälkeen.
Reitti muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi. Kohta he joutuivat hyppimään suurten kaatuneiden puiden runkojen yli ja varomaan maasta työntyviä juuria. Välillä jostain kuului rasahduksia, mutta niistä ei hetkeksikään koitunut vaaraa.
Vaeltaja näytti nopeuttavan tahtiaan ja Mazuran piti olla varuillaan, ettei jäisi jälkeen. Hänen kulkunsa nopeutui sitä mukaa, mitä enemmän hän keskittyi ajatuksiinsa, eikä hän enää tarkistanut yhtä usein opastettavansa läsnäoloa. Vaeltaja oli levoton. Hän katseli vähän väliä ympärilleen ja oli omissa ajatuksissaan paljon. Mazura ajatteli sen johtuvan säästä, jos alkaisi toinen sadekuuro, mihin he pääsisivät suojaan.
Vaeltajan keskeytti kirkas välähdys. Täysin äänetön. Ei ukkonen. Tässä valossa oli jotain muuta, se ei iskenyt piiskan lailla, pikemminkin osoitti tietä, kuin kuun valo tai turvallinen majakka.
Hän pysähtyi kasvot menosuuntaan ja peruutti muutaman askeleen taaksepäin työntäen kuin suojelevasti takanaan seisovaa Mazuraa kauemmas hänen eteensä ilmestyneestä valonsäteestä. Kaksikko katsahti samanaikaisesti ylös. Vaeltaja pisti käden silmiensä eteen. Hän oli huomannut, miten metsä oli muuttunut harmaasta oliiviin ja melkein smaragdiin. Harmaansävyt muuttuivat vihreäksi kajastukseksi ja lintujen laulu kuului nyt kirkkaampana pitkään aikaan. Vaeltaja katsahti eteensä ja näki, kuinka siitepöly ja lentävät hyönteiset kimaltelivat kajastuksessa. Ne leijailivat ilmassa hennosti ja nauttivat ajastaan auringon valokeilassa.
Mazura työnsi Vaeltajaa poispäin itsestään, mutta tämä siirtyi tien reunaan. ”Hei-”
”Mikä hätänä? Olet ollut niin levoton.”
Vaeltaja huokaisi itsekseen ja käänsi katseensa menosuuntaan, jota nyt väritti taivaalta laskeutuvat säteet. Totta kai hän oli, ja nyt oli jo liian myöhäistä.
”Auringonpistojako pelkäät?” Mazura lähti kulkemaan reittiä edellä nauttien uudesta lämmöstä, jota huokui puunlatvojen raoista maahan asti. Vaeltaja huokaisi ja pisti viitan takaisin ylleen, piiloutuen syvälle hupun alle. Hän otti Mazuran kiinni ja tökkäsi tätä käsivarteen.
”Väärä suunta, herra Päivänpaiste.”
Mazuran ilme oli Vaeltajasta huvittava kun hän pysähtyi odottamaan opastaan. Vaeltaja naurahti huppunsa alta ja lähti viemään heitä oikeaan suuntaan. Musta viitta ihmetytti miestä. Jossain lauloi satakieli.

Aurinkoinen sää jatkui ja Mazura nautti siitä. Hän antoi lämmön hyväillä kehoa ja mieltä samalla kun luonto teki samoin. Ampiaiset pörisivät kukissa, kohta kauempana näkyi metsäpeura.
Tämä oli hyvin hämmentävää. Kaikki ne puheet, kaikki tarinat ja kuvaukset, mitä Mazura oli tästä metsästä kuullut, eivät mitenkään kuuluneet tähän maisemaan. Reitti oli vaikeakulkuinen, mutta ei missään vaiheessa vaarallinen. Mieli kirkastui sään mukana, eikä enää tarvinnut olla koko ajan varuillaan. Se siinä ihmetyttikin: missään vaiheessa ei heidän tielleen ollut osunut mitään. Ei uhkaa, ei pelkoa. Koskaan ei heidän tarvinnut piiloutua tai taistella, Vaeltaja ei koskaan edes maininnut lähettyvillä olevista villipedoista, saati sitten merkkejä hirviöistä. Ne ajatukset olivat täysin päinvastaisia siihen, millaiselta maisema nyt näytti. Mies ei pannut sitä pahakseen, mutta se sai hänet ajattelemaan.
Vaeltaja oli pysynyt hiljaa. Mazura katseli, miten hän oli varuillaan, piilossa mustan viitan alla, kuin pelkäisi jotain. Välillä hän huokaisi syvään.
Jonkin matkan päässä se tulivat pienelle aukiolle. Vanha myrsky oli päättänyt repiä reitille laajan pellon, jolla makasi nyt muutama puuvanhus, luultavasti jo toista vuotta peräkkäin. Aurinko peitti alueen alleen ja heinät hohtivat kultaisina sen keskellä.
Vaeltaja pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mazura tuli tämän viereen ja jäi odottamaan. Hän kääntyi katsomaan Vaeltajaa, jolloin hän näki naisen kasvot hupun alta.
”Oletko kunnossa?”
Vaeltaja oli kalpea ja hänen silmänsä tummat. Ne katselivat etsivästi ympärilleen samalla, kun kädet puristivat viittaa rintaa vasten. Hän näytti huolestuneelta. Mazura katsoi tätä kysymys kasvoillaan.
”Olen... tämä vain...”, Vaeltaja nyökkäsi pellon suuntaan.
”Mitä tarkoitat?”
”Olisimme voineet kiertää.”
”Mutta?”
Vaeltaja epäröi, ”Mutta...”
”Minulla ei ole aikaa hidastella, vai haluatko kenties odottaa sään paranemista?” Mazura lähti tarpomaan aukiolle päin. Vaeltaja nyrpisti kasvojaan, mutta lähti miehen perään vastahakoisesti.
Aurinko lämmitti miehen turkkia, kun hän käveli aukiolla eteenpäin. Lämpö tuntui hyvältä, hän olisi voinut jäädä tähän pidemmäksikin aikaa. Kaatuneet puut olivat jylhän näköisiä nojatessaan vielä seisoviin sukulaisiinsa, mutta niin ne eivät enää estäneet auringon säteiden hohtamista metsän pohjalle. Jalkojen alla rapisi hiekka. Se tuntui hyvältä. Maa ei ollut enää mutainen kuin paikoitellen, kun lämpö kuivatti kasvien alustan.
Mazura kääntyi tulosuuntaan, kun ei enää kuullut Vaeltajan seuraavan häntä. Hän näki Vaeltajan hoipertelevan takanaan heikomman näköisenä kuin aikaisemmin. Mazura jäi odottamaan tyttöä.
”Oletko aivan varmasti kunnossa?”
Vaeltaja jatkoi matkaa miehen ohi. ”Kyllä olen, nyt ala tulla.”
Hän katseli, miten Vaeltaja piteli tiukasti kiinni viitasta, kuin olisi ollut viluissaan. Hänen hengityksensä oli raskas ja silmät verestivät. Vaeltaja hieroi silmiään sormillaan ja horjahti vähän.
”Sinä et nyt voi hyvin.”
Vaeltaja näytti vihaiselta ja oli selvästi kommentoimassa, mutta päätti pysytellä hiljaa. Hän hengitti raskaasti ja oli aivan kalpea.
”Mene tätä vain suoraan, tuonne minne aukio loppuu”, hän neuvoi Mazuralle ja jäi tällä kertaa itse pitämään perää. Mazura teki työtä käskettyä, mutta yritti samalla pitää silmällä takanaan laahustavaa Vaeltajaa. Nainen pysytteli kauempana, hän ei näyttänyt haluavan olla miehen lähellä juuri nyt. Mazura ei jaksanut välittää, kunhan tätä ei jatkuisi pitkään. Hän keskittyi päämääräänsä, eikä tiennyt, mitä häntä viiden metrin päässä seurasi.
Metsän alkaessa jälleen Mazura kääntyi tulosuuntaan tarkistamaan oppaansa kunnon. Hän sätkähti kun Vaeltaja olikin aivan hänen takanaan. Hän näki naisen kalpeista kasvoista vain vilauksen, ennen kuin Vaeltaja kääntyi tämän ohi ja jatkoi matkaa eteenpäin. Vaeltaja harppoi taas nopeasti. Mazura hämmentyi yhä enemmän. Vaeltaja poikkesi reitiltä ja hän huomasi sen.
Pienen matkan jälkeen he tulivat kirkkaalle purolle, joka solisi iloisesti auringossa. Vaeltaja polvistui puron ääreen, kastoi kätensä kristallinkirkkaaseen veteen ja kasteli kasvonsa.
Mazura istuutui tämän viereen ja kastoi kätensä veteen. Vesi oli niin puhdasta, että kivet hohtivat sen pohjalta puhtaan harmaina. Vesi oli kylmää ja maistui hyvälle.
Pienen hetken Vaeltaja rauhoittui. Hänen hengityksensä tasaantui ja hän selvästi rentoutui. Kummatkaan eivät puhuneet mitään. Mazura nautti vielä viimeisistä lämpimistä hetkistä ennen kuin pilvet peittivät taivaan jälleen muodostaen harmaan katon heidän ylleen. Vaeltaja laski huppunsa alas ja hieroi jälleen kasvojaan.
”Mitä tuo nyt oli?” Mazura kysyi hiljaisuuden jälkeen, ”oletko kunnossa?”
Yllättäen Vaeltaja naurahti. ”Suloista miten välität.”
Mazura rypisti otsaansa. ”Olen tosissani. Näytit siltä, kuin olisit pyörtynyt minä hetkenä hyvänsä.”
”Niin minä melkein pyörryinkin”, Vaeltajan ääni kuulosti sarkastiselta. ”Anteeksi tuo. Ei pitäisi koskaan olla pitkiä aikoja juomatta.”
Mazura katsahti naista taas, jonka katse oli nyt kaukana edessä, tyhjä, muualla kuin maisemassa. Hän näytti närkästyneeltä.
Kohta nainen otti esiin pienen ruskean paperipussin. Pussi oli ryppyinen ja haalistunut, ja sen kyljessä oli tutunoloinen leima. Pussin sisältö tuoksui hyvälle. Se oli eksoottinen, mutta samalla tuttu ja houkutteleva. Pähkinää? Hunajaa?
”Suklaata?”
Vaeltaja hymyili yllättyneenä, ”Sitä oikeaa. Käsintehtyä suoraan Orianasta.” Nainen ojensi pussia miehelle.
Konvehdit olivat epäsymmetrisiä, pehmeitä, rikkaalla kaakaolla päällystettyjä paloja. Näin harvinaista herkkua ei usein saanut, joten tarjouksesta oli mahdoton kieltäytyä. Vaeltaja otti yhden suuhunsa ja huokaisi kuin hurmoksessa. Vasta siinä vaiheessa Mazura tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki Vaeltajan syövän mitään.
”Oletko käynyt Orianassa?”
Vaeltaja kääri pussin suun kiinni. ”Olen, mutta nämä ovat lastista, joka tuotiin laivalla Zoltaniin.”
Mazura siristi silmiään. ”Miten olet kustantanut ne? Harvoilla on varaa hankkia edes kaakaota, outoa kuvitella, työttömällä shamaanityttösellä olisi varaa tällaiseen.”
Vaeltaja virnisti miehelle, ”Kuka sanoi, että minä ostin ne?”
Mies naurahti pyörittäen silmiään.
Vaeltaja nousi pystyyn, kumartui miehen eteen ja pisti hellästi kätensä hetkeksi miehen leuan alle, joka kuitenkin vetäytyi heti kauemmaksi. ”Noniin, irtosihan sinulta vihdoinkin hymy.” Hän virnisti nousten takaisin ylös ja käveli miehen ohi. Mazura tuhahti naisen kommentille, mutta pudisti hymyillen päätään ja nousi itsekin.
Matka jatkui jo reippaammin. Vesi ja suklaa antoivat mukavasti energiaa jatkaa tarpomista, joka muuttui koko ajan vaikeammaksi.
Sateiden jäljet huomasi, kun melkein jokaisen puun kyljessä tai kannossa kasvoi erikokoisia ja muotoisia sieniä. Jossakin suuret sienikasvustot olivat etovan näköisiä, kun ne valtasivat ruskeina kaatuneet kelot, toisaalla silmään pisti kärpässienen punainen lakki, toisaalla muheva herkkutatti.
Vaikka taivas pimeni ja oli jälleen harmaa, pieni auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä. Luonnon äänet kaikuivat ympärillä edelleen ja mieli oli rennompi. Keskustelukin sujui huoletta. Aikaisempi hiljaisuus oli muuttunut pienehköksi keskusteluksi, joka haarautui vähän väliä ajatusten harhaillessa. Vaeltaja kertoi kokemuksistaan eri kaupungeissa, omista reissuistaan sekä tapaamistaan ihmisistä, ja esitti vähän väliä pistäviä kysymyksiä Mazuralle. Keskustelu ei tosin tuntunut kiusalliselta, ja Mazura huomasi hymyilevänsä vanhoille muistoilleen Vaeltajan tentatessa häntä.
Vaeltajan heleä nauru kaikui pimenneessä metsässä. Ajankulun taju oli kadonnut ja metsä oli jo hämärän peitossa eläinten äänien hiljentyessä.

Pian heidän edestään juoksi pieni lauma metsäpeuroja. Näky oli hieno, mutta Vaeltaja pysähtyi. Hänen ilmeensä oli muuttunut vakavaksi. Mazura jäi hiljaa odottamaan ja katseli ympärilleen. Metsä oli kuin olikin pimentynyt, puukatoksen välistä ei hohtanut enää harmaata valoa.
Vaeltaja oli keskittynyt. Hänen korvansa värähtivät hänen kuunnellessaan ympäristöä. Peurat pakenivat jotain. Mutta mitä?
Kohta kuului rasahtelua ja Vaeltaja valpastui. Hänen selkänsä kyyristyi ja hän otti tikarin reideltä käteensä. Mazura nosti käden selkäänsä miekan kahvalle. Jonkin matkan päässä liikkui jotakin. Se oli kaukana ja sitä oli vaikea havaita, mutta he seurasivat ääntä tarkasti.
Oli aivan äänetöntä. Sydämenlyönnit olivat tasaiset vaikka ympärillä tunnelma oli kireä ja varautunut. Kumpikaan ei sanonut mitään, ei liikahtanutkaan, ei päästänyt pienintäkään ääntä.
Hetken päästä Vaeltaja taputti miestä käsivarteen. Hän lähti hiljaa kulkemaan eteenpäin, miehen seuratessa perässä. He yrittivät kulkea mahdollisimman hiljaa, mutta kuiva metsänpohja ratisi välttämättä alla. Kohta Vaeltaja veti miehen nopeasti suuren puun taakse. Hän pisti sormen suunsa eteen ja sulki silmänsä kuunnellen jälleen. Mazura vilkaisi varoen äänen suuntaan, jokin oli alle kahdenkymmenen metrin päässä heistä.
Metsä oli sysipimeä. Liikettä ei näkynyt. Vaeltaja aukaisi silmänsä ja veti hitaasti henkeä. Mazura rentoutui hiukan. Ääni oli kadonnut. Vaeltaja haroi hiuksiaan ja puhui hiljaa.
”Meidän on parasta jäädä tänne yöksi.”
Mazura myöntyi tähän päätökseen.

Pieni liekki lehahti tuulenpuuskassa. Matkalaiset olivat kulkeneet pienen matkan kallioille päin ja löytäneet suojaisan paikan suurten kuusien lomasta, jotka suojasivat täysin suoralta näkymältä. Maassa oli muutama tukki sekä pieni lämmin valkea, joka valaisi ympäristöä hellästi.
Vaeltaja oli asettanut viittansa roikkumaan kuusen oksalle ja istuutui nyt yhdelle kaatuneelle rungolle. Mazura asetti jälleen miekkansa vierelleen ja istuutui vastapäätä Vaeltajaa. Metsän hiljaisuus oli hiukan revennyt, yöeläimet olivat uskaltautuneet ulos piiloistaan ja tulen kipinät paukkuivat hiljaa.
Mazura katseli tulen toisella puolella istuvaa Vaeltajaa. Nainen oli mietteissään. Hän tuijotti tulta ilmeettömästi, hiukset heilahtelivat kun pieni tuulenvire sattui kulkemaan ohi. Vaeltajan silmät olivat hyvin tummat ja lepattava liekki sai ne hohtamaan punertavina.
”Mikä luulet sen olleen?” Mazura rikkoi hiljaisuuden pienen hetken jälkeen.
Vaeltaja suoristi selkäänsä katsoen yhä liekkeihin. ”En osaa sanoa. Mutta se lähti kun ei huomannut meitä, uhkaa ei enää pitäisi olla.”
Kummankaan katseet eivät liikahtaneet. Tuuli puhalsi Mazuran ohi, ilma tuoksui jälleen suloiselta.
Pian Vaeltaja suoristautui taas ja huokaisi syvään. Mazura katsoi, miten tämän silmät tummenivat äkkiä. Punaisuus katosi hetkeksi ennen kuin tyttö sulki silmänsä ja hieroi kasvojaan.
”Meidän on parasta nukkua vuoroissa.”
”Minkä ikäinen olet?”
Vaeltaja kääntyi katsomaan yllättäen aihetta vaihtanutta Mazuraa ja nosti kulmiaan, hän kiinnostui kysymyksestä. Vaeltaja nojasi jalkoihinsa katse nyt edessään istuvassa miehessä.
”Kaksikymmentäkuusi”
”Sinulla on hyvin paljon kokemusta ikäiseksesi.”
Vaeltajan katse täyttyi muistoilla. Hän hymähti.
”Minulla on ollut aikaa.”
Mazura katsoi naisen silmiä uudestaan. Ne olivat jälleen tummat, tummemmat kuin aikaisemmin.
”Monestiko olet käynyt täällä?”
Vaeltajan suu mutristui tämän miettiessä. ”Muistan tulleeni tänne ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä. Silloin en vielä tiennyt, millaisia huhuja metsästä kulkee. Sain kuulla sen vasta, kun ihmiset saivat tietää minun selvinneen.”
Katseet kiinnittyivät nuotion yläpuolella leijaileviin sääskiin.
”Kai olin liian itsevarma. En uskonut taruihin ja muiden puheet saivat minut tuntemaan itseni vahvemmaksi kuin luulin. Joskus kuvittelin, että voisin joskus paljastaa ihmisille hirviöiden olevan vain pelokkaiden kyläläisten keksimiä taruja.”
”Mutta?”
Vaeltaja käänsi katseensa Mazuraan ja napautti muutaman kerran sormellaan vasenta korvaansa. Mazura hymähti.
”Sen jälkeen olen osannut olla varuillani.”
Mazura nojasi polviinsa ja katseli edessään tanssivaa tulta. ”Mitä nämä ’hirviöt’ sitten ovat?”
Vaeltaja katsahti ympärilleen.
”En tiedä. Kimppuuni hyökättiin yöllä. Ryöstäjät ovat käyttäneet hyväkseen näitä taruja, mutta harvat heistäkään ovat tulleet takaisin. On kulkenut huhuja pahoista hengistä ja jopa ihmissusista. Itse epäilen elementillisiä tai villipetoja.”
”Elementillisiä?”
Vaeltaja nosti kulmiaan, ”Eivät mitään kukkaislapsia. Lienet kuullut heistä?”
Mazura naurahti lievästi huvittuneena, ”Kuullut? Niitä minä metsästän.”
Vaeltaja käänsi katseensa mieheen ja virnisti yllättyneenä. ”Tiesin, ettet ole mikään tavallinen metsästäjä. Tuollaisia arpia eivät mitkä tahansa hippikapinalliset jätä.” Vaeltaja suoristi oikeaa jalkaansa.
Muuten täydellistä reittä pitkin kulki muutama tumma, syvä viilto ja repeämä. Housut peittivät siitä suurimman osan, mutta merkki näytti oudosti samalta kuin Mazuralla. Mies kiinnostui siitä.
”Luuletko, että elementilliset tappavat täällä ihmisiä?”
”En usko, että heillä olisi mitään varsinaista leiriä, olen joutunut useamminkin kohtaamisiin elementillisten kanssa, mutta voi hyvin olla, että he ovat tunteneet olonsa uhatuiksi.”
Mazura nojasi mietteliäänä käsi leuan alla.
”Enkä yhtään ihmettele, jos joku heistä haluaisi tappaa meidän nyt...” Vaeltaja naurahti. Mazura käänsi katseensa häntä katselevaan tyttöön. Osapuolet naurahtivat toisilleen.
”Älä pelkää, kyllä minä suojelen sinua”, Mazuran ääni oli sarkastisen ylimielinen.
Vaeltajan noustessa ylös hän pysähtyi huvittuneena hymyillen tuijottamaan sivusilmällä mieheen.
”Sen kun näkisi.”

Oli sydänyö. Pilkkopimeää. Edes tuuli ei humissut, kun maailma näytti vajonneen kokonaan uneen. Maassa hohkasi vielä hiilloksen viimeiset rippeet, hiilien punaiset raidat katosivat ja ilmaan nousi hiljainen savu.
Mazura oli asettunut nojaamaan kaatunutta kantoa vasten. Hänen hengityksensä oli viimein rauhallinen, syke hidas ja ajatukset poissa todellisuudesta.
Metsästäjä lähestyi. Tumma hahmo yössä kulki kuin ei olisi ollutkaan. Sulava ja äänetön liike oli luonnotonta. Se asettui turvattoman miehen ylle, täysin huomaamatta, ja otti pitkän henkäyksen. Sen kasvot olivat rumat. Kalpeat kuin vainajalla, poskiluut työntyivät terävinä ihon alta. Silmät olivat mustat, syvät kuin meren hauta, tyhjät kuin tunteettomalla nukella. Ne halusivat. Leuat aukesivat ihmiselle luonnottomasti, terävät hampaat valmiina puhkaisemaan ihon kun niiden takaa kuului ahnetta kohinaa, joka ei kuulunut tähän maailmaan.
Kohta kaukaa kuului rysähdys ja ihmisen huutoa. Sekunnissa hahmo katosi ja mies valpastui, mutta säikähti edessään kyyryssä kyykkivää naista.
Mazura oli juuri kysymässä Vaeltajaa, kun tämä pisti nopeasti sormen huulilleen ja jähmettyi paikalleen. He kuuntelivat jälleen. Kului pieni hetki.
”Luulen, että mitä ikinä se olikin, on poissa”, Mazura sanoi hiljaa hämmennyksissään.
Vaeltaja oli jämähtänyt paikoilleen ja tuijotti hiljaa pimeyteen. Hän oli aivan kalpea.
”Vaeltaja? Voisitko ystävällisesti siirtyä?”
Vaeltaja hengähti syvään ja räpytteli silmiään, kuin transsista herännyt. Mies tuijotti häntä. Vasta hetken päästä hän huomasi olevansa kyyryssä aivan Mazuran yläpuolella ja siirtyi sekavana pois. Vaeltaja ei saanut lausetta suustaan. Mazura katsoi hämmentyneenä tämän rauhoittumista.
”Anteeksi, refleksireaktio.”
Mazura nousi ylös. ”Ehkä sinunkin olisi paras levätä?”
Vaeltaja pudisti sanaakaan sanomatta päätään, mutta asettui sitten makuulle pehmeälle sammaleelle.
Hän oli närkästynyt.
Metsässä oli kutsumaton vieras.


Viimeinen muokkaaja, MS pvm Pe Helmi 14, 2014 2:27 pm, muokattu 1 kertaa
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ti Marras 05, 2013 1:10 pm

Luku 4.

Aamu oli harmaa ja kostea, mutta vettä ei ollut satanut. Vaeltaja levitti viimeöisen nuotion tuhkat maahan Mazuran odotellessa. Mies kyseli Vaeltajalta edellisestä yöstä ja sen tapahtumista, mutta Vaeltaja oli hiljainen eikä vastannut kysymyksiin. Mazuran mieleen palasi sama tunnelma kuin matkan alussa. Hän kulki Vaeltajan takana kun nämä jatkoivat matkaa täydessä hiljaisuudessa.
Pian Mazura huomasi, miten Vaeltaja oli jälleen varuillaan sekä hermostunut. Hän katseli ympärilleen ja tutki tietä, kasvoillaan alati tuima ilme. Kerran hän tiuskaisi, mikä Vaeltajaa vaivasi, mutta ainoa vastaus, jonka hän sai, oli tuima katse sekä lisää hirviöteorioita. Mazura ei jaksanut uskoa mihinkään näistä. Yhden merkittävän asian hän kuitenkin painoi merkille; Vaeltajan silmät. Nainen oli hyvin kalpea ja tummat renkaat tämän silmien ympärillä alkoivat näyttää siltä, kuin hän ei olisi nukkunut viikkokausiin. Oliko hän levännyt viimeyönä lainkaan? Lisäksi ruskeahko kiilto oli silmistä kadonnut. Mazura ajatteli sen johtuvan valosta, Vaeltajan hiukset usein peittivät osan kasvoista. Se sai hänen silmänsä näyttämään tummilta, siltä, kuin iiriksiä ei olisi lainkaan.
Maisemaan alkoi jo tottua. Metsän vaikeakulkuisuus ei haitannut, ja harmaat pilvet pitivät huolta siitä, ettei aurinko päässyt lämmittämään matkalaisia uudestaan. Vaeltajaa se ei haitannut, hän oli hyvillään säästä, mutta se ei saanut hänen oloaan sen paremmaksi. Välillä tyttö vilkaisi vaivihkaa taakseen tarkastellen. Hänessä oli kärsimättömyyttä, mutta jokin ei nyt ollut kohdallaan.
Vaeltajan ajatukset alkoivat harhailla sen sijaan, että olisi keskittynyt heidän kulkemaansa reittiin. Tämä koitui hänelle vahingoksi, kun yhtäkkiä maa jalkojen alla katosi. Suuren, maasta röyhkeästi työntyvän juuren toisella puolella oli leveä oja, johon Vaeltaja ei ollut kiinnittänyt huomiota.
”Aah!” Vaeltaja sai kiinni nuoren tammen rungosta, mutta samalla jokin esti häntä tippumasta. Mazuran käsi oli saanut otteen tämän kyynärvarresta, ja veti Vaeltajan takaisin ylös. Naisen turkki oli jääkylmä.
”Etkö katsonut mihin kävelet?”
Vaeltaja veti kätensä irti otteesta. ”Tuhannet kiitokset ritarillisesta toimestasi, mutta en minä tarvitse -”
Mazura jäi odottamaan kommentin loppua, mutta Vaeltaja seisahti paikoilleen. Hän käänsi katseensa maahan ja tömäytti sitä jalallaan hellästi. Pian hän katseli hämmästyneenä ympärilleen, aivan kuin olisi unohtanut jotain jota nyt katui, tai sitten hän pelkäsi. Mazura seurasi tätä hämmentyneenä ja närkästyneenä, ota nyt tästä naisesta selvää.
Vaeltaja lähti kulkemaan aivan toiseen suuntaan kuin mihin he alun perin olivat menossa. Hän tutki ympäristöään, ja kosketteli puita ja ilmaa, kuin paikalla olisi jotain näkymätöntä. Hän kulki ristiin rastiin, kasvoille nousi pieni salainen hymy.
Hetken päästä hän katsahti taakseen, jossa Mazura odotti ja katseli tätä kysyvä ilme kasvoillaan, kädet ristissä rinnalla nojaten puuvanhuksen kylkeen. Vaeltaja käänsi katseensa pois.
”Tunnetko historiaasi?”
Mazura siristi silmiään hämmentävälle kysymykselle. Vaeltaja hymähti hiljaa.
”Tässä oli kauan sitten kylä.” Mies ei ollut innostunut tästä informaatiosta. Nainen naurahti.
”Sanotaan, että kylässä asui orpo tyttö. Pieni tyttö.” Vaeltaja lähti kävelemään takaisin samalla kun katkaisi vehreästä pensaikosta oksan, jota sitten piteli kädessään.
”Tyttö oli hyvin yksinäinen. Hän ei ollut elämänsä aikana tuntenut muuta kuin kipua. Jotkut uskovat, että hän on täällä yhä.”
Mazura kuunteli tarinaa samalla kun katseli Vaeltajaa. Vaeltajan silmät ja kasvot olivat edelleen kalpeat ja väsyneet, mutta hänen ilmeensä ei ollut enää niin tuima.
Vaeltaja katsahti miestä takaisin, jonka jälkeen naurahti ja tuli tämän viereen.
”Anteeksi, taisin innostua liikaa”, hän tökkäsi miestä leikkisästi kepillä ja lähti viemään reittiä taas eteenpäin.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Mazura kysyi Vaeltajaa.
”Mistä tiedät näitä tarinoita?”
Vaeltaja hymähti. ”Olen tavannut monia vanhimpia. Ihmisten keskuudessa liikkuu vaikka minkä sortin legendoja ja kummitustarinoita.”
”Onko kertomasi tarina yksi syy, miksi ihmiset eivät tule tänne?”
Vaeltaja kohautti olkapäitään. ”Kaikilla on omat syynsä. Kaikki eivät usko kummituksiin.”
Mazura jätti asian siihen. Vaeltajan käyttäytyminen oli jokseenkin samanlaista kuin ennen, mutta hänen äänestään kuului epävarmuus. Hänen mielialansa näytti vaihtelevan rajusti. Naiset...
”Olet itsekin kiertänyt maailmalla. Etkö ole kohdannut samanlaisia tarinoita?”
Mazura vilkaisi naista, joka nyt kulki tämän vierellä, ja kohautti harteitaan.
”Kyllä kai sitä ohimennen kuulee asioita. Keskityn mieluummin vain työni hoitamiseen.”
Vaeltaja mietti hetken, ”Mikä sinua kiehtoo metsästämisessä?”
Mazura hymähti hiljaa.
”Luulen, että täytyy olla varsinainen jääräpää, jos lähtee vapaaehtoisesti metsästämään elementillisiä.”
Mazura naurahti. ”Se on totta. Pitäisi olla täysi ääliö.”
Vaeltaja kallisti päätään, ”Joten miksi?”
”Olet varmasti tietoinen, että elementillisistä maksetaan Orianassa suuria summia. Sellaiselle mahdollisuudelle on vaikea sanoa ei.”
”Työskentelet siis rahaa vastaan?”
”Myönnän, että se on yksi pieni paheeni, mutta kuka voisi kieltäytyä siitä? Juuri se asettaa minulle tavoitteita. Mitä suurempi summa sitä isompi haaste. Ja metsästys sattuu nyt olemaan yksi mielipuuhistani.”
”Ja taidat pitää haasteista? Elementillisiä ei niin vain napata perhoshaavin kanssa juosten.”
Mazura naurahti jälleen. ”Eipä. Haasteet tuovat vaihtelua elämään. Yksitoikkoinen työ ei sopisi minulle.”
”Olisi tosiaan sääli teljetä sinunlaisesi mies työhuoneeseen papereita pyörittelemään.”
”Totta. Minähän olen varsinainen pelastaja ihmiskunnalle.”
Vaeltaja naurahti taas ääneen. ”Saaliisi tuskin ovat samaa mieltä.”
Mazura nyökkäsi hymähtäen, ”Tuskin. Elementilliset harvoin arvostavat sitä, jos joku tappaa omiaan.”
”Omiaan?”
Vaeltaja pysähtyi kuin seinään. Hänen otsansa oli vähän rypyssä, silmät tuijottivat Mazuraa herkeämättä. Mazura kääntyi katsomaan taakseen jäänyttä naista. Hän sen sijaan oli aivan tyyni.
Vaeltaja yritti sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Hän etsi Mazurasta jotain, vinkkiä, merkkiä, jotain mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Mazura huomasi tämän.
Vaeltaja sulki silmänsä rauhoittuakseen ja saadakseen jotain sanotuksi.
”Sinä... olet elementillinen?”
Mazuran ilme oli rauhallinen.  
”Yllätyitkö?”
”Yllätyinkö?!” Vaeltajan ääni oli tuohtunut ja hän katseli ympärilleen uskomatta sanaakaan, mitä mies hänelle sanoi. Hänen suustaan tuli vain puolikkaita kysymyksiä, epäluuloisia tuhahduksia.
”Mitä- mik-? Miten?”
Mazura kohautti kulmiaan ja otti Vaeltajan aiemmin taittaman oksan käteensä. Muutamassa hetkessä se roihahti tuleen ja paloi hetken. Vaeltaja tuijotti liekkejä, sitä, miten jäljelle jäänyt tuhka rapisi Mazuran kädeltä kosteaan maahan. Nainen nosti vasemman kätensä otsalleen ja perääntyi.  Mazura pyöräytti jälleen silmiään.
”Onko asia noin järkyttävä?”
Vaeltaja piteli päätään hetken kunnes kääntyi Mazuraan päin kädet rinnalla ristissä, nojaten jykevän puun kylkeen. ”Anteeksi, en vain osannut odottaa tätä.”
”Että opastaisit elementillistä?”
”Minulla on... huonoja kokemuksia kanssakäymisestä elementillisten kanssa.”
”Älä huolehdi, en minä satuta sinua. Et sinä tähänkään asti ole antanut syytä siihen.”
Vaeltaja katseli miestä hetken ennen kuin katsahti huokaisten muualle. Hänen ilmeensä oli jälleen vihainen. Mazura näki, miten Vaeltajan kasvot olivat taas kalpeat tummine silmineen, keskustelun pirteä tyttö oli poissa ja tilalla salaperäinen nainen, jonka kasvoista näkyi hänen salaavan jotain.
”Olet oikeassa,” Vaeltaja suoristi selkänsä ja lähti jälleen jatkamaan reittiä. Mazura tämän kannoilla.
”Nyt ymmärrän, miten olet ollut niin itsevarma koko tämän ajan.”
Mazura käveli jälleen naisen vieressä heidän jatkaessaan matkaa. Taivas tummui. ”Epäilitkö minua?”
Vaeltaja vaelsi määrätietoisesti eteenpäin. Pilvipeite alkoi repeillä. ”En.”
Nainen käänsi hetken päästä katseensa mieheen. ”Etkö sinä pelkää?”
”Mitä minun pitäisi pelätä?”
”Sinä tiedät, että elementillisiä halutaan. Etkö pelkää, että he lähtisivät perääsi, jos saisivat tietää?”
Mazura pudisti päätään. ”Eivät he tähänkään asti ole uskaltaneet.”
Vaeltaja yllättyi. Mazura oli selvästi itsevarmempi kuin hän oli luullut. Mies tiesi mitä teki eikä katunut mitään, sillä hänellä ei ollut mitään mitä katua. Tai pelätä. Se viehätti Vaeltajaa.
”Eikö sinua häiritse se, että elementillisiä pidetään eräänlaisina... hirviöinä?”
”Eivät he normaalejakaan ole ja lukeudun itsekin samaan kastiin. Tällainen minä olen, mitäpä sitä turhaan kieltämään.”
Se sai Vaeltajan ajattelemaan. Tämän kasvoille levisi outo, haikea ilme ja hän vaipui syvälle mietteisiinsä samalla, kun matka jatkui tiheän metsikön läpi. Jossain kaukana kukkui jälleen käki.

Hiljaisuus kesti taas pitkään. Vaeltaja oli uppoutunut ajatuksiinsa ja Mazura huomasi, miten hän näytti iltaan päin yhä vain väsyneemmältä. Lintujen laulu täytti jälleen metsän. Värit olivat oliivinvihreät, ilta oli jo pitkällä ja taivas tummui puunlatvojen takana. Välillä Tuuletar lakaisi matkalaisten tietä tuoden mukanaan viileän viiman sekä makean suloisen tuoksun.
Kun ensimmäiset tähdet välkkyivät puunlatvojen väleistä, Vaeltaja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Olinpaikan valjetessa hänelle hän katsahti hymyillen Mazuraan ja veti tätä hihasta.
”Seuraa minua.” Vaeltaja oli selvästi innoissaan ja Mazura lähti nopeasti harppoen tämän perään. Reitti muuttui jyrkemmäksi mitä ylemmäs he pääsivät. Kohta pensaikko loppui ja Mazura joutui nostamaan kätensä kirkkaan valon eteen, joka häikäisi yllättäen pitkän harmaan päivän jälkeen.
Silmien totuttua valoon näky oli uskomaton. He olivat tulleet korkealle jyrkänteelle. Harjanteen reunalta kallio laskeutui satoja metrejä alaspäin, jossa avautui silmänkantamattomiin villiä metsää. Puiden latvat muodostivat rosoisen katon, joka kumpuili, mutta ei ylettänyt aivan heihin asti. Vasemmalla näkyi suuri joki, joka laski merelle, ja suoraan edessä horisontissa pisti esille Elivenin vuoret. Pilvet olivat iltaa myötä hävinneet ja aurinko juuri kadonnut vuorten taakse. Se värjäsi taivaan punaisen ja oranssin sävyihin, jota kuitenkin vielä halkoivat harmaat pilviriekaleet.
Tuuli puhalsi ylhäällä voimakkaasti, mutta hellästi. Vaeltaja seisoi harjanteen nokassa ja hänen musta viittansa tanssahteli tuulen mukana. Mazura katseli maisemaa ja joutui myöntämään, että näky oli kerrassaan upea. Auringon värjäämä taivas oli lämmin ja vuorten siluetit mustat ja jylhät sitä vasten. Mazura otti muutaman askeleen eteenpäin kunnes puuska toi jälleen mukanaan oudon suloisen tuoksun.
Vaeltaja kääntyi katsomaan Mazuraan ja hymyili tälle.
”Ihmeellistä, eikö olekin?”
Mazura hymähti itsekseen, nainen oli oikeassa.
”Olemme edenneet nopeammin kuin luulin. Pääsemme Eliveniin viimeistään huomen illalla.”
Mazura nyökkäsi. Sekä hän että Vaeltaja käänsivät katseensa vielä viimeisen kerran horisonttiin, kunnes Vaeltaja tuli harjanteen nokasta Mazuran viereen.
”Lähdetään. Tiedän turvallisen paikan minne voimme jäädä yöksi.”

Oli jo pimeää, kun matkalaiset pääsivät kiertotietä kielekkeeltä alas. Maisema oli tummansininen, sillä nyt kun pilvet olivat väistyneet, tähtien valo pääsi loistamaan metsänpohjalle asti. Matka oli ollut pitkä, rosoinen ja väsyttävä. Mazura oli kysellyt Vaeltajalta lisää tämän tapaamisistaan elementillisten kanssa. Hän huomasi Vaeltajan tietävän hyvin paljon. Nuoresta iästä huolimatta hän vaikutti hyvin kypsältä, hänellä oli paljon kokemusta ja keskustelu oli hänen kanssaan helppoa. Toisinaan Vaeltaja oli hyvin poissaoleva. Välillä hän saattoi kompastella ja unohtaa täysin olevansa mukana keskustelussa. Mazura pisti jälleen merkille hänen kärsimättömyytensä sekä tummenevat silmät. Kerran hän jopa kysyi, olivatko ne luonnostaan niin tummat, mutta Vaeltaja kiersi kysymyksen esittäen jotain heidän reittiinsä liittyen.
Jahka kaksikko oli päässyt alas, lähti Vaeltaja jälleen viemään heitä yhä syvemmälle metsään. Reitti oli samanlainen kuin aikaisemminkin, ehkä vähän harvempi ja helppokulkuisempi. Metsä oli värjäytynyt siniseen, kasvit hohtivat odottaessaan täysikuun nousua taivaalle.
Välillä ilmassa välkehti pieniä pisaroita. Joelta jonkin matkan päässä oli eksynyt muutama tulikärpänen heidän tielleen. Ne leijailivat heidän ohitseen hohtaen kultaisina, valaisten tietä tähtien kanssa.
Kohta maahan alkoi muodostua pieni polku. Saniaiset katosivat jalkojen alta ja niiden tilalle ilmestyi selkeä, mutta pieni hiekkatie. Tästä oli selvästi kuljettu moneen kertaan. Mutta kukaan ei uskaltanut tulla tänne?
Yhtäkkiä Vaeltaja lähti juoksemaan. Rauhallisesti hän katosi pian pensaiden ja puiden taakse, kun maisema alkoi hiljalleen muuttua. Mazuraa se ihmetytti, mutta hän ei lähtenyt enää Vaeltajan perään, hän saisi tytön kiinni, kunhan vain kulki polkua eteenpäin.
Hetken päästä Mazura kuuli kohinaa ja raikas tuoksu levisi ympäristöön. Se oli jotain aivan erilaista verrattuna siihen maanläheiseen tuoksuun, joka vallitsi metsässä. Mazuran astuessa viimeisten pensaiden ohi hän näki jotain merkittävää.
Suurten kallioiden keskelle oli syntynyt pieni ja suojaisa poukama aivan joen äärelle. Sitä suojasivat kymmeniä metrejä korkeat kalliot sekä tiheä kasvusto puita ja pensaita. Poukaman toiselta laidalta alas laskeva pieni putous oli muodostanut samanlaisen suojan piilottaen putouksen laskupaikan metsästä katsottuna.
Mazura astui pienelle rannalle, jota reunustivat suuret kivenlohkareet. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi pian puun juurella epämääräisen kasan vaatteita. Ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään, hän huomasi Vaeltajan vedessä.
Kalpea turkki hohtaen yössä Vaeltaja astui hitaasti eteenpäin. Mazura käänsi herrasmiesmäisesti katseensa pois. Vaeltajan kehoa peitti useampikin arpi, joita ei vaatteiden alta näkynyt. Ruskeiden hiusten latvat osuivat jo veteen, joka värjäsi ne mustiksi.
”Vaeltaja... Mitä sinä teet?”
Vaeltaja kääntyi katsomaan olkansa yli ja hymyili viekkaasti.
”Menen uimaan. Haluatko tulla mukaan?”
Mazura naurahti katsoen vielä muualle. ”Ei kiitos?”
Vaeltaja virnisti miehelle. ”No, siinä tapauksessa älä anna minun häiritä”, hän kääntyi jälleen veteen päin ja käveli muutaman askeleen, ennen kuin sukelsi ja katosi näkyvistä.
Mazura kääntyi katsomaan, naista ei näkynyt enää missään. Hän käveli lähemmäksi veden rajaa ja istuutui hiekalle. Mazura otti miekkansa tupestaan ja silitti sen terää. Kirkas metalli heijasti maiseman peilikuvan, kun nousevan kuun valo hohkasi repaleisen pilvikaton takaa.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ke Marras 13, 2013 12:10 am

Luku 5.

Aallot sivelivät rantaa hellästi. Tuuli sai puiden latvat keinumaan. Putous kohisi veden pintaa vasten ja nostatti ilmoille tuhansia kimaltavia pisaroita. Mazura oli sulkenut silmänsä ja nautti vallitsevasta rauhasta. Vesi lainehti kuin hienoin silkki kuun valaistessa sitä kirkkaana taivaalla tähtien kanssa. Viileää yöilmaa tuntui hyvältä hengittää.
Tässä ajatus sai levätä. Ei kiirettä, ei vaaraa. Mutta Mazuran se piti levottomana. Hänen mielessään pyöri alati kysymyksiä Vaeltajan sekä vanhojen miesten kertomista tarinoista. Kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla jo kuollut. Vain yhden ainoan kerran oli heidän tielleen osunut jokin, mutta siitäkään ei loppujen lopuksi ollut lainkaan vaaraa.
Mazuran ajatukset katkesivat kun hän kuuli vedessä jotain. Vaeltaja oli palannut. Jälleen kerran hän ystävällisesti sulki silmänsä uudestaan, vaikka tilanne ei näyttänyt haittaavan Vaeltajaa ollenkaan. Hän näytti olevan hyvin itsevarma, ja syystäkin. Nainen oli uskomattoman kaunis. Hänen pitkät lainehtivat hiuksensa olivat mustat kuin yö tämän kalpeiden kasvojen ympärillä ja ne valuivat nyt märkinä pitkin tämän rintaa ja selkää. Muuten veistoksellista kehoa mursivat paikoittain pitkätkin arvet vatsassa ja selässä.
Vaeltaja käveli tyynenä jonkin matkan päästä rannalla istuvaa miestä puulle, jonka juurelle oli vaatteensa jättänyt. Hän ravisteli vettä turkistaan ja haroi pitkiä hiuksiaan omahyväisesti virnistellen.
Kun hiljaisuus oli kestänyt jo pitkään, kääntyi Mazura katsomaan, mihin Vaeltaja oli jäänyt. Nainen nojasi pienen siirtolohkareen kylkeen tutkiskellen miestä utelias katse tummissa silmissään.
”Oliko vesi lämmintä?”
Vaeltaja naurahti äänettömästi. ”Jos olisit tullut mukaan, olisit saanut tietää.”
Mazura kohautti kulmiaan sarkastisesti ”Ehkä seuraavalla kerralla.”
Oli jälleen aivan hiljaista. Linnut olivat hiljentyneet yöksi, vain tulikärpästen kultainen hehku vilkkui siellä täällä järven toisella puolella. Hento tuuli puhalsi Mazuran ohi ja sai Vaeltajan sävähtämään.
”Mazura...”
”Niin?”
”Tule mukaani.”
Nainen kääntyi ja katosi heti kallioiden taakse. Mazura nousi ylös ja lähti tämän perään. Oliko hänellä tärkeääkin sanottavaa?
Hetken Mazura etsi naista. Hän kulki metsässä rauhallisesti kunnes ei ollut enää varma, miten kaukana he olivat poukamasta. Kohta metsä muuttui harvemmaksi ja hän astui pienelle pimeälle aukealle, jonka vastakkaisella puolella Vaeltaja seisoi selkä häneen päin. Hän oli vajaan kymmenen metrin päässä, kosteat hiukset heilahdellen hennossa tuulessa.
”Onko kaikki hyvin?”
Vaeltaja ei liikahtanutkaan. Hänen äänensä oli tumma ja samettinen. ”Ah, miksi tämän piti mennä näin? Olet niin herttainen.”
Mazura siristi silmiään. ”Mistä sinä puhut?”
”Sinusta, kultaseni. Tiedätkö, astuttuasi sinne majataloon tiesin heti, että olisit täydellinen. Tarinoista huolimatta sinä uskalsit lähteä mukaani. En osaa sanoa oliko se rohkeutta vai typeryyttä. Et tuntenut tätä seutua, joten myönnän, että sillä oli helppo käyttää sinua hyväksi.”
Mazura jäi yllättyneenä kuuntelemaan. ”Mitä?”
”Kaikki meni hyvin, mutta sitten pilasit kaiken. Elementtisi vaikeutti asioita, ja myönnettäköön, että se vähän huolestuttaa minua.”
Mazura nosti hitaasti kätensä miekan kahvalle. Hämmentyneenä hän kuunteli aivan hiljaa. Vaeltaja kääntyi nyt niin, että hänen profiilinsa näkyi tummana metsää vasten. Yö oli pimeä ja hänen hiuksensa peittivät osan kasvoista. Kädessään hän piteli jotain.
”Kävin juuri tapaamassa viime yönä suunnitelmani pilanneita ihmisiä. Muistat kai heidät? Todella mukavia, tyhmiä, kuten kaikki muutkin. Hekin olivat matkalla Eliveniin. Hyvä näin, mutta olisit kuitenkin saanut tietää totuuden ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ette olleet tuttuja.” Vaeltaja heitti rautaisen, paksun ketjun päässä roikkuvan yksinkertaisen krusifiksin Mazuran jalkojen juureen.
Mazura katsahti ristiä ja sitten taas Vaeltajaa.
”Hmm, tämä on niin sääli. En tosiaan ole pitkään aikaan tavannut sinunlaistasi miestä. Sinä todellakin uskoit minua. Halusit auttaa. En millään kehtaisi haaskata mitään näin hyvää.”
Vaeltaja käänsi kasvonsa Mazuraa kohti. Hänen silmänsä olivat mustat, iirikset hohtaen valkoisina, mustien verisuonien puskiessa ihon alta.
”Mutta minulla on jano. Ja olen joutunut odottamaan jo aivan liian kauan.”
Palaset loksahtivat kohdalleen.
”Tie vie metsään, jossa on kadonnut ihmisiä...”
”Legendat hirviöistä...”
”Ei pitäisi koskaan olla pitkiä aikoja juomatta.”
”Minulla on ollut aikaa...”
”Kaikki eivät usko kummituksiin...”

Olisiko se mahdollista? Mazura ei ollut varma, mitä halusi ajatella, hän vain tuijotti edessään seisovaa naista, joka käveli nyt hiljalleen häntä kohti.
”No, sano jotain. Olisin voinut tappaa sinut nukkuessasi, odottaa tätä yötä, mutta en pystynyt enää. Halusin nähdä reaktiosi. Ja tuoksut aivan liian hyvältä...”
Vaeltaja katosi. Tunnelma oli painostava. Mazura katseli ympärilleen, kaikki oli tyhjää ja hiljaista.
Hän ymmärsi nyt. Alusta alkaen, jokainen tarina, jokainen tapa, arpi, muisto ja kokemus. Naisen käyttäytyminen, kaikki, mitä hän oli matkan alusta asti epäillyt. Totuuden paljastuminen oli hämmentävää. Mazuran ajatukset olivat kahden vaiheilla. Hän perääntyi tutkiessaan ympäristöä, mutta jostain syystä ei tuntenut minkäänlaista uhkaa.
Kohta jokin pakotti häntä kallistamaan päätään taaksepäin. Vaeltajan kädet olivat miehen kaulalla kylmät kuin jää ja kovat kuin graniitti. Nainen ilmestyi aivan tämän taakse ja Mazura huomasi jämähtäneensä paikoilleen.
Vaeltaja siirsi rauhallisesti miehen hiuksia ja takin kaulusta, sivellen hitaasti aina leualta solisluihin asti. Hän kuunteli sykettä ja naurahti itsekseen.
”Shhh, ota rauhallisesti, teet tämän minulle vaikeaksi.”
”Niinkö?” Mazura laski kätensä Vaeltajan kädelle, joka oli tämän kaulalla. Kuin marmoripatsasta olisi yrittänyt siirtää.
”Olen pahoillani, että tämän piti loppua näin. Olisin mielelläni säästänyt sinut.”
Vaeltaja painoi kulmahampaat miehen iholle, kunnes tunsi sietämätöntä kipua kädessään. Hän irrotti otteensa ja hyppäsi kauemmaksi antaen Mazuralle jälleen mahdollisuuden liikkua. Vaeltaja murahti ja lipoi palohaavaa oikeassa käsivarressaan kääntäessään katseensa takaisin mieheen. Mazura katsahti Vaeltajaa ja heilautti liekin kädestään sammuksiin.
”En haluaisi satuttaa sinua.”
Vaeltaja murahti jälleen, hänen silmissään paistoi himo. Hän käveli jämäkästi miestä kohti.
Mazura otti miekkansa esiin, mutta Vaeltaja ehti jo lukita tämän kädet yhteen hypätessään suoraan tätä vastaan. Vaeltajan silmät leimahtivat ja kurkusta pääsi korvia viiltävä karjahdus. Mazura ei päässyt liikkumaan joten hän pakotti Vaeltajan selkä suurta aarniopuuta vasten, katseet naulittuina vain muutaman sentin päästä toisistaan. Vaeltaja hivutti heidän keskellään olevaa terää itsestään kauemmaksi, kunnes tönäisi Mazuran pois edestään. Mutta vaikka Mazura saikin nyt kätensä vapaiksi, hänen onnistui Vaeltajan nopeuden vuoksi jättämään vain syvän, pitkän viillon suuren puuvanhuksen kylkeen.
Mazura kääntyi ympäri, Vaeltaja tuijotti häntä liikkumatta aukean toiselta puolelta.
Mazura hengähti ja katseli Vaeltajaa takaisin, saaden jälleen aikaa ajatuksilleen.
Se oli siis totta. Metsässä oli hirviö, jota vastassa hän nyt seisoi. Kaikki kävi järkeen, mutta silti hänestä ei vieläkään tuntunut, että Vaeltajasta olisi uhkaa hänelle.
Kohta jokin tuntui viileältä rintaa vasten. Mazura käänsi päätään ja huomasi terän viiltäneen haavan hänen hartiaansa. Hän katsoi jälleen Vaeltajaa. Mutta nainen oli kadonnut.
”Aah!” Silmänräpäyksessä Vaeltaja oli Mazuran edessä, pitäen miestä tiukassa otteessa. Pian Mazura tunsikin kylmän suudelman ihollaan.
Ei aikaakaan kun huimaus alkoi. Ei kipua, ei tuskaa, vain hetki hetkeltä kasvavaa heikotusta.
Vaeltaja painautui tiiviisti miehen ympärille. Polte alkoi helpottaa.
Hän ei halunnut lopettaa. Hetken päästä Vaeltaja kuitenkin perääntyi pidellen yhä kiinni Mazurasta. Hän ei ollut täysin kylläinen ja jokainen hengähdys sai hänet kyseenalaistamaan tekoaan.
Mazura hengitti rauhallisesti. Hän seisoi liikkumatta paikallaan ja tunsi Vaeltajan kylmän hengityksen.
Muutaman minuutin he seisoivat aivan hiljaa. Vaeltaja irrotti otteensa ja nosti katseensa.
”Mitä sinä sanoit?”
Osat olivat nyt vaihtuneet. Mazura oli kalpea ja hänellä oli väsynyt katse. Vaeltajan piirteet olivat pehmeämmät ja silmät hohtavan karmiininpunaiset.
Vaeltajan ääni kuului jostain kaukaa. Aistit ja ajatukset sumenivat, ja Mazura pysyi paikoillaan, sillä tiesi kaatuvansa heti jos yritti liikkua.
Vaeltaja ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei edes tiennyt, mitä oli juuri tehnyt.
Yö hiljeni jälleen. Kuun kylmä valo katosi ja pimeys imi kaiken.

Kohta kaukana kuului suden ulvontaa. Mazura avasi silmänsä ja huomasi makaavansa joen rannalla, jonkin matkan päässä poukamasta, josta he olivat lähteneet. Vesi virtasi rauhallisesti, kuu sai sen pinnan kimaltamaan. Yön hiljainen laulu humisi maastossa, kun se peitti maiseman sinisellä viitallaan. Tähdet tuikkivat niille, joiden aika oli auringon laskettua. Kuu oppaana ja ikuisena ystävänä.
Mazura nousi ylös istumaan, mutta päässä alkoi jyskyttää ja olo heikottaa. Kaikki oli sumeaa.
Vaeltaja istui matalalla kalliolla ja katseli kuuta. Hän istui käpertyneenä kädet polvien ympärillä ja tuki päätänsä niihin. Hän ei sanonut mitään, ei reagoinut mihinkään. Kuin lapsi, joka tietää tehneensä virheen, mutta ei uskalla myöntää sitä vanhemmilleen.
Mazura riisui takkinsa ja polvistui veden äärelle. Vesi oli kylmää ja raikasta. Hän kasteli kasvonsa ja pesi verta pois turkistaan, jääden heikotuksen alkaessa hetkeksi katselemaan veden liikkeitä.
Mazura kääntyi takaisin rantaan ja istuutui nojaamaan kuolleeseen keloon. Se oli paksu ja vahva, mutta latvasta olivat vuodet tehneet tehtävänsä. Lehdettömät oksat olivat katkeilleet ja näyttivät nyt uhkaavilta kalpeaa kuuta vasten.
Vaeltaja huomasi, miten Mazuran turkista putosi pisaroita. Kohta kuului repäisevä ääni, kun hän veti viitan liepeestä puhtaan palasen ja ojensi Mazuralle. Mies otti kankaan hiljaisella kiitoksella ja puhdisti loputkin veret turkistaan. Pian hän tunsi jälleen suloisen tuoksun. Mazuran painaessa kankaan kasvoilleen hän tunnisti sen tutun hajun. Sitä ei voinut verrata mihinkään, ei kukkiin eikä mausteisiin, ei yhteenkään hajuveteen tai parfyymiin. Tuoksu oli jotain ainutlaatuista, suloinen, pehmeä, mutta intensiivinen ja huumaava. Mikään ei vetänyt sille vertoja. Mazura piteli kosteaa kankaanpalaa kädessään, kunnes käänsi katseensa Vaeltajaan.
”Kiitos.”
”Ei kestä...” Vaeltaja käänsi katseensa joelle. Hänen ilmeensä oli vihainen ja haikea.
”Se tyttö”, Mazuran ääni rikkoi hiljaisuuden, ”joka eli siinä kylässä. Tyttö, josta kerroit. Se olet sinä.”
Vaeltaja ei liikahtanut. ”Entä sitten?”
”Kuinka vanha olet?”
Vaeltaja kääntyi katsomaan miestä uskomatta korviaan.
”Minä melkein tapoin sinut ja sinä kyselet iästäni?”
Mazura jäi kärsivällisenä odottamaan. Vaeltaja huokaisi itsekseen.
”Synnyin pohjoisessa yli 270 vuotta sitten. Kuolin kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin.”
Vaeltaja tutki miehen reaktiota, mutta yllätyksen lisäksi hän ei näyttänyt pelkäävän yhtään.
”Siitä lähtien en ole jättänyt yhtäkään saalista henkiin.”
”Mistä moinen muutos?”
Vaeltaja kääntyi istumaan Mazuraa kohden. ”Halusin vastauksia.”
Mazura nosti kulmiaan kysyvästi.
”Sanoit, ettet haluaisi satuttaa minua?”
”Niin taisin.”
”Miksi?”
Mazura kohautti harteitaan. ”Ei ole oikein tyyliäni yrittää tappaa ketään, joka tarjoaa apuaan. Kaikesta huolimatta sinä toit minut tänne, sen sijaan, että olisit esimerkiksi eksyttänyt minut metsään. Olet mukava persoona, joten miksi olisin halunnut sinulle mitään pahaa?”
Vaeltaja katsoi Mazuraa hämmästyneenä. Hän ei saanut sanaa suustaan.
”Oletko hullu? Minä yritin tappaa sinut. Sinä näit, mikä minä olen. Ja vieläkö väität, ettet halua satuttaa minua?”
”Et selvästikään ollut oma itsesi. Sinä hyökkäsit, minä puolustauduin. Mutta en nähnyt syytä tappaa sinua.”
”Minä olen hirviö. Sinun pitäisi metsästää minua. Etkö sinä ymmärrä, että voisin – ja haluan – tappaa sinut? Koko ajan.”
”Ymmärrän. Ja kuitenkin istut siinä, vaikka sinulla on koko ajan siihen mahdollisuus.”
Pian Vaeltaja ilmestyi aivan miehen eteen, katse naulittuna miehen silmiin kun tämä perääntyi sentti sentiltä naisen tullessa lähemmäksi.
”Luuletko, etten pysty siihen?”
”En. En vain usko, että aiot tehdä sitä.”
”Ja mistä moinen johtopäätös?”
Mazura suoristautui, mikä puolestaan sai Vaeltajan perääntymään.
”Olisit voinut tappaa minut joka hetki siitä lähtien, kun lähdimme. Etkä edes parhaan mahdollisuuden tullen sitä tehnyt. Minunhan tässä pitäisi esittää kysymykset.”
Vaeltaja nousi nojaamaan kallion kylkeen, ristien kädet rinnalleen. ”Minulla on tapana - käyttää kaikki hyväksi - miehistä, joita metsästän. Usein pitkään matkustaneet miehet eivät kahdesti ajattele, kun kaunis muukalainen tarjoaa heille... läheisyyttä. Huomasin nopeasti, että sinä olet erilainen. Ajattelin, että jos annan sinulle aikaa, se auttaisi. Mutta lopulta sillä ei ollut enää väliä.”
Mazura naurahti huvittuneena. ”Vai luulit sinä saavasi minusta isonkin saaliin?”
”Kuin myös. Minä kyllä tiedän, kuinka paljon minusta Orianassa maksettaisiin. Älä väitä, ettetkö ole jo harkinnut sitä.”
Mazura katsahti Vaeltajaa, hänen ilmeensä oli varautunut.
”Minkäs sitä luonnolleen mahtaa.”
”Niin...” ,Vaeltaja jäi pohtimaan tätä kommenttia.
”Joten, minusta vaikuttaa reilulta, että jos sinä et tapa minua, ei minullakaan ole syytä tappaa sinua.”
Vaeltaja katsoi Mazuraa silmiin. Hänen oli edelleen vaikeaa ymmärtää, miksi mies ajatteli hänestä näin. Kukaan ei ollut koskaan ennen tukeutunut hänen inhimillisyyteensä, jota hänellä ei omasta mielestään ollut.
Tunne oli molemminpuolinen, sillä Mazura ei ymmärtänyt Vaeltajan filosofiaa vihata tätä vain sen takia, mikä oli. Mazura oli tutustunut naiseen ihmisenä, eikä sen vuoksi loppujen lopuksi nähnyt hänessä mitään vaaraa. Lisäksi Vaeltaja oli jättänyt hänet henkiin. Mazura ymmärsi palkkion houkutukset, mutta olisi ristiriitaista, jos hän kiitokseksi henkensä säästämisestä veisi naisen Orianaan.
Mazura nosti käden otsalleen, huimaus oli heikentynyt, mutta päänsärky sen kuin jatkui. Hän laski kätensä niskalleen ja tunsi syvän viillon. Haava oli tunnoton.
”Anteeksi tuosta”, Vaeltaja oli huomannut.
”Mitä tuohon pitäisi vastata?”
Vaeltaja naurahti vähän vaivautuneena.
”Ota rauhallisesti. Olosi paranee huomiseen mennessä. Olet täysin kunnossa muutamassa kuukaudessa.”
Mazura nojasi taas keloon ja sulki silmänsä.
He olivat aivan hiljaa. Vaeltaja katsahti Mazuran vanhempia arpia, kunnes käänsi katseensa takaisin joen vastarannalle. Mies oli komea kuin mikä, sitä ei ollut kieltäminen.
”Sanoit käyneesi niiden metsästäjien luona”, Mazura rikkoi hiljaisuuden, ”Miksi et... ravinnut heillä?
Vaeltaja katsoi tyhjyyteen. ”En tiedä. Sinä olit saaliini. Halusin saada sinut. Ja jos totta puhutaan, niin sinä kyllä tuoksut hyvälle.”
Mazuran kasvoille nousi huvittunut hymy. ”Mielenkiintoinen kohteliaisuus, mutta kiitos.”
Vaeltaja naurahti ilottomasti, ja painoi käden kaulalleen. Jano poltti edelleen.
”Saanko kysyä, ihan vain uteliaisuudesta?”
Vaeltaja katsahti Mazuraa ja nyökkäsi.
”Miltä se tuntuu?”
Vaeltaja oli ilmeetön.
”Kuin joku tunkisi jatkuvasti palavaa hiiltä kurkustasi alas. Se pahenee, jos ei metsästä pitkään aikaan. Lopulta sitä tulee hulluksi, ja vaikka kuinka yrittää, sitä on mahdotonta kontrolloida. Kun aistit ottavat vallan, järki saa väistyä niiden tieltä.”
Mazura kuunteli Vaeltajaa uteliaana. Hän alkoi ymmärtää naisesta yhä enemmän.
”Toivottavasti sitten täytin kaikki odotukset.”
Vaeltaja hymähti ja hymyili heikosti. ”Totta kai. Olet puhdas, makea ja hyvin lämmin.” Vaeltaja karisti tapahtuman mielestään, ”Mutta minun olisi pitänyt tappaa sinut kokonaan. Veri ei poista janoa, se vain helpottaa.”
Mazura katsoi Vaeltajaa, hän alkoi tuntea jonkinlaista empatiaa tätä kohtaan.
”Oletko nyt janoinen?”
Vaeltajakin käänsi katseensa ja nyökkäsi hiljaa.
”Mutta ei hätää. Olen iso tyttö, kestän sen kyllä. En tosin haluaisi puhua siitä enää.”
Mazura hymähti ja nojasi jälleen puuhun. Hän huomasi pitelevänsä yhä mustaa kankaanpalaa. Sen pinta oli paksu ja pehmeä, vaikkakin rosoinen.
Vaeltaja otti käteensä jälleen tutun, leimalla varustetun paperipussin ja heitti sen Mazuralle.
”Syö. Se parantaa oloasi.”
Mazura otti pussin kiinni. Vaeltaja nousi taas istumaan kalliolle.
”Sovitaan näin: minä vien sinut Eliveniin, elossa, ja sinä jätät tämän meidän väliseksi. Et kerro minusta kenellekään, etkä tule etsimään minua.”
Mazura harkitsi ehdotusta ja katsahti Vaeltajaan.
”Hyvä on.”
Loppuyö oli hiljainen. Täysikuun vaeltaessa taivaankannen halki pilvet kerääntyivät taas pikkuhiljaa harmaina viiltoina repimään tähtitaivaan palasiksi. Kaukaa kuului vielä kerran suden yksinäinen valitus, sen kaiun jäädessä soimaan sydäntä riistävästi yön siniseen syliin.


Viimeinen muokkaaja, MS pvm Pe Helmi 14, 2014 2:39 pm, muokattu 1 kertaa
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ti Marras 19, 2013 12:44 pm

Luku 6.

Aamun valjetessa taivaan täytti auringon oranssi kajastus. Pilvet leijailivat hentoina taivaalla, mutta näytti siltä, ettei niillä ollut aikomusta jäädä. Vaeltaja katseli huolestuneena taivaalle.
He kulkivat hiljalleen eteenpäin. Vaeltaja piti Mazuraa silmällä, mutta mies pärjäsi yllättävän hyvin omillaan. Vaeltaja tunsi olonsa vaivautuneeksi. Viime yön tapahtumat kummittelivat häntä, ja hänen mielessään kävi jatkuvasti ajatus viedä homma loppuun asti, niin kuin hän oli alusta alkaen suunnitellutkin. Mutta joka kerta, kun hän yritti etsiä syytä tälle, muistui hänen mieleensä kaikki, mitä Mazura oli sanonut. Hän ei tiennyt, oliko mies tosissaan vai oliko kaikki valhetta. Mutta hän ei uskaltanut kysyä. Vastaukset pelottivat häntä. Ja Mazura oli varmasti viimeinen ihminen, jolta hän olisi odottanut tällaista kohtelua. Hänessä oli paljon enemmän, kuin miltä päällepäin näytti, tosin ei siinäkään valittamisen varaa ollut. Mutta Vaeltaja pidättäytyi sopimuksessaan, ja jos jotain ilmeni, hän palaisi takaisin kostamaan.
Mazura kulki Vaeltajan vieressä. Olo oli yhä heikohko. Välillä hän mietti, oliko viimeöinen välikohtaus edes tapahtunut. Mutta Vaeltajan punaiset silmät muistuttivat siitä joka kerta.
Hänen ajatuksissaan pyöri jatkuvasti sama kysymys. Oliko kaikki, mitä Vaeltaja oli hänelle kertonut, totta? Hän tiesi, ettei tällaisiin väitöksiin kannattanut luottaa, mutta nainen oli jättänyt hänet henkiin. Tosin, jos hän oli ymmärtänyt oikein, Vaeltajalla ei olisi vastusta hänen elementilleen. Mahdollisuudet kävivät mielessä, mutta Mazura antoi asian olla. Hänellä oli tärkeämpää ajateltavaa, jahka pääsisi Eliveniin.
Päivän kirkastuessa Vaeltaja veti hupun päänsä ylle ja piiloutui jälleen mustan viitan alle. Tuttu ele palasi Mazuran mieleen.
Puolessavälissä matkaa he pysähtyivät istumaan.
Koko matkan he olivat olleet aivan hiljaa. Uppoutuneina ajatuksiin, kumpikaan ei ollut huomannut hiljaisuutta, joka vallitsi heidän ympärillään. Auringon valo sai metsän hohkaamaan taas jokaisessa harmaan ja vihreän sävyssä, mutta sen lämpö ei päässyt maahan asti. Ilma oli viileä ja kolkko.
Vaeltaja hyppäsi paksun, kaatuneen puun rungolle, jonka päällä oli hetki sitten istunut. Sen pinta oli sammaleesta pehmeä ja liukas, latvat osoittivat maahan, kun se roikkui jo toista kymmentä vuotta vielä kiinni puoliksi katkenneessa rungossaan. Vaeltajan kävellessä runkoa pitkin se ei kuitenkaan pettänyt.
Mazura istui kivellä silmät kiinni kuunnellen ympäristön ääniä. Satunnaista lintujen laulua ja kymmenien metrien korkeudessa kohisevia puiden latvoja lukuun ottamatta kuulosti siltä, kuin hän olisi nyt istunut siinä aivan yksin.
Vaeltaja seisoi nyt muutaman metrin korkeudessa, siellä, mistä puu oli joskus revennyt. Hänen katseensa oli haikea.
”Olet hiljainen.”
Vaeltaja hymähti, yleensä hän oli se, joka oli äänessä koko ajan.
”Tämä on vain... liian outoa.”
”Olla oma itsesi?”
Vaeltaja katsoi Mazuraa ja nyökkäsi. Hänen silmissään näkyivät muistot. Mies nousi ylös jatkaakseen matkaa. Vaeltaja hyppäsi kevyesti alas hänen viereensä.
Viimeisen etapin aikana keskustelu sai hiukan pohjaa. Kertaakaan ei aihe eksynyt arkoihin aiheisiin, minkä vuoksi tunnelma oli kuin muutama päivä aikaisemmin. Täysin riippumaton todellisista motiiveista.
Ilta alkoi hämärtää ja pilvet peittivät auringon säteitä niin, että Vaeltaja pystyi jo laskemaan huppunsa alas.
Tuuli voimistui jälleen, kun metsän reuna jäi taakse ja edessä avautui valoisa nummi. Pienen nummen takana nousivat Elivenin vuoret jylhinä, mutta suojaavina, ja kova tuuli humisi sen rinteillä. He kävelivät eteenpäin, kunnes nummi loppui jyrkänteelle.
Viima puhdisti mielestä pois kaiken turhan, kaiken kivun ja turhat ajatukset. Maisema oli henkeäsalpaava, kun vuoret nousivat metsän peitossa korkealle ja aurinko värjäsi sen huiput kultaisiksi.
Oikealla näkyi metsän takana tie, joka pujotteli maiseman läpi vuorille. Vuorten uumenissa näkyi jo savua sekä valoja, ihmisten kylä.
”Taitaa olla takaisinmaksun aika”, Mazura totesi sitten.
Hän kääntyi Vaeltajaan päin, joka otti myös yhden askeleen eteenpäin miehen tullessa seisomaan aivan tämän eteen kunnes katsoi naista hiukan alaviistoon. Vaeltaja katseli miehen kasvoja ja mietti uteliaana, millaisen tarinan arpi kätki taakseen. Mazura nojasi vähän eteenpäin, ja nosti pienen nahkapussin Vaeltajan kasvojen korkeudelle josta sitten pudotti sen. Vaeltaja nappasi pussin kiinni ja toi sen korvansa viereen. Hän ravisti kilisevää pussia hellästi ja hymyili.
”Eiköhän tämä riitä. Henkeni säästämisen lisäksi.” Vaeltaja otti askeleen taaksepäin ja laittoi pussin varmaan talteen. ”Tämä on sitten hyvästit”, hän ojensi kätensä Mazuraa kohti.
”Hyvästit? Emme siis tule näkemään enää?”
Vaeltaja pudisti päätään.
”No, siinä tapauksessa -”, Mazura otti Vaeltajan käden omaansa, mutta ei kätellyt, vaan kumartui naisen yllätykseksi antamaan käsisuudelman.
”On ollut ilo tutustua – neiti Vaeltaja.”
”Kuin myös, herra Yavez,” Vaeltaja vastasi.
Mazura päästi Vaeltajan käden ja kääntyi sitten jatkamaan matkaa siintävään määränpäähänsä. Vaeltaja astui muutaman askeleen taaksepäin. Hän otti pienen helisevän pussin käteensä ja katseli sitä. Pussi oli nahkaa, samoin kuin sen suuta kiinni pitävä ohuehko nauha, jossa roikkui kaksi hienosti koristeltua helmeä. Hän tunnusteli pussin sisällä olevia pyöreitä kolikoita.
Mazura pääsi jo pian Elivenin porteille. Hän kääntyi vielä katsomaan korkeammalla olevalle nurmirinteelle. Hän tuijotti hetken oranssina kajastavaa valoa ennen kuin jatkoi matkaansa kylään.
Tuuli heilutti hellästi nummien heinää ja kohisi hiljaa vuorten rinteillä. Se kuljetti mukanaan hiljaisia, lausumattomia ajatuksia, hylättyinä sen harteille. Ruskan ensimmäinen lehti putosi hiekkatielle.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty To Tammi 09, 2014 11:20 am

Luku 7.

Kylmä pohjoistuuli puhalsi läpi kaupungin. Luonto oli painunut uneen ja sitä peitti nyt paksu valkea lumikerros jo useaa viikkoa peräkkäin. Ihmiset puskivat ulkona tuulta vastaan. Jokaisesta ikkunasta hohti kynttilöiden lämmin valo sisällä olevien perheiden nauttiessa kodin lämmöstä.
Kaupungin toriaukion värjäsi monin kirkkain värein suuren kivikirkon lasi-ikkunoista hohtava valo. Aukio oli melkein autio muutamaa hevoskärryä ja kaduilla kotiin päin suuntaavaa pariskuntaa lukuun ottamatta. Siellä täällä oli pyöreitä lumikokkareita, jäämiä lasten jo aikaa sitten loppuneista leikeistä.
Aukion läpi käveli päättäväisin askelin mustaviittainen mies, jonka varustus herätti pientä mielenkiintoa vielä ulos uskaltautuvien keskuudessa. Hän avasi suuret, raskaat kirkon ovet ja astui sisään.
Mazura laski huppunsa alas, sen päältä putosi lunta kiviselle lattialle.
Kirkko oli sisältä lämmin ja kotoisa. Kattokruunun ja korkean alttarin kynttilät toivat lämmintä valoa saliin, jossa kaikui rauhallinen gregoriaaninen laulu. Kirkko oli melkein tyhjä, muutamaa eturiveissä istuvaa pariskuntaa ja perhettä lukuun ottamatta. Noin puolesta välistä kymmeniä penkkirivejä nousi kuitenkin Mazuran saapuessa viisi henkilöä. Kolme heistä oli selvästi sotilaita, jotka seurasivat harmaaviittaista miestä tämän tullessa kylmänrauhallisesti Mazuran luokse. Miehen takana kulki ujo, mustan hupun alla piilotteleva nainen.
”Löysimme hänet, kuten kerroit. Erinomaista työtä.”
Mazura pysytteli hiljaa, kun mies otti esiin nahkaisen pussin ja ojensi sen Mazuralle.
”Viimeiset 300 000.”
Mazura otti pussin mieheltä, kun nainen tuli taka-alalta tämän viereen.
”Tämäkö on se metsästäjä?”
Mazura käänsi katseensa naiseen. Tuttu ääni kuului hiljaisena mustan hupun alta.
”Kyllä. Ja parempaa saa etsiä.”
”Hmm, kyllä. Olen kuullut teistä paljon. Pahoittelen tätä yllätystä, mutta olin aivan liian utelias ja halusin tavata teidät itse.”
”Ilo on minun puolellani.”
Rikas mies heitti harmaan hupun päänsä ylle ja pisti kätensä naisen vyötäisille. ”Hyvää työtä. Minua odottaa eräs tärkeä vieras. Joten sallinette.”
”Saisinko vaihtaa sanasen tämän metsästäjän kanssa?” nainen jäi paikalleen.
”Rosalyne-”
”Mitä vieraasikin sanoisi, jos tulisin mukanasi takaisin...?”
Mies oli hämmentynyt, mutta kohautti välinpitämättömästi kulmiaan. ”Mennään.” Hiljaa sotilaat lähtivät miehen perässä ulos raskaat ovet sulkeutuen heidän perässään.
Mazura punnitsi kädessään olevaa pussia tyytyväisenä ja laittoi sen varmaan talteen. Työt olivat sujuneet hyvin lumimyräköistä huolimatta ja palkkioissa ei ollut valittamista.
Vasemmalla alttarin edessä seisoi ryhmä miehiä vaaleissa kaavuissa, jotka lauloivat rauhoittavaa sävelmää vieraalla kielellä. Heidän takanaan kirkon torni nousi korkealle ja lasi-ikkunoiden hahmot katselivat alhaalla istuvia ihmisiä. Turkeista ja hatuista päätellen perheet ja pariskunnat olivat varakkaampia tilallisia.
Mustaviittainen nainen kääntyi sanaakaan sanomatta ja katosi portaita pitkin salin parvelle Mazuran seuratessa tätä ylös.

”Kas kas. Taisiko jollekin sittenkin tulla omantunnontuskia? Tiedätkö, minulla olisit saanut tuplasti enemmän.”
Mazura tunnisti nyt äänen pistävän kommentin takana astellessaan parven pimeään nurkkaan. Hän istuutui mustaviittaisen naisen viereen.
”Ei helvetissä?”
Nainen nosti mustien hanskojen peittämän sormen huulilleen. ”Shh. Olemme kirkossa.”
”Siitä puheen ollen; miksi olet täällä? Eikö sinun pitäisi leimahtaa liekkeihin, vai haluatko kenties minun auttavan siinä? Rosalyne?”
Vaeltajaa nauratti. Hänen äänensä oli hiljainen laulun seassa.
”Liian erikoinen?”
”Ei liene oikea nimesi?”
”Pitihän minun vaikuttaa uskottavalta aristokraatilta.”
Mazura paransi asentoaan, sisällä oli hyvin lämmin.
”Miksi tulit tänne?” Vaeltaja kysyi.
Mazura kohautti kulmiaan ”Nähtävyyksiä ihailemaan.”
”Tarkoitin tänne ylös.”
”Sitähän minäkin.”
Vaeltaja pyöräytti silmiään. ”Älä koettele onneasi, kultaseni...”
”Uuh, heitit mielenkiintoisen haasteen.”
”Aina saa yrittää.”
Kirkko hiljeni hetkeksi, kunnes laulu alkoi jälleen. Vaeltaja katseli, kuinka perheiden lapset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Vaeltajalla oli mustan viittansa alla nyt tummanpunainen pitkä puku, joka oli hienosti napitettu rinnalta aina nilkkoihin yltävään helmaan asti. Puku oli yksiosainen, mutta istui silti täydellisesti Vaeltajan ylle.
”Kiitos”, hän sanoi yhtäkkiä.
”Mistä hyvästä?”
”En ole törmännyt suurempiin ongelmiin viimeaikoina. Taidat sittenkin olla luottamuksen arvoinen.”
Mazura kallisti päätään ja nosti toisen kätensä selkänojalle. ”Kiitos samoin. Ellet sitten ole suunnitellut tappavasi minua täällä. Hmm, dramaattista.”
Vaeltaja naurahti taas. ”Ei hätää. Vaikka minun täytyy myöntää, että olen ollut tylsistynyt. Pieni show poistaisi sen ongelman.”
”Siinä tapauksessa minun pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin.”
Vaeltaja käänsi katseensa mieheen. ”Haluaisin nähdä sinun yrittävän~”
Naisen tutut kasvot olivat viehättävässä virneessä. Hänen tummanpunaiset silmänsä näkyivät heikosti hupun alta.
Kerrosta alempana musiikki loppui. Lasten äänet kaikuivat kirkossa, kun heidän vanhempansa hyssyttelivät hiljaa yrittäen pitää yllä hienostunutta imagoa pariskuntien luodessa heihin tuomitsevia katseita. Hiljaisuuden rikkoi käheä miesääni, joka nyt aloitti puheen korokkeeltaan.
Mazuralla oli yleisen asustuksensa yllä vain paksu, musta, hupullinen viitta, joka oli edestä kiinni kahdella hienolla soljella, sekä mustat hanskat. Vaeltaja oli iloinen tunnistaessaan tutut, voimakkaat kasvonpiirteet ja itsevarmuutta huokuvan olemuksen.
Mazura tuijotti kattokruunun kynttilöiden vedossa lepattavia liekkejä.
”Kuinka kauan siitä on, puolisen vuotta?”
”Suunnilleen.”
”No, kuinka olet voinut?”
Vaeltajan vatsaa pisti. Hän jäi hiljaa tuijottamaan Mazuraa, joka käänsi katseensa kun ei saanutkaan vastausta kysymykseen. Vaeltaja ei tiennyt mitä sanoa.
”Kiinnostaako sinua oikeasti?” oli ainoa asia, mitä hän suustaan sai.
Mazura nosti kulmiaan. ”En kai muuten olisi kysynyt?”
Vaeltaja pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. ”Anteeksi. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi kuullut tuon.”
Mazura hymähti. Hän ymmärsi tasan tarkkaan mitä Vaeltaja tarkoitti.
”Olen voinut hyvin, kiitos. Saavuin kaupunkiin muutama viikko sitten. Majapaikkaa hakiessani en tosin tiennyt, että tulisin törmäämään vanhoihin tuttuihin. Entä sinä?”
”Ihan hyvin. Töitä on riittänyt.”
”Huomaan sen. Uutiset elementillisten katoamisista kiertävät nopeasti kauppiaiden mukana.”
”Mistä tiedät sen olevan minun aiheuttamaani?”
”En tiedäkään. Mutta yleensä se on oletukseni, jos uutinen ei ole minun syytäni.”
Mazura naurahti. ”Vai niin.”
Pitkä puhe jatkui taustalla. Äänen kaiku täytti salin. Mazuran huomio kuitenkin kiinnittyi alhaalla olevaan perheeseen. Perheen äiti riuhtoi nyt toista lasta kädestä tämän yrittäessä hiljaa pyydellä anteeksi aikaisempaa käyttäytymistään. Äidin uhkaukset saivat lapsen itkemään. Kaikista silmiinpistävintä oli, miten perheen isä ja lapsen sisar eivät reagoineet asiaan mitenkään. Kaikki istuivat hiljaa paikoillaan, ympärillä istuvien nenäkkäät mulkoilut muuttuivat ilmeettömäksi välinpitämättömyydeksi, sivuttaen täysin mahdollisuuden puuttua asiaan.
”Anna lapsen olla.” Yllättäen vierestä Vaeltajan ääni kuului hiljaisena ja värittömänä, mutta se sai vanhemmat kääntämään päätään.
”Lasta ei voi pitää hiljaisena istumassa monta tuntia paikoillaan. Ei ole hänen syytään, että hän on levoton. Rankaiseminen ei auta ketään.”
”Älä sinä puutu siihen, miten omat lapseni kasvatan. Tämä on meidän perheen välinen asia.”
”Anna hänen olla oma itsensä.”
”Nyt saa riittää. Harold?” Nainen tökkäsi vieressä istuvaa miestään ja kuiski tätä sanomaan Vaeltajalle jotain. Miehen katse oli kyllästynyt ja väsynyt.
”Anna olla, kulta.”
Nainen oli tuohtunut, mutta hän istuutui takaisin paikalleen kiinnittämättä enää yhtään huomiota Vaeltajaan tai lapsiinsa. Kaikki muut tekivät samoin ja jatkoivat alati jatkuneen puheen kuuntelemista.
Pieni tyttö katsoi yläparvelle silmät kyynelistä kosteina. Hetken päästä hän nosti kättään ja vilkutti arasti, mikä sai Vaeltajan hymyilemään.
Mazura seurasi tilannetta hiljaa vakava ilme kasvoillaan. Vaeltaja huomasi tämän.
”Inhoan katsella sivusta, kun vanhemmat kohtelevat lapsiaan röyhkeästi.”
Samalla mies oli yllättynyt. Vaeltajalla oli myötätuntoa ja se oli omalla tavallaan – herttaista?
”Rohkeaa.”
”Mitä minulla on menetettävää? Kaikki vihaavat minua muutenkin.”
”Enpä usko. Katso nyt tuota tyttöä. Hän tuskin vihaa sinua.”
Vaeltaja katsoi kolmannessa rivissä istuvia lapsia, jotka kuiskivat keskenään. Hän pudisti päätään.
”Jos hän tietäisi, mikä minä olen. Usko pois. Olen kokeillut.”
Vaeltaja laski huppunsa alas. Hänen hiuksensa olivat latvoista kiinni löysällä letillä. Musta silkkinauha oli solmittu rusetiksi pitämään niitä kiinni.
”Ihmiset pelkäävät kaikkea erilaista. Siksi heille on niin tärkeää olla erottumatta joukosta. Pitää yllä imagoaan siinä kastissa mihin kuuluvat. Olla samanlainen kuin muutkin. Mutta minun tuskin pitää saarnata sinulle siitä.”
Mazura hymähti. ”Ja sitten on ihmisiä, joita erilaisuus kiehtoo. Se voi tuoda mukanaan aina jotain uutta. Kuin löytäisi timantin kasasta harmaita kiviä. Se on harvinainen, mutta sitäkin arvokkaampi.”
Vaeltaja hymähti. Ajatukset saivat hänet hymyilemään ja hän kääntyi istumaan Mazuraa päin.
”Minun täyttyy tunnustaa jotain.”
Mazura kohautti kulmiaan kuin kuulustellakseen.
”Olen iloinen, että törmäsimme jälleen – herra Yavez.”
Miehen kasvoille nousi pieni virne ”Sitten meitä on kaksi – neiti Vaeltaja.”
Vaeltaja virnisti, mutta muisti sitten jotain. Hän otti esiin pienen nahkaisen pussin.
”Tämä taitaa kuulua sinulle.”
Mazura nosti käden eteensä torjuvasti. ”Voit pitää sen. Jos vaikka kaipaat minua taas.”
Vaeltaja heitti varoittavan katseen. ”Koettelet onneasi taas...”
”Luonnevika.”
Pian kirkossa hiljeni jälleen. Puhe oli loppunut, vain hiljainen ihmisten liike kuului ympäriltä. Puhuja siirtyi korokkeeltaan takaisin riviin ja laulu alkoi uudestaan. Sen tumma kaiku värisi puhtaana salissa.
Tunnelma oli jälleen rauhallinen. Puuovien vieressä seinäkynttilät olivat sammuneet, sulaneina ne muodostivat kauniita kuvioita valuen pitkin rautaista kynttelikköä. Ikkunoista näkyi vain pimeä talviyö, tähtien tuikkiessa mahdollisuuden tullen pilvien takaa.
Hetken laulua kuunneltuaan Vaeltaja nousi ja käveli Mazuran ohi käytävälle. Hän kääntyi hetkeksi miestä kohti ja nyökkäsi kysyvästi oville.
”Tule. Kävele kanssani.”
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty To Helmi 13, 2014 8:16 am

Luku 8.

Kadut alkoivat autioitua pimeyden laskeutuessa vielä tiiviimmin valkoisen maiseman ylle. Sisällä vanhemmat peittelivät lapsiaan nukkumaan ja kynttilät ikkunoissa puhallettiin sammuksiin.
Mazura veti hupun päänsä ylle puuovien jysähtäessä kiinni heidän takanaan, ja Vaeltaja teki samoin.
Taivas oli tähtikirkkaan selkeä sitä halki repivien pilvien takana. Kuu jatkoi hidasta nousuaan samalla kun pakkanen kiristyi entisestään.
Kaksikko käveli pitkin hiljaisia katuja. Muutamat asukkaat olivat vielä matkalla koteihinsa, mutta kadut tyhjenivät nopeasti. Keskustelu kaikui hiljaa kaupungin kapeilla teillä, mutta tuskin kukaan oli heitä kuulemassa.
”Eikö miehesi odota sinua takaisin kotiin?”
”Ukon vaimo oli poissa kaupungista, mutta palaa pian takaisin. Hän on vain kiitollinen, että lähden ajoissa, vaikka kyllähän läsnäoloni jo jonkinlaisen seurapiiriskandaalin aiheutti.”
”Ja näinkö vietät yleisen vapaa-aikasi?”
”Pilaamassa rikkaiden elämää? Niinkin voisi sanoa.”
Mazura pyöritti silmiään.
Lumi narskui askelten alla, kun kaksikko jatkoi matkaansa kaupungin läpi. Pimeillä kujilla oli aivan hiljaista satunnaisia ympäristön ääniä lukuun ottamatta. Taivaalta alkoi kohta kuitenkin leijailla kimaltavia pisaroita. Lumi oli kevyttä pumpulia, kun se laskeutui maahan hellästi kuin höyhen, ja koristeli heidän mustat viittansa hiutalein.
Pian Vaeltaja kuitenkin otti muutaman askeleen kohti kadun toiselle puolelle muodostunutta lumivallia ja kauhaisi lunta käteensä.
”Aiotko viipyä kaupungissa vielä pitkään?”
Mazura katseli naisen puuhia tien toiselta puolelta. ”En. Lähden pian takaisin Orianaan.”
Vaeltaja jatkoi kävelemistä samalla kun muovasi lunta käsissään, ”Sääli.”
”Älä nyt. Tiedän, että olen ihana, mutta on minullakin aikatauluni.”
Vaeltaja katsahti mieheen pudistaen päätään. ”Älä anna ylpeyden nousta päähän, kultaseni.” Hän heitteli täysin symmetristä lumipalloa kädessään, kunnes otti askeleen taaksepäin ja veti kätensä taakse. Pallo lensi hetken miestä kohden, ennen kuin läsähti sulaneena takaisin lumiselle tielle. Mazura hymähti Vaeltajalle.
”Hyvä yritys.”
”En minä yrittänyt.”
Vaeltaja jäi katselemaan Mazuraa tien toiselta puolelta ilkikurinen hymy kasvoillaan. Hän tutkaili miestä, kunnes lähti kävelemään takaisin hänen luokseen.
”Olet hyvin komea, Mazura.”
”Kiitos.”
”Ja olen sinulle hyvin kiitollinen. Siitä mitä olet tehnyt. Siksi minua ihmetyttääkin – ”, Vaeltaja pysähtyi tämän eteen, ”- Miten on mahdollista, että sinunlaisesi mies on vielä vapailla markkinoilla?”
Mazura kohautti hartioitaan. ”Totta puhuakseni, en oikeastaan ole kiinnostunut moisesta. Katsos, työni on elämäni, ja se on vaarallista ja ennalta arvaamatonta. Naiset taas haluavat turvallisuutta ja suojelua. Valitettavasti niitä minulla ei ole heille antaa.”
Vaeltaja naurahti. ”Ja sitten on naisia, joita vaara kiehtoo.”
Mazura kohautti kulmiaan. ”Niinkö?”
Vaeltaja käveli miehen viereen ja pysähtyi hetkeksi. ”Täytyy pitää vain silmät auki...”
”Ymmärrän.”
Vaeltaja virnisti kun lähti jälleen kävelemään lumista tietä pitkin. Mazura jatkoi myös matkaansa. Hän katseli edessään kulkevaa Vaeltajaa ja pudisti päätään huvittuneena.
Vaeltaja naurahti itsekseen. Hän tiesi, ettei Mazura taipuisi hänen liehittelylleen, mutta juuri siksi se oli hänestä niin viehättävää ja hauskaa.
Hetken käveltyään Vaeltaja pysähtyi. Mazura ehti tämän viereen ja katsahti naista kysyvästi, mutta Vaeltaja nosti kätensä hiljenemisen merkiksi.
”Haistan veren...”
”Et kai?”
”Ei, tämä on erilaista. Sitä on paljon.”
Vaeltaja nuuhki ilmaa ja katseli edessään aukeavaa pimeää tietä. Hänen kasvonsa olivat vakavat.
”Joku on loukkaantunut.”

Vaeltaja kääntyi pimeälle kujalle. Hän oli seurannut hajua melkein kaupungin laidalle asti, ja nyt hän seisoi leveän kujan suulla, Mazuran jäädessä odottamaan toisaalle.
Kujalla katosten ja puulaatikoiden keskellä istui nuori mies talon kylkeen nojaten. Hän oli väsynyt ja heikko, otsa tuskanhiestä märkä. Vaeltaja laski huppunsa ja kyykistyi tämän viereen, tutkien hellästi hänen verisiä vaatteitaan. Pojan vatsassa oli leveähkö läpi mennyt pistohaava, josta oli tullut paljon verta. Haava näytti olevan miekasta, mutta itse poika oli aseeton, vyöllään vain tyhjä miekan tuppi.
Vaeltajan nähdessään poika valpastui ja yritti nostaa kättään Vaeltajaa kohti.
”Enkeli...?”
”Shh, älä pelkää”, Vaeltaja silitti pojan poskea, ”minä voin auttaa sinua.”
Mazura seisoi kadun vieressä pois kujalta. Hän tiesi, mitä Vaeltaja aikoi, mutta antoi asian omalta osaltaan olla, ei hän naista voinut estääkään.
Poika sulki silmänsä, kun Vaeltaja laski kätensä tämän kaulukselle ja siirsi sitä hieman. Hänen silmänsä tummuivat ja ääni hiljeni.
”Tämä ei satu yhtään.”
Poika sulki silmänsä uupuneena ja halukkaana päästä kivusta, kun Vaeltaja kyyristyi hänen ylleen.
”AAAAH!”
Korviavihlova huuto yllätti Mazuran täysin. Hän kääntyi kujalle, jossa Vaeltaja makasi nyt kituen maassa. Hän piteli päätään ja kouristeli, kuin olisi hirveissä tuskissa. Poika tämän edessä ei enää liikkunut.
”Vaeltaja? Vaeltaja, mitä tapahtui?” Mazura tuli naisen luokse, joka raapi katukiviin viiltoja käsillään samalla kun peitti korvansa yrittäen pitää poissa mikä ikinä hänen mieleensä yritti päästä.
”Vaeltaja?!” Tämä ei kuullut. Hänen tuskanhuutonsa kuului varmasti monen korttelin päähän, mutta vaikka hän kuinka yritti pitää sen sisällään, kipu oli liian voimakas.
Mazura nosti Vaeltajaa ylös.
”Lopeta. Käske niitä lopettamaan!” Vaeltajan valitus oli sydäntä riistävää, mutta Mazura ei ymmärtänyt, mikä sen aiheutti. Kohta Vaeltajan silmät muuttuivat mustiksi ja hänen kasvonsa vääntyivät karjuntaan, väläyttäen pitkät, terävät kulmahampaat. Kipu oli ylittänyt rajan eikä hän voinut enää pidätellä itseään.
Kadulta näkyi välähdys. Mazura käänsi katseensa kujan suulle. Kiihkeät askeleet voimistuivat ja lyhtyjen oranssi valo välkkyi jo syrjäisillä kaduilla. Ihmisten äänien lähestyessä Mazura laski Vaeltajan alas ja otti muutaman askeleen kujan suulle toinen käsi miekkansa kahvalla. Hän siristi silmiään, kun miesääni ohjasi muita perässään Vaeltajan ääntä kohti.
Kohta kujan suulle ilmestyi mustapukuinen mies sekä tusina muita. He hätkähtivät Mazuran nähdessään, mutta kiinnittivät loppujenlopuksi huomionsa hänen takanaan kouristelevaan Vaeltajaan.
”Tuolla. Ottakaa se kiinni!”
Mazura astui heidän eteensä, josta mies ei innostunut.
”Mitä luulet tekeväsi? Ottakaa nainen kiinni, minä sanoin!” Miehellä oli yllään mustat, nahkaiset vaatteet, sekä liuta solkia ja vöitä, joissa roikkui jos jonkinmoista puukkoa ja pulloa. Hänellä oli musta hattu, joka varjosti karuja ja tuimia kasvoja sekä pitkä musta huivi. Sitten Mazura huomasi hänen kädessään olevan pienen rasian. Puinen, kaiverruksin koristeltu rasia oli vanha ja näytti kansi auki kuin pieneltä soittorasialta.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Mazura kysyi mieheltä samalla, kun kolme muuta menivät Vaeltajan luokse ja sitoivat tämän kiinni. Mies naurahti ylimielisesti. Hänen äänensä oli karhea ja matala.
”Teidän pitäisi olla kiitollinen, hyvä herra. Tämä nainen ei ole sitä mitä luulette.” Mies naksautti kädessään olevan rasian kiinni ja Vaeltaja rauhoittui saman tien. Mazura katsoi hämmentyneenä, kuinka nainen makasi nyt hengästyneenä maassa mustapukuisen miehen lähestyessä häntä. He siis tiesivät totuuden.
”Kas kas. Taisit luulla pääseväsi helpolla, verenimijä”, mies polvistui Vaeltajan eteen ja nosti tämän leukaa ollakseen naisen kanssa kasvotusten, ”Mutta nuo kauniit kasvot eivät hämää minua.”
Vaeltaja avasi silmänsä, iirikset täysin mustina, ja tuijotti miestä edessään. ”Olenko minä sinusta kaunis?”
Mies nyrpisti nenäänsä halveksuen ja löi tämän katseen pois. Vaeltajan olo oli yhä heikko ja hän jäi pitelemään päätään maahan.
”Olette onnekas, herra. Ilman apuamme olisitte voineet kuolla tämän hirviön käsissä.”
”En ollut hetkeäkään vaarassa.”
Mies mulkaisi itsevarmaa Mazuraa. Hän arvioi metsästäjää katseellaan.
”Saavuimme juuri ajoissa. Hirviö ei pääse terrorisoimaan kaupunkiani enää.” Kujalle käveli harmaaviittainen mies, joka innostui tavatessaan Mazuran jälleen. ”Herra Yavez! Olet tehnyt hienoa työtä tänään. Olet palkkiosi ansainnut.” Mazura huomasi syy-yhteyden ja nyökkäsi ilmeettömästi miehelle.
”Valehtelit minulle.”
Mazura käänsi katseensa Vaeltajaan. Hän oli kyykyssä kivetyksellä, vakava ilme kasvoillaan.
”Sinä kiero paskiainen!” Vaeltaja hyökkäsi Mazuraa kohti, mutta hänet pysäytti metallikahleet kummassakin ranteessa. Hän riuhtaisi ketjut irti niitä toisessa päässä piteleviltä miehiltä. Yksi miehistä iskeytyi kiviseinään ja menetti tajuntansa, toisten yrittäessä saada Vaeltajaa taas kuriin.
”Minä tiesin sen. Olet samanlainen, kuin kaikki muutkin. Ahne, epäluotettava valehtelija!”
Vaeltaja oli heikko, eikä päässyt yrityksestään huolimatta irti. Mazuralla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa. Hänen ilmeetön katseensa raivostutti Vaeltajaa.
”Toivottavasti nukut koiranunta, sillä voit olla varma, että minä löydän sinut...”
”Lopetetaan tämä turha viivyttely. Tuokaa hänet.” Mustahattuinen mies käänsi selkänsä ja hänen käskyläisensä lähtivät viemään Vaeltajaa kujalta tielle. Tai ainakin he yrittivät.
”Pomo. Mitä me teemme tälle?” yksi miehistä kysyi ja osoitti pojan ruumista maassa. Hattumies pyöritti silmiään.
”Viskatkaa vaikka jokeen, minua ei kiinnosta. Siitä kakarasta ei muutenkaan koitunut muuta, kuin harmia. Onneksi hänestä oli hyötyä edes tänään.”
Nainen murahti. Se oli siis ansa. Hän pudisti päätään vieressään seisovalle metsästäjälle.
”Hyvä yritys...”
”Minä en järjestänyt tätä.” Mazura sanoi hiljaa.
Vaeltaja murisi turhautuneena, kun harmaaviittainen herra käveli hänen luokseen.
”Minä pidän huolta siitä, ettet saastuta kaupunkiani enää. Mokoma seireeni.”
Vaeltaja naurahti heleästi. ”No, ainakin minulla oli hauskaa niin pitkään kuin sitä kesti. Kiitos viimeisestä - rakas~”
Miehen kasvoille nousi häpeilevä ilme, jota hän yritti epätoivoisesti piilotella. Hän tuhahti ja sylkäisi halventavasti Vaeltajan eteen suoristaen selkänsä.
”Viekää tämä pois kaupungistani.” Hän kääntyi aikeissa lähteä.
Miehen huomion herpaantuessa Vaeltaja kuitenkin riuhtaisi itsensä eteenpäin ja iski nopeasti kiinni tämän oikeaan käsivarteen.
Tilanne säikäytti muut. Mies kaatui kadulle Vaeltajan ja Mazuran eteen kättään pidellen. Myrkky alkoi pikkuhiljaa levitä, mikä sai miehen huutamaan tuskissaan. Kohta Vaeltajakin lyyhistyi taas maahan, kun hattupäinen mies tuli takaisin. Rasia hänen kädessään oli auki.
”Voi helvetti.” Nähdessään rikkaan miehen maassa hän sulki rasian ja nyökkäsi yhdelle käskyläisistään. Tämä otti miekan ja päästi maassa makaavan miehen tuskistaan. Katukivetys värjäytyi punaiseksi.
Vaeltaja roikkui hengästyneenä kahleiden varassa. Hän sylkäisi verta ja myrkkyä kadulle ja heilautti hiukset kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat yhä mustat, kun hän käänsi katseensa harmaaseen susimieheen, joka oli hiljaa seurannut tilannetta taka-alalta. Vaeltaja kohautti tälle kulmiaan, Mazura pudisti päätään.
”Nyt tämä pelleily saa riittää.”
Hattupäinen metsästäjä oli tullut Vaeltajan viereen ja iski jotain pahaa aavistamatta tämän kylkeen. Se näytti kuin metalliselta lääkeruiskulta, mutta se lävisti Vaeltajan ihon liian helposti. Hän painoi männän alas asti ja repäisi paksun piikin sitten irti, antaen Vaeltajan romahtaa takaisin maahan. Nainen ynähteli kivusta ruiskun sisällön polttaessa hänen sisällään.
Polte sumensi Vaeltajan aistit. Ympäristö katosi kun mieli keskittyi vain sykkivään kipuun. Uupuneena hän antoi periksi, taistella hän ei enää jaksanut. Jano korvensi kurkkua ja kostonhimo pahensi sitä entisestään.
Vaeltaja tuijotti katukivetystä. Hänen edestään valuva ahne, punainen vana värjäsi taivaalta laskeutuvat puhtaanvalkoiset, viattomat lumihiutaleet, ennen kuin toinen osapuoli voitti ja pimeys sulki kaiken.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Pe Helmi 21, 2014 2:39 pm

Luku 9.

Pimeää. Kylmää. Tuuli ulvoi ulkona, vaalea kajo hohti sisään pienestä ikkunasta. Sen ristikko piirsi kiviselle lattialle sinisiä kiharoita. Syvä hiljaisuus humisi ympärillä, ei yhtäkään liikahdusta, ei hengitystä, ei elämää. Siniset kiharat loistaen yksin maassa, kylmien, harmaiden seinien ympäröiden niitä joka suunnasta. Aikaa ei ollut, huoneen nurkissa odotti vain kuolema. Viha. Kosto. Tuska. Sitä ei nähnyt, sitä ei kuullut, sen aisti. Ahdistava, painostava tunne, joka kietoutui sydämen ympärille, jokaisella, joka astui sisään. Se kerääntyi kerta kerralta. Yhä lisää.
Yksi harmaa seinä avautui. Oranssi valo loisti hetken sen nurkassa, mutta se ei ollut lämmin. Se ei ollut ystävällinen. Vaan kaukainen ja ivallinen.
Suuri rautainen ovi sulkeutui hitaasti, mutta sen raskas jymähdys jäi kaikumaan hiljaisuuteen. Pimeys ei ollut enää yksin. Se sävähti, kun elämää tuli sen ulottuville.
Huoneen keskelle käveli mustaviittainen mies. Hänen askeleensa kuuluivat voimakkaina ympäröivässä hiljaisuudessa. Mies käveli sinisten kiharoiden ohi ja pysähtyi.
Huoneen puolestavälistä alkoi melkein koko seinän mittainen häkki. Rautaiset kalterit telkesivät taakseen huoneen pimeimmän nurkan, johon ei paljaalla silmällä nähnyt. Kalterit olivat nähneet paljon. Ne olivat vanhat ja rosoiset, kokeneet, mutta seisoivat silti paikallaan, niiden pinnassa näkyi paljon historiaa, kiiltäviä ne eivät enää olleet.
Mies jäi seisomaan kaltereiden toiselle puolelle, yrittäen nähdä sitä mitä ei voinut. Hänen musta viittansa huojui kylmässä tuulessa, jota pienestä ikkunasta pääsi puhaltamaan.
Huoneessa kaikui nyt ääniä. Hengitys, sydämen lyönnit, ajatukset. Se pakotti ahdistuksen piilottelemaan vielä syvemmin nurkkiin, se vaani ja kohisi hiljaisuutta, odotti oikeaa aikaa.
Mies katsahti taakseen, huone oli jälleen yhtenäinen, ei pääsyä ulos, eikä sisään. Sinisten kiharoiden lisäksi pimeydestä erottui harmaa hahmo.
Pian hiljaisuus rääkäisi, kun huoneen keskelle syttyi valo. Lämmin, leimuava liekki täytti pimeyden lämpimällä valolla, joka tanssi tuulen mukana, heittäen aaltoja harmaille seinille. Se paljasti salat, lämmitti kylmän ja karkotti pimeyden.
Valo osui hahmoon pimeässä nurkassa. Kaltereiden takana makasi nainen. Täysin liikkumatta. Hän oli kouristunut kyljelleen kylmälle lattialle kädet selkänsä takana. Ranteista ja kaulasta hän oli kahlittu, raskaat ketjut läpi kivilattiaan haudatun renkaan, ja kiinni toisissaan. Kyljessään hänellä oli laaja jälki, punainen ja palanut, syöpynyt ja kivulias, parantumaan päin. Hänen kasvojaan peitti valkoinen side, silmät sidottuina, sokeana ympäröivästä maailmasta ja sen teoista, veritahrojen puskiessa läpi valkoisesta kankaasta.
Mies kyykistyi naisen viereen ja katsoi tätä kaltereiden takaa, liekin jäädessä leijumaan huoneen keskelle pitäen seuraa. Mazura huokaisi itsekseen ja kurotti kädellään varovasti kaltereiden läpi.
”Älä...” Naisen tumma ääni jäi leijumaan ilmaan. Hän ei edelleenkään liikkunut.
Mies oli vakava ja hiljainen, hän ei välittänyt.
”Mene pois...” äänestä kuului nyt uhkaa ja murinaa.
”En”, Mazura vastasi uhkaukseen. Hän kurotti uudestaan ja otti kiinni valkoisesta siteestä. Matalasta murinasta huolimatta hän veti verisen kankaan pois naisen silmiltä.
Vaeltaja ei vieläkään liikkunut. Hän jäi tuijottamaan tyhjyyteen, hiukset sotkuisesti kasvoilla, kyljellään maaten. Mies odotti tätä tovin, ennen kuin nousi. Hän käveli pois, huoneen toiseen nurkkaan ja istahti yksinäiselle puiselle tuolille, ristien jalat ja kädet.
Tuuli heilutti valoa ja sai sen välkkymään seinillä. Hiljaisuus kesti kauan.
”Miksi tulit tänne?” Vanha tervehdys oli nyt epäystävällinen, kolkko ja välinpitämätön. Mazura ei liikkunut paikaltaan.
”Häiritseekö läsnäoloni sinua?”
Hiljaisuus kertoi vastauksen olevan hyvin selvä.
Vaeltaja yritti nousta ylös, mutta ketjut kalahtivat tämän selän takana. Kuului vain pieni naksahdus ja kahleet irtosivat toisistaan. Hän toi kädet eteensä ja työnsi itseään täristen ylös. Viiltävä polte kyljessä sai hänet ynähtämään.
”Oletko sinä itkenyt?” Mazura katsoi naisen kasvoja. Poskille valuvia, punaisia, kuivuneita vanoja oli mahdoton peitellä. Vaeltaja käänsi murhaavan katseen huoneen toisessa päässä istuvaan mieheen, hänen silmänsä olivat karmivan näköiset.
”Jospa minä puukotan sinua selkään ja katsotaan, itketkö sinä.”
Mazura pyöritti silmiään ja pudisteli päätään.
”Vaeltaja-”
”Ei. Älä. Ole hiljaa.” Nainen nosti kätensä kasvoilleen. Hän hengitti kerran syvään, mikä oli virhe, sillä jano muistutti itsestään heti. Hän heitti hiukset kasvoiltaan ja puhdisti sitten silmät verestä. Mazura pisti merkille, ettei naisella ollut samaa varustusta kuin ennen. Viitta oli poissa, samoin punainen puku. Hänellä oli yllään enää riekaleina oleva musta, lyhyt paita, tummanvihreät, imartelevat housut, sekä mustat saappaat. Hänen kyljessään oleva jälki oli pahan näköinen.
Vaeltaja haroi hiuksiaan ennen kuin puhdisti vaatteensa tomusta. Hän huomasi saman seikan. Mutta sitten hän järkyttyi. Hänen reideltään tikari oli kadonnut. Vaeltaja katseli ympärilleen, sellissä ei ollut muuta, kuin seinät, lattia ja katto. Sitten hän laski käden rinnalleen. Koru oli poissa. Vaeltaja kirosi hiljaa itsekseen. Hän vaikutti huolestuneelta, painoi kasvonsa käsiinsä ja rauhoitteli itseään. Hetken päästä hän nousi ylös ja tajusi kahleet käsissään ja kaulassaan. Mazura katsoi naista mielenkiinnolla. Metallin kirkaisu oli kova, mutta Vaeltaja repäisi kahleet irti, kuin paperirannekkeet. Ne hajosivat ja räsähtivät maahan ketjujen mukana. Kädet vapaina hän nojasi sellin seinään ja alkoi tutkia vamman laajuutta kyljessään. Se oli polttanut iholta vähemmän kuin sen alta. Hän sylkäisi kädelleen ja painoi sen sitten palaneelle iholle, purren huuliaan yhteen äkkinäisestä kivusta.
Mazura rikkoi pitkän hiljaisuuden.
”Joko olet rauhoittunut?”
Vastausta ei kuulunut. Vaeltajan ilme oli tuima, mutta hän ei kiinnittänyt muuten mitään huomiota miehen ääneen. Mazura kohautti hartioitaan.
”Kuten haluat. Mutta minä en lähde, ennen kuin suostut kuuntelemaan minua.”
Kaltereiden toiselta puolelta kuului turhautunut huokaus.
”Säästä minut selityksiltä, minua ei kiinnosta...”
”En tullut selittämään, tulin kertomaan totuuden. Mutta luulenpa, että tuhlaan täällä vain aikaani.”
”Sinä huijasit minua. En kaipaa enempää leikkejä, joten jos tulit katumapäälle, niin älä vaivaudu.”
Mazura kohautti kulmiaan. ”Katumapäälle? Mistä? Että tulin tänne?”
”Älä pilaile kustannuksellani...”
”Haluan sinun vain tietävän, etten ollut minkäänlaisena osallisena tähän. Hyökkäys tuli minullekin yllätyksenä ja olen pahoillani, etten voinut tehdä asialle mitään.”
”Joten sinä päätit tulla jälkeenpäin tänne anomaan anteeksiantamustani siinä toivossa, että tarinasi vakuuttaisi minut?”
”Minun ei tarvitse keksiä tarinoita, saatikka anoa sinulta yhtään mitään.”
Vaeltaja tuijotti terävästi edessään istuvaa miestä. ”Älä viitsi.”
”Usko mitä haluat, mutta se on totuus.”
”Valehtelija!” Vaeltaja sähähti.
Mazura näki parhaaksi jättää asia siihen. Vaeltaja ei suostunut kuuntelemaan eikä hän jaksanut alkaa tapella tämän kanssa. Mazura nojasi tuolissaan taaksepäin ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan, hänellä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Vaeltajan kurkusta kuului vaimeaa murinaa, kunnes hän huokaisi ja naurahti kärsimättömästi. Nainen nojasi kaltereihin käsillään, toisella puolella palavan liekin valaistessa hänen kasvojaan.
”Itse asiassa voisit tehdä minulle palveluksen: koska sinä järjestit minut tänne, olisi vain epäystävällistä olla repimättä päätäsi irti.”
”Hmm. Mitä tapahtui herttaisuudelleni? Luulin, että olin ”liian hyvä haaskattavaksi”?”
”Voi, et sinä haaskaan menisi... ”kultaseni”.”
Mazura nousi ja käveli häkin luo Vaeltajan eteen. Hänen ilmeensä oli kylmä katsoessaan naista alaspäin. ”Toivottavasti en sitten tuota pettymystä neidille”, hän viittasi kädellään tätä tulemaan lähemmäksi. ”Anna mennä. Tapa minut.”
”Kunpa todellakin voisin.”
”Mikä hätänä? Iskikö ramppikuume?”
Vaeltaja kallisti päätään ärsyyntyneenä hymyillen. Hän nosti kätensä ja koputti kaltereita edessään.
”Luuletko tosiaan, että he telkeisivät minut normaaliin selliin? Eivät hekään sentään niin tyhmiä ole.”
Mazura huokaisi ja pudisti päätään turhautuneena naisen piikittelylle.
”Tunnetko tuon?” Vaeltaja piti nyt kättään aivan kaltereiden lähellä. Mazura katsahti tätä odottaen.
”He ovat palkanneet noidan. Tai velhon. Jonkun, joka tuntee vaativaa magiaa.”
Varoittamatta nainen kurotti kätensä kaltereiden välistä ja otti kiinni miehen rinnuksesta.
”Mikään yliluonnollinen ei voi tuhota näitä kaltereita. Et edes sinä.”
”Sääli.”
”Eli sinusta ei sittenkään taida olla hyötyä täällä. Vaikka oliko siitä koskaan epäilystäkään.”
Mazura otti nyt puolestaan Vaeltajan hänen takkiaan puristavan käden ranteen otteeseensa.
”Voisitko jo lopettaa tuon?”
”Mikä hätänä? Eikö iso mies kestä kuulla totuutta, kun sellainen hänelle hopealautasella tarjoillaan?”
Mazuran ote tiukkeni. ”Juuri tuon. Alat kuulostaa ihan äidiltäni.”
Vaeltaja hymähti ilottomasti. ”Vai äidiltäsi? Hylkäsitkö sinä hänetkin?”
Mazuran ilme vakavoitui. Hän loi naiseen varoittavan katseen, johon tämä vastasi vihaisella tuijotuksella. Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus.
”Sitä minäkin...”, Vaeltaja sanoi itsekseen, kun liekki heidän vieressään roihahti ja hän alkoi tuntea sietämätöntä kipua ranteessaan. Hän riuhtaisi itsensä irti miehen otteesta ja tuijotti tätä kauhuissaan perääntyessään sellin perälle palanutta kättään pidellen. Mazura tuijotti naista hetken. Hänen katseensa haparoi ympäri huonetta, kunnes hän sulki silmänsä huokaisten ja sanaakaan sanomatta kääntyi ovelle.
Vaeltaja katosi taas pimeän nurkan varjoihin, kun hiljaisuus heidän välillään jatkui.
Muutaman lyhyen koputuksen jälkeen oranssi valo ilmestyi jälleen oven karmeihin ja mies katosi reippain askelin ulos. Rautainen ovi jysähti kiinni ja huone jäi taas kaikumaan sen äänestä.
Siniset kiharat palasivat loistamaan kivilattialle, kun lämpimän liekin valo katosi ja huoneen täytti tyhjyys. Ikkunan ristikkoon jäi kiinni lumihiutale.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Ma Huhti 28, 2014 1:30 pm

Luku 10.

Päivä tuli ja meni, kirkkaus vaihtui yöksi ja taivas aukesi jälleen siniseksi verhoksi maan päälle. Syvä hiljaisuus oli laskeutunut, kun yöeläimet alkoivat uskaltautua ulos piiloistaan. Paksut lumityynyt painoivat kuusien oksia eikä maassa näkynyt jälkeäkään.
Ovi aukesi taas pimeään huoneeseen. Ilma oli jälleen kylmä ja kuollut oven toisella puolella, tuttujen askelten kaikuessa kiviseinien sisällä. Kiharat lattialta olivat kadonneet. Sen sijaan kuu oli ehtinyt nousta taivaalle ja loisti nyt soikeana pienestä, avoimesta akkunasta. Sen hopeinen valo sai huurreruusut ikkunalaudalla kimaltamaan.
Huone oli nyt paljon valoisampi ja Mazura pystyi erottamaan solakan hahmon kaltereiden takana. Nainen istui sellin nurkassa, tismalleen samassa paikassa, johon hän oli viime yönä jäänyt. Silmät suljettuina, hengittämättä hän oli kuin kiveen veistetty patsas.
Mazura käveli hiljaa huoneen puoleen väliin kaltereiden luokse. Hän mietti hetken itsekseen, katsellen Vaeltajaa epäröiden. Hän mietti pitkän hetken, punniten asioita mielessään, kunnes kurotti kätensä vyölleen.
Kuului hento vihlaisu. Vaeltaja avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Hän näki miehen seisomassa häkin toisella puolella, kasvot ilmeettöminä, kädessään punainen silkkinauha. Vaeltaja nousi hitaasti ylös ja käveli miehen luokse, katse koko ajan silkkinauhassa. Nainen voihkaisi hiljaa.
Mazura piteli käsissään vanhaa tikaria, jonka kahvasta punainen silkkinauha roikkui. Hän oli vetänyt terän tupesta, se hohti kuunvalossa hopeisena ja rosoisena upeine koristeineen. Vaeltaja oli kurottamassa miehen käsiä kohti, mutta antoi asian olla, hän halusi vain ihailla tikaria vielä kun pystyi. Muistot tulvahtivat Vaeltajan mieleen ja hänen silmiinsä sattui kuivista kyynelistä. Hän otti askeleen taaksepäin ja nosti kädet ympärilleen. Mazura katsahti naista hämmentyneenä ja asetti terän takaisin tuppeen, ennen kuin ojensi sen kaltereiden välistä. Vaeltaja tuijotti miestä yllättyneenä. Hän ei saanut sanaa suustaan.
”Joko uskot minua?” Miehen ääni oli kylmä.
Ristiriitaiset ajatukset olivat piinanneet koko päivän, eikä Vaeltaja saanut niiltä rauhaa. Hän oli kerta toisensa jälkeen käynyt läpi kaiken, ja joka kerta hän oli päätynyt samaan ratkaisuun; hänen ei olisi koskaan pitänyt hairahtua periaatteistaan. Hänen järkensä huusi totuutta ja manasi tämän käyttäytymisen, tuomitsi kaikki teot ja ajatukset, naisen olisi pitänyt tietää seuraukset ja nyt hän sai luvan kärsiä niistä. Viime yönä hän ei jaksanut enää, hän halusi miehen pois lähettyviltään ja oli onnistunut siinä. Mutta nyt kaikki se kaikki romuttui taas. Mazuran seisoessa Vaeltajan edessä, ojentaen naiselle takaisin hänen ainoaa ja rakkainta omaisuuttaan.
Vaeltaja tuijotti miestä silmiin ja tämä vastasi katseeseen ilmeettömänä. Nainen yritti löytää niistä jotain, pientäkin vinkkiä siitä, miksi mies teki näin. Tuon kovan kuoren alla oli jotain, joka hänen silmiensä kautta huusi päästä ulos, mutta hänen onnistui tukahduttaa se pelottavan hyvin.
Vaeltaja, edelleen mykkänä hämmennyksestä, astui lähemmäksi ja otti tikarin käteensä. Hän silitti sen kahvasta roikkuvaa silkkinauhaa suupieli pienessä hymyssä.
Mazura kääntyi ja palasi takaisin ovelle sanaakaan sanomatta.
”Anteeksi...”
Mies pysähtyi huoneen toiseen nurkkaan.
”... siitä mitä viime yönä sanoin.”
Mazura huokaisi hiljaa ja katseli mustan hanskan verhoamaa kättään ruosteisen metallisella oven kahvalla. Vaeltajan ääni oli hiljainen ja hellä.
”Niin paljon kun sinua halusinkin satuttaa, en missään nimessä halunnut ottaa perhettäsi puheeksi. Olen pahoillani.”
Mazura käänsi hiukan päätään. ”Ei hätää.”
Kylmä tuuli kävi hellästi ikkunasta, sen mukana kulkeutuvien lumihiutaleiden tuikkeen pystyi miltei kuulemaan.
”Jäisitkö?”
Outo kysymys jäi leijumaan ilmaan. Mazuran korva nytkähti ja otsa rypistyi hieman. Hän ei ymmärtänyt. He seisoivat hiljaa paikallaan, Vaeltaja odotti kärsivällisesti vastausta, Mazura taas selitystä. Hiljaisuus humisi sellin nurkissa.
Jonkin aikaa odotettuaan Vaeltaja pudisti päätään itsekseen, miksi ihmeessä hän oli luullut, että mies jäisi pitämään hänelle seuraa kaiken sen jälkeen, mitä Vaeltaja oli hänelle tehnyt. Vaeltaja kääntyi ja palasi takaisin istumaan paikalleen sellin nurkkaan, jalat koukussa, piilottaen tikarin syliinsä sitä ihaillen. Hän silitti sen terää ja painoi punaisen silkkinauhan päässä roikkuvan ristin hellästi huulilleen.
Mazura kuunteli hiljaisuutta ja tuijotti edelleen metalliovea. Hän oli kahden vaiheilla. Hän ei jaksanut uskoa, että Vaeltaja oikeasti haluaisi seuraa itselleen, varsinkaan hänestä, mutta naisen palatessa takaisin istumaan miehen mielen täytti outo sympatia. Hän nosti kätensä kahvalta.
Mazura kääntyi ja palasi takaisin, istuutuen rennosti lattialle ikkunan alle kaltereiden viereen. Vaeltaja tunsi huonoa omaatuntoa, mutta oli salaa iloinen, ettei hän jäänyt taas yksin. Sitä hän ei voinut miehelle myöntää.
Mazura nojasi toisella kädellä polveensa ja katseli ympärilleen, hänen yläpuoleltaan hohkaava valo värjäsi huoneen kylmän siniseksi, mutta jätti heidät kuitenkin vienoon varjoon. Kuu oli hyvin kirkas tummansinisellä taivaalla. Tuhannet tähdet tuikkivat sen ympärillä, mutta yhdessäkään ne eivät loistaneet niin kuin taivaankannen yksinäinen morsian lumihunnussaan. Lattialla oli kokonaisia lumihiutaleita, ne eivät olleet sulaneet huoneen kylmällä kivilattialla ja saivat sen nyt kimaltelemaan.
Vaeltaja kääntyi vieressään istuvaan mieheen puoleen. Mazura oli painanut katseensa mietteissään.
”Kiitos”, sai miehen havahtumaan. Vaeltaja mietti itsekseen, miten moneen asiaan kiitoksella viittasi.
”Ja anteeksi. Olen todella.”
Mazura katsahti jälleen Vaeltajaa, joka oli painanut katseensa sylissään olevaan tikariin.
”Älä siitä huolehdi.”
”Olen vakavissani.” Vaeltajan otsa oli hennossa rypyssä.
”Mikä sai mielesi näin muuttumaan?”
Vaeltaja ajatteli äitiään ja hänen rintaansa pisti.
”Logiikka. Olin kiihtynyt, janoinen ja loukkaantunut, en ajatellut selvästi. Olen ollut kaupungissa jo viikkoja, yhdistelin palasia ja nyt ymmärrän, ettet voinut mitenkään olla osallisena tähän.”
Mazura kallisti päätään naiselle. ”Vaikuttavaa.”
”Lisäksi olin hämmentynyt vierailustasi. Halusin sinut pois ja onnistuin siinä, mutta jälkeenpäin en olisi halunnut satuttaa sinua niin. Toivottavasti voit antaa minulle anteeksi.”
”Milloin olet alkanut välittää henkilökohtaisista tunteistani?”
”Kun ymmärsin, miltä sinusta tuntuu.” Menneisyys oli muistuttanut viimeyönä itsestään kirveeniskuna rinnassa, kun rautaisen oven lukko sulkeutui harmaiden kaltereiden toisella puolella, Vaeltajan käpertyessä vankilan kylmien kiviseinien suojaan. Miehen mieleen palasi jälleen kivuliaita muistoja välkähdyksinä. Hän ei halunnut naisen lohdutuksia, joten jätti asian sikseen.
”Mistä sinä sait tämän?” Vaeltaja kysyi nostaen veitsen näkyville. Mazura katseli sen koristeellista väistintä.
”Minulle oltiin kiitollisia. He tarjosivat kiinni ottamisestasi palkkion -”
”Ja sinä otit tämän?”
Mazura nyökkäsi päätään. ”Vaikutit kaipaavasi sitä paljonkin.”
Nainen silitti tikarin rosoisia koristeita ja sulki silmänsä otsa vaivautuneessa rypyssä.
”Voinko olla rehellinen sinulle?” Mazuran kääntyessä Vaeltaja katsoi tätä vakavin silmin. ”Asia on kiusannut minua jo pitkään, enkä tiedä, miten voisin sen kysyä, ellen nyt.”
Mazura oli varuillaan, mutta halusi Vaeltajan jatkavan. Hän nyökkäsi hiljaa. Vaeltaja huokaisi syvään.
”Siitä lähtien, kun jätin sinut Eliveniin, olen katunut päätöstäni. Mietin koko ajan, miten minun olisi pitänyt vain tappaa sinut, kun minulla oli mahdollisuus. Kunnes sinä päätit tukeutua inhimillisyyteeni.” Vaeltajan ääni muuttui vakavammaksi. ”Minä olen hyvin vanha. Et pysty ymmärtämään sitä aikaa, jonka olen viettänyt tätä maailmaa vaeltaen. En pysty nukkumaan, en syömään, enkä kuole koskaan. Kuvittele siihen mittakaavaan ihminen. Minä näen, miten sukupolvia kuolee ympäriltäni, miten kaupungit muuttuvat, katoavat ja uudet syntyvät niiden tilalle. Minä näen luonnon muutokset, rotujen kehittymisen, ideologian, minä olen elänyt historian, jota lapsille opetetaan kouluissa. Ymmärrätkö nyt, millaisesta aikakäsityksestä puhun?”
Vaeltaja tuijotti Mazuran kasvoja selittäessään.
”Nyt ota kaikki se aika ja liitä siihen pelko. Kaikki se aika, elossa ja hereillä, kun jokainen vihaa sinua. Jokainen pelkää sinua, kaartaa sinua tai haluaa tappaa sinut. Jokainen hetki varuillaan, sillä pienikin virhe kapeuttaa mahdollisuuttasi jäädä elämään kymmeneksi vuodeksi piiloon heidän luokseen. Jokainen hetki yksin, kukaan ei tunne sinua, mutta kaikki pelkäävät ja vihaavat sinua.”
Mazura kuuli, miten Vaeltajan ääni värisi huikan, tämän viitatessa kädellään vankilaa, jossa hän virui.
”Sata vuotta tätä, samanlaista elämää, ja kun viimein totut kaikkeen siihen... ja tiellesi osuu sinunlaisesi henkilö. Yhtäkkiä onkin olemassa joku, joka ei pelkää sinua. Joku, joka luottaa sinuun, jopa silloin kun et itse luota itseesi. Tuntematon henkilö joka, kaikesta huolimatta, kieltäytyy pelkäämästä. Kieltäytyy vihaamasta, kieltäytyy tappamasta ja haluaa tuntea sinut... Kaiken sen jälkeen onkin olemassa joku, joka ei näe sinua kuolemattomana hirviönä, vaan ihmisenä... sellaisena, kuin haluaisit olla, rakastettu, tunnettu, hyväksytty, ymmärretty... ennen kuin se kaikki sinulta riistettiin, vasten omaa tahtoasi.”
Mazura katseli Vaeltajaa ja muisteli, miltä tämä näytti, kun he ensimmäistä kertaa tapasivat.
”Et tiedä, mitä 200 vuotta yksinäisyyttä tekee ihmiselle... Kaikki se kaipuu... Mutta lopulta keneenkään ei voi enää luottaa.”
Mazura jäi tuijottamaan Vaeltajaa. Hän ei ollut tajunnut, miten paljon tämä kaikki naiselle merkitsi, miten erilainen – luonnoton – hänen suhtautumisensa kaikkeen tähän oli. Mutta silti hän ei voinut näkemyksilleen mitään. Vaikka hän kuinka olisi yrittänyt, hän ei pystynyt näkemään Vaeltajaa hirviönä. Vaikka miehen metsästysvaisto näki tämän saaliina, hän oli tutustunut naiseen ihmisenä, hän tiesi, että hänessä oli enemmän, kuin mitä Vaeltaja edes itselleen suostui myöntämään.
”Sitten kun sain tietää, että olet elementillinen... Sinä kerroit, miten luokittelet itsesi samaan ryhmään luonnonoikkujen kanssa... mutta hyväksyt sen kaiken.” Mazuran mieleen muistui tämä päivä. Vaeltaja pudisti päätään mykkänä.
”En enää tiedä, mitä ajatella. Sinä muutit koko maailmankatsomustani kolmessa päivässä, romutit luontoa uhmaten kaikki periaatteet, joiden avulla olen elänyt melkein kolmesataa vuotta. Minulla oli niin paljon kysyttävää, niin paljon, mitä halusin sinusta tietää, että melkein olisin estänyt sinua lähtemästä. Sisälleni nousi vaarallinen toivo. Toivo siitä, että olen ollut väärässä. Yritin etsiä ihmisiä, niitä muita, jotka ajattelisivat samoin, mahdollisia ystäviä, jotka eivät sittenkään vihaisi minua. Olin innoissani kiertäessäni kylissä ja kaupungeissa, jutellessani uusille ihmisille, tutustuessani heihin ihmisenä. Mutta mitä pidempään minä yritin, sitä levottomammaksi tulin. En löytänyt ketään. En yhtäkään.”
Mazuran otsa rypistyi hieman hänen kuunnellessa Vaeltajaa, hämmennyksestä ja kiinnostuksesta.
”Tulin tappaneeksi paljon ihmisiä. Ei väliä, kuinka yritin, kuinka pitkään tai kuinka kärsivällisesti, en löytänyt yhtäkään ihmistä, joka olisi ajatellut kuin sinä. Minua pelättiin, vihattiin, inhottiin, minulle jopa naurettiin. Kukaan ei luottanut minuun, moni ei edes yrittänyt. Lopulta luovutin, en pystynyt jatkamaan enää.”
Vaeltaja asetti kädet suojelevasti ympärilleen ja hieroi käsivarsiaan.
”Elin siinä toivossa, että olit kuollut tai harhaa. En halunnut enää muistaa sinua, sillä mieleeni sattui joka kerta, kun ajattelin, että olin päästänyt sinut menemään, elossa ja vastauksia antamatta. Tiedottomuus inhotti minua, mutta en voinut etsiä sinua. Olin saanut elää rauhassa, joten olisin silloin pettänyt oman osuuteni sopimuksestamme. Olin metsästämässä kun tapasin sinut taas. Voit kutsua sitä kohtaloksi tai sattumaksi, mutta olin suunnattoman kiitollinen. Halusin puhua sinulle, mutta en tiennyt mitä tehdä olematta liian tunkeileva. Kun luulin, että olit pettänyt minut, minut valtasi suunnaton raivo, mutta samalla virkistävä helpotus. Luulin, että olin ollut sittenkin oikeassa, että olet samanlainen kuin kaikki muut, ja että tämän jälkeen pääsisin taas elämään normaalia elämääni ilman turhia konflikteja.”
Mazura kuunteli kärsivällisesti, mutta hän oli hämmennyksissään kaikesta, mistä Vaeltaja hänelle avautui. Vaeltaja näytti siltä, kun voisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä, mutta hänen ilmeensä oli vakava ja silmänsä mustat.
”Minä en jaksa enää, Mazura. Sinun täytyy kertoa minulle, mitä sinä ajattelet, koska minä en ymmärrä. Olen suunnattoman kiitollinen, mutta minä en tiedä, miksi sinä teet tämän kaiken minulle”, Vaeltaja viitasi tikariin kädessään. ”Se tekee minut hulluksi.”

Mazura mietti Vaeltajan sanoja pitkään ennen kuin kääntyi tämän puoleen.
”En ehkä ole elänyt yhtä pitkään kuin sinä, mutta usko pois, ymmärrän täysin mistä puhut.”
Vaeltaja kurtisti kulmiaan mietteliäästi.
”Mieti asiaa minun kannaltani. Kaunis tyttönen, joka ei vain hyväksy, kuinka sen sanoisi, tavallisesta poikkeavaa elämäntyyliäni ja ”synnyinlahjaani”, vaan myös jättää minut henkiin, vaikka tappaminen pitää hänet itsensä hengissä. Minunhan tässä pitäisi kysymykset kysyä.”
”Ajatusmaailmasi, tekosi ja läsnäolosi täällä hämmentää minua koko ajan enemmän. En ole tottunut sellaiseen.”
Mazura pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja nojasi takaisin seinää vasten. ”Luulenpa, että siitä on vain pitkä aika kun minullakaan oli viimeksi ystävä.”
Vaeltaja yritti puskea pois hyvän olon tunteen, joka pisti hänen vatsassaan. Hän tuijotti eteensä uskomatta korviaan. Pitkä hiljaisuus täytti huoneen. 'Ystävä'. Sana kuulosti oudolta.
Vaeltaja halusi juosta pois, mutta kalterit pitivät hänet kahlittuina tilanteeseen pakottaen hänet kohtaamaan sen. Mazura ehti sekunnin katua sanomaansa, kunnes nainen kääntyi tämän puoleen.
”Epäilen.”
Miehen katse oli kysyvä tämän viitatessa kädellään suljettua huonetta. ”Istun vankilassa vampyyrin kanssa...”
”Tismalleen. Siksi minun on vaikea uskoa, kun sanot, ettei sinulla ole ystäviä.”
”Niinkö?” Mazura oli hiukan hyvillään Vaeltajan kommentista. ”Eikö sinun pitäisi metsästäjänä tietää? Miten vaarallisia läheiset suhteet ovat?”
”Ei se niin vaarallista ole, jos heidän turvallisuudestaan ei tarvitse huolehtia.” He hymähtivät yhteen ääneen, tottahan se periaatteessa oli.
Oli alkanut sataa lunta. Pieniä pumpulipalloja leijaili avoimesta ikkunasta sisälle Mazuran eteen peitellen kivilattiaa valkoiseen sokerikuorrutukseen. Mies katseli, miten hänen kämmenelleen laskeutuvat hiutaleet katosivat heti sitä kosketettuaan. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja nojasi sitten päätään kylmää kiviseinää vasten.
”Olet ollut aivan liian ystävällinen minulle”, Vaeltaja sanoi hiljaa. ”Jään sinulle paljon velkaa.”
”Älä siitä huolehdi”, Mazura vastasi nähdessään Vaeltajan vakavat kasvot hiusten takana, hänen pidellessä tikaria jälleen kädessään.
”Vampyyrit eivät unohda. Täytyy olla jotain, mitä voin hyväksesi tehdä. Kiitokseksi kaikesta tästä.”
”No, minä poltin jo kätesi, joten eiköhän se tasoita tilannetta vähän.” He katsahtivat kummatkin Vaeltajan rannetta, siinä ei näkynyt enää minkäänlaista vammaa.
”Mutta arvostaisin todella, jos et sittenkään repisi päätäni irti.”
Naisesta tuntui oudolta hymyillä taas, vaikka hän viime yönä olikin ollut tosissaan. ”Sovitaan näin-”
Vaeltajan korvat nytkähtelivät. Mazura katsoi tätä kysyvästi siristäen silmiään. Nainen vakavoitui nopeasti ja jäi sitten tuijottamaan tyhjyyteen.
”He ovat tulossa.”
Mazura nousi ylös siistien viittaansa. Vaeltaja piilotti tikarinsa ja jäi turhautuneena lattialle istumaan. Hän katsahti miestä kyllästyneenä.
”Älä sitten säikähdä.”
Mazura ei ehtinyt kysyä, ennen kuin Vaeltaja peitti korvansa ja käpristyi taas kerälle viiltävästä kivusta. Hetken päästä rautainen ovi avautui jymähtäen ja kirkas valo valaisi huoneen.
Mustaan hattuun sonnustautunut metsästäjä yllättyi nähdessään Mazuran. Hänen perässään tuli tusina miehiä ja sotilaita, osa joutui jäämään oven toiselle puolelle, kasvoillaan kauhua tai peiteltyä pelkoa.
”Mitä sinä täällä teet?” hattumies kysyi närkästyneesti Mazuralta.
”Minulla oli kysymyksiä vangille”, tämä vastasi tyynesti. Vaeltaja oli vaikuttunut. Mies oli jälleen muodollinen itsensä. Hattumies heilautti kättään.
”Ei sillä väliä. On onnenpäiväsi, keijukainen”, hän puhutteli nyt Vaeltajaa suoraan. ”Sinulle oli ostaja. Tiedätkö mitä se tarkoittaa? Ykkösluokan reissu Orianaan.”
Mazura katsahti yllättyneenä lattialla makaavaa naista, jonka kasvoilla näkyi kauhu. Hattumies hymähti tyytyväisenä ja naksautti soittorasiaa kädessään.
”Noniin, pulinat pois ja hommiin siitä, piikki vatsaan, kaula ja raajat kiinni.”
Kolme suurehkoa miestä astui lähemmäksi häkkiä ketjujen ja puukkojen kanssa. Heillä oli mukanaan samanlaiset metalliset ruiskut, jota Vaeltajaan oli käytetty muutama yö sitten.
Vankilan oven lukko naksahti auki oudolla humahduksella, ja Vaeltaja lyyhistyi maahan taas. Ovi avattiin hitaasti, miesten tutkiessa tilanteen turvallisuutta. He astuivat sisään yksi kerrallaan aseet valmiina. Heidän jurojen kasvojensa takaa kuitenkin paistoi pelko, sydämenlyönnit jyskyttivät kuin sudenkorennon siivet kiviseinien sisällä. Hitaasti yksi heistä tuli Vaeltajan luokse ja otti piikkinsä esiin. Hän sai merkin muilta.
Kuului ensin ikävä rusahdus ja sitten kilahdus ruiskun pudotessa rosoiselle kivilattialle. Sellin ovi kolahti ja sekunnin päästä alkoi paniikki Vaeltajan seisoessa ikkunan edessä häkin ulkopuolella, kuun heittäessä hänestä varjon huoneessa olevien ihmisten ylle. Mazura oli perääntynyt muiden mukana ja tutki tilannetta sivusta.
Vaeltaja katseli ihmisiä ilmeettömästi, pelon mykistäessä monet, kunnes lopuksi käänsi katseensa hattupäiseen mieheen, joka tuli suojelevasti miesten ja naisen väliin. Vaeltaja sulki silmänsä ja yritti rauhoittua, suoristaen sitten selkänsä miesten tuijottaessa häneen yhä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Vaeltajan huulet kaarsivat vinoon hymyyn, kun hän nosti kätensä näkyville. Siinä hän piteli pientä, puista soittorasiaa. Hattupäinen herra alkoi nopeasti tutkia vyötään kädet täristen. Hän käänsi katseensa takaisin Vaeltajaan yrittäen olla näyttämättä epätoivoisia tunteitaan. Mazura hymähti hiljaa vaikuttuneena ja huvittuneena.
Vaeltaja katseli rasiaa kädessään. ”Siitä on pitkä aika kun viimeksi näin tällaisen. Ilkeä vekotin, tiedätkö minkälaista ääntä se pitää?” Vaeltaja oli sarkastisesti loukkaantunut. Hattumies katseli tätä ilmeettömänä.
”Mainio tuholaistorjuja.”
Vaeltaja naurahti. ”Näyttää olevan hyvässä kunnossa ikäisekseen.”
”Antiikkia.”
”Niinkö? Hm. Harmi.”
Viimeisetkin toivon rippeet katosivat huoneesta, kun rasia murentui palasiksi Vaeltajan nyrkissä. Puu hajosi murusiksi ja sen sisältä tippui metallisia rattaita ja palasia kilisten lattialle. Kansien välistä lensi myös muutama värillinen kipinä, jonka jälkeen Vaeltaja puhdisti rippeet käsistään.
Huoneessa olijat alkoivat hitaasti perääntyä ovea kohti. Vaeltaja katseli heitä kävellessä itsekin pois ikkunalta.
”Hmm~ Pelkkää pullistelua. Sitä ei olla enää niin isoa poikaa, kun lelut otettiin pois?”
Hattumiehen otsalta valui hermostuksesta hikipisara. ”Anna tulla vain. Minä en pelkää sinua.”
Vaeltaja pysähtyi. ”Sinun pitäisi.” Hän otti muutaman harppauksen metsästäjää päin, kun hänet pysäytti miekan terä kurkulla. Mazura oli astunut esiin ja seisoi nyt miesten ja Vaeltajan välissä. Vaeltaja nosti katseensa ja oli muutaman kymmenen sentin päässä miehen omista. Hänen silmänsä olivat sysimustat, kuin ne eivät kuuluisi naiselle ollenkaan.
”Soisitko anteeksi, kulta pieni, minulla on vähän kiire?”
”En voi päästää sinua menemään.”
Vaeltaja huokaisi kuin turhautunut lapsi. ”Mutta kun minulla on nälkä.”
Mazura puhui aivan hiljaa vain naisen korville kuultavaksi. ”Mainettani vain, ei mitään henkilökohtaista.”
Vaeltaja virnisti ja kurotti lähemmäksi miehen kasvoja.
”No siinä tapauksessa... leikitään vähän, jooko?”
Tapahtumien sarja oli nopea. Vaeltaja työnsi miehen edestään hyökäten kohti toisia hänen takanaan. Hän otti yhden tuntemattomista miehistä kiinni ja katosi sitten ovesta kauhunhuutojen saattelemana. Huoneeseen iski paniikki. Miehet katselivat ympärilleen varautuneena, Mazura piteli kättään kuunnellessa muiden puheita. Hän pudisti päätään itsekseen ja kääntyi toisen metsästäjän puoleen. Tämä koetteli päätään, hattu oli poissa. Mazurasta se oli lievästi huvittavaa, mutta mies ei ollut tyytyväinen Vaeltajan temppuun.
”Menkää perään! Jumalauta, älkää vain seisoko siinä, olette kaikki persettänne myöten ongelmissa, jos hän pääsee karkuun! Alkakaa painua! Sinä!” mies osoitti Mazuraa ja harppoi tämän luokse vimmastuneena. Hänen mustat hiuksensa sojottivat sotkuisina kasvoilla.
”Haluan sen naisen elävänä.
Teet sen, niin maksan mitä vain.”
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja MS lähetetty Su Heinä 20, 2014 3:12 pm

Luku 11.

Huone tyhjeni ja miesten äänet kaikkosivat käytäviltä nopeasti Mazuran jäädessä rauhallisena paikalleen pohtien juuri saamaansa tarjousta. Hattumies tuijotti metsästäjää vakavana takaisin vastausta odottaen, ottaen samalla vyöltään tikarin ja pieniä lasipulloja. Pakkastuuli heilautti vankilan nyt toisen saranansa varassa repsottavaa ovea ja sai sen narahtamaan. Kaksi miestä makasi liikkumatta oven toisella puolella kenenkään jäämättä heitä muistamaan. Metallisesta ruiskusta valui lattialle läpinäkyvää nestettä.
”Joten”, hattumies katsahti taas Mazuraa, käsissään pieni puukko sekä muita aseita, ”onko meillä sopimus? Nimeä vain hintasi.”
Mazura huokaisi syvään ja nosti miekkansa takaisin selkäänsä ennen kuin suuntasi ovelle. Hattumies uskoi hänen olevan aikeissa lähteä, kunnes Mazura pysähtyi tämän kohdalla.
”Ei sinulla ole varaa.”
Sen enempää sanomatta hän työnsi raskasta ovea auki ja katosi. Hattumies jäi paikalleen otsa syvässä rypyssä ennen kuin otti aseensa ja lähti metsästäjän perään.

Syvä hiljaisuus. Sininen yö. Pistävä pakkanen. Heikot jäljet maassa katosivat hetki hetkeltä uuden lumen alle. Ketään ei näkynyt. Mitään ei kuulunut. Kutsuva metsä aukesi syvänä kuiluna edessä, hiekkatien hukkuessa valkoiseen maisemaan ainoana tienä ulkomaailmaan. Vanha talo. Tumma ja kylmä, nousi takana ainoana turvana, seinien sisällä vain kuiskaus, toivo ja pelko.
Mies seisoi ulkona ja tuijotti eteensä. Hänen mustat hiuksensa kehystivät sotkuisina rosoisia kasvoja, syvien uurteiden korostaen niiden piirteitä. Hän veti pitkän huivinsa vielä kertaalleen kaulan ympärille ja puristi käsissään olevia teriä. Hän katseli varuillaan ympärilleen, kuunnellen epätoivoista hiljaisuutta. Hän etsi katseellaan jotain, mitä ei nähnyt, jotain, mitä pelkäsi. Hiljaisuus kietoutui yhtä ahdistavammaksi peitoksi ympärille.
Mies otti yhden askeleen eteenpäin. Vain yhden, ja jäi taas katselemaan ympärilleen. Tumma siluetti, ylhäällä, korkeassa männyssä, odotti häntä. Mies ei enää liikkunut.
Siluetti laskeutui hiljaa oksa oksalta alemmas. Miehen otsa rypistyi entisestään hahmon piirteiden terävöityessä sen tullessa lähemmäksi.
Vaeltaja pysähtyi viimeiselle oksalle muutaman metrin korkeuteen. Hän jäi nojaamaan puun jykevää runkoa vasten, risti kätensä ja pyyhkäisi kasvojaan.
”Missä mieheni ovat?” Hattumiehen matala, karhea ääni rikkoi kuolleen hiljaisuuden. Vaeltaja nyökkäsi päätään.
”Etkö sinä lähettänyt heidät perääni?”
”Vastaa minulle.”
Vaeltaja käänsi katseensa alapuolella seisovaan mieheen, karmiininpunainen hehku silmissään.
”Älä koskaan lähetä lampaita tappamaan sutta.”
Mies siristi silmiään. Äänen kaiku jäi soimaan ympärille hiljaisuuden yrittäessä tarrautua siihen kiinni.
Vaeltaja naurahti hiljaa.
”Kostonjano polttaa sinua. Pääsit niin lähelle, ja nyt olen tässä. Mielesi halajaa nähdä ruumiini palavan olemattomiin.”
Mies pidätteli tunteitaan Vaeltajan sanojen osuessa täydellisesti kohdalleen. Hän puristi veitsiä käsissään yhä tiukemmin.
”Näetkö nyt? Olemme aivan samanlaisia.”
”Meissä ei ole mitään samaa.”
Vaeltaja nosti kulmiaan kysyvästi.
”Kuinka niin? Vaikka syymme olisi aivan erilaiset, sinä janoat verta aivan yhtä paljon kuin minä. Et vain näe sitä, sillä olet liiaksi tarrautunut niihin oppeihin, joiden mukaan olet elänyt.”
Mies pudisteli päätään, hän näytti käyvän kärsimättömäksi. ”Mitä sinä haluat?”
Vaeltaja kääntyi mieheen päin. ”Haluan anteeksipyyntösi.”
”Mit-? Anteeksipyyntöni?”
He tuijottivat toisiaan, Vaeltaja odottaen, mies hämmennyksissään. Jännitys heidän välillään kasvoi sitä mukaan kun hiljaisuus piteni.
Pian Vaeltaja huokaisi turhautuneena. ”Sinäkin olet aivan samanlainen kuin kaikki muut...”
Mies ei vastannut.
”Etkö näe, miten paljon olet loukannut tunteitani?”
”Ei sinulla ole tunteita.”
”Miksi minä sitten vihaan sinua näin paljon?”
Vaeltaja oli kadonnut oksalta ja ilmestynyt sekunnin murto-osassa aivan miehen eteen. Hattumies säpsähti taaksepäin naisen tummia silmiä ja refleksinä iski kädessään olevan terän naisen vatsaan. Vaeltaja valahti miestä vasten ja tämä joutui polvistumaan maahan naisen mukana.
Hattumies käänsi katseensa alas, vain huomatakseen puukon terän vääntyneen muodottomaksi melkein katkeamispisteeseen asti. Hän ei ehtinyt reagoida, ennen kuin Vaeltaja seisoi jo tämän edessä, pitäen häntä polvillaan maassa rautainen käsi olkapäätä painaen.
”Auts...”, nainen kuiskasi tälle hiljaa. Hattumies pudotti terän kädestään.
”Näinkö sinä kohtelet muita ihmisiä?”
”Sinä et ole ihminen.”
”Anteeksi?” Vaeltaja kallisti päätään ja siristi silmiään. Miehen katse oli pistävä.
”Sinun ei pitäisi olla olemassa. Olet luomakunnan virhe, pirullisen epidemian saastuttama sielu.”
”Mutta minä olin joskus ihminen. Jokainen meistä oli.”
Mies puuskahti. ”Tunnetko koskaan myötätuntoa ihmisiä kohtaan? Harkitsetko koskaan sitä, mitä tekosi muissa ihmisissä aiheuttaa, miten riistät joltakin heidän rakkaansa, saati heidän oman elämänsä?”
Nainen huokaisi ääni turhautumisesta väristen.
”Miksi se on teille niin vaikeaa? Luuletko, että halusin tämän elämän itselleni?! Luuletko tosiaan, että yksikään minunlaisistani vapaaehtoisesti haluaa koko maailman vihat niskaansa, kaiken sen tuskan ja yksinäisyyden mitä tästä seuraa? Miksi helvetissä minun pitäisi tuntea myötätuntoa sellaisia kohtaan, jotka eivät ole koskaan osoittaneet samaa minulle?”
Vaeltaja säpsähti, kun hattumiehen huulille nousi huvittunut hymy, jota ei miehen kasvoilla ollut ennen näkynyt. Mies hymähti uskomatta korviaan.
”Etkö sinä ymmärrä? Miten luulet, että ihmiset voivat koskaan pitää teistä? Miksi kukaan rakastaisi sellaista, joka tappaa heidän rakkaitaan? Miten kukaan voisi rakastua murhaajaan? Miten kukaan voisi rakastaa hirviötä?”
Kirskahtava karjahdus jäi kaikumaan ilmaan, kun Vaeltaja sai tarpeekseen miehen puheista. Mies hengitti nopeasti yrittäen taistella ahdistusta ja kipua vastaan, jota naisen käsi tämän kurkulla aiheutti.
Vaeltajan silmät tummuivat, kun hän tuijotti miestä herkeämättä. Kiukku poltti hänen rinnassaan ja ajatuksissaan hänellä oli vain kiristää otettaan vielä vähän, mutta päätti hillitä itsensä. Vaeltaja tunnusteli nopeaa sykettä kätensä alla ja hengähti syvään rauhoittuakseen. Mies raotti silmiään.
”Tiedätkö... en ole koskaan muuttanut ketään”, Vaeltaja aloitti rauhalliseen ääneen. Kireys oli kadonnut täysin ja hänen sanansa olivat jälleen kuin pehmeintä silkkiä.
”Pääasiallisesti koska en halua kenenkään joutuvan kokemaan samaa mitä minä olen kokenut”, hän siirsi hellästi kaulahuivia ja avasi nahkaisen takin soljet rinnalta.
”Olen harkinnut tekeväni poikkeuksen...”
Hattumiehen silmät rävähtivät auki ja hän yritti riuhtaista itsensä irti, turhaan. Vaeltaja silitti vanhakultaista ketjua, jonka näki tämän kaulalla takin ja vaatteiden alla.
”Mieluummin kuolen, kuin olisin yksi teistä.”
”Tismalleen”, Vaeltaja väläytti häikäisevän hymyn. ”Siksi se olisikin täydellinen kosto. Sinun tappamisesi vaatisi edes jonkinlaista myötätuntoa... jota minulla ei valitettavasti ole. Eikö niin?” Toisen kätensä nainen ujutti takin kauluksen alle ja otti kiinni kultaisesta ketjusta.
”Mutta loppujenlopuksi se olisi itselleni sääli, sillä en pääsisi sinusta ikinä eroon. Siksipä olen päättänyt jättää sinut tähän.”
Miehen läpi kulki huojentunut tunne ja hänen kasvonsa rentoutuivat. Vaeltaja irrotti otteensa tämän kaulalta, mutta asettikin kätensä tämän leualle, nostaen miehen katseen kohtaamaan omansa; hän ei vielä lopettanut.
”Saat pienen palan elämää, jota niin innoissasi halveksut. Ei ystäviä, ei perhettä, voit jäädä tänne ja selvitä hiukan pidempään, tai voit yrittää löytää tiesi lähimpään kylään, jonne tiedät olevan apostolinkyytiä useamman päivän matka. Kerrot kyläläisille tarinan, jossa kaunis vampyyri tappoi kaikki ystäväsi ja jätti sinut kuolemaan. Ihmiset alkavat pitää sinua hulluna, mutta tiedät, että olet oikeassa. Kukaan ei usko sinua, sillä olet tarinasi kanssa aivan yksin. Lapset pelkäävät sinua, aikuiset halveksivat sinua. Mutta sinä et anna periksi. Päätät etsiä muita kaltaisiasi kostaaksesi sille, joka elämäsi pilasi, mutta mitä pidempään heitä etsit, sitä yksinäisemmäksi tulet. Lopulta muistosi haalistuvat ja elämäsi menettää merkityksen, ja pikkuhiljaa alat kadottaa itseäsi...”
Kuului pieni naksahdus. Ketju valahti miehen kaulalta ja Vaeltaja kätki korun kämmenensä sisään.
Mies kuunteli Vaeltajan sanoja ja kielsi mielessään sen kaiken. Naisen kasvot olivat tyynet, mutta hänen silmänsä viestivät muuta. Hän suoristautui ja päästi otteensa hattumiehen kasvoista, äänessään pimeyttä ja uhkaa.
”Etsi minut kahdenkymmenen vuoden kuluttua... sitten voimme puhua.”
Metsä sulkeutui ja lumiset oksat jäätyivät yhteen luoden läpäisemättömän kuvun ympärille. Hengittämisestä tuli vaikeaa, kun uhkaava pimeys hohkasi metsän syvyydestä ja jäinen viima muistutti paukkuvasta pakkasesta. Vaeltaja otti esille miehen kuluneen hatun ja heitti sen maahan omistajansa eteen. Lumeen värjäytyi hatusta punainen viiva.
Vaeltaja hyppäsi takaisin oksalle ja katosi sitten kokonaan. Ahdistava hiljaisuus pääsi vihdoinkin kietoutumaan kaikkialle ja tällä kertaa se ei päästänyt irti. Mies otti hattunsa maasta ja katseli sitä, kädet täristen, kaulalla vieläkin tunne, kuin sitä puristaisi jokin. Lasittunut katse ja kalpeat kasvot tuijottivat halvaantuneena eteensä, täysin välinpitämättömänä palelluttavasta pakkasesta ja kylmästä lumesta jalkojen alla. Täristen mies nosti hatun päähänsä verestä huolimatta ja nousi ylös. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi talolle päin, otti askeleen sitä kohti ja kaatui tajuttomana maahan.
Kuva jähmettyi. Siihen se jäi, yksinäinen talo keskellä tiheää metsää, lumen peittäessä sitä taas uuteen huntuun. Kaikki elämä, kaikki merkitys katosi silmänräpäyksessä mitä useampi lumihiutale sen katolle laskeutui. Talvi veti kaiken kylmään syleilyynsä, yön tuudittaessa uneen kaiken jäljelle jääneen, jota kukaan ei tulisi enää kaipaamaan.

Pienet pumpulipallot leijailivat huolettomina taivaalta, onnekkaimpien päästessä tiheän oksiston läpi metsän pohjalle. Siellä ne tekivät osansa peittäen miltei huomaamattomalle tielle painautuneita uusia jälkiä. Talven huminan lisäksi seuraa piti hevosen huoleton puuskahtelu sekä askeleet pehmeällä hangella.
Vanha talo oli jo kaukana ja tien päissä aukesi vain silmänkantamattomiin uskomattoman kaunista talvimaisemaa. Mazura heitti viittaa suojaavammin ylleen pakkasukon muistuttaen itsestään jälleen kerran.
Mies oli ratsastanut jo pitkän matkan. Puut toivat mukavan suojan pahemmalta lumisateelta, mutta yö kiristi pakkasia vielä entisestään. Se ei kuitenkaan ollut syy Mazuran vakavuuteen.
Yö oli kaiken kaikkiaan ollut jotain, mitä hän ei usein kokenut. Eniten häntä epäilytti, oliko Vaeltaja todella ollut hänelle niin rehellinen kertomastaan, johon hän oli samaistunut hyvinkin paljon. Vanhoja muistoja yritti palata miehen mieleen hänen kerratessaan naisen sanoja, mutta hänen onnistui tukahduttaa ne pois.
Mazuran ajatukset katkesivat kun hevonen yllättäen riuhtaisi ohjaksista ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Se puuskahti levottomana muutaman kerran, kunnes mestarinsa käskystä jatkoi taas hiljalleen eteenpäin. Mazura katseli ympärilleen.
Kohta hermostunut ori nosti etujalkansa ilmaan kiljaisten kovaan ääneen. Mazura joutui pitelemään kiinni, ettei olisi pudonnut, ja yritti parhaansa mukaan saada hevosta rauhoittumaan. Kun ori suostui lopettamaan riuhtomisen, Mazura laskeutui varovasti ratsailta ja kuunteli hiljaa. Mikään ei vaikuttanut epänormaalilta. Hän käveli tietä pitkin hevosen ohi tutkien varovaisena ympäristöä ja odotti.
Ei aikaakaan, kun hän tunsi jo kovan tönäyksen ja kipua koko selässään. Matala kurina kantautui hänen edestään, jonkin painaessa rintaa ikävästi.
”Kuinka paljon kuulit?”
”Kaiken.”
Vaeltaja hymähti puuskahtaen ja päästi miehen irti otteestaan. Mazura yskäisi muutaman kerran hieroen rintaansa.
”Luulin sinun huomaavan, että olin vielä paikalla.” Mazura avasi silmänsä, mutta ketään ei näkynyt, hänen selkänsä takana nouseva vanha mänty ollen syy äkkinäiseen selkäkipuun.
”Niin huomasinkin. Kuulostasi en vain ollut varma.” Ääni kuului miehen takana. Mazura käänsi katseensa ylös ja näki Vaeltajan korkealla oksalla, katse metsään päin, kädet suojelevasti rinnalla.
Totta kai hän oli kuulut. Ja ymmärtänyt.
Mazura huomasi, ettei Vaeltaja käsittänyt, miten samanlaista heidän elämänsä oli. Mutta hän ei kyennyt sitä selittämään. Ne tunteet olivat niin syvälle haudatut, että mies ei itsekään tiennyt, mitä niiden muisteleminen saisi aikaan. Mutta hän ei vain voinut sille mitään, että tunsi suunnatonta myötätuntoa naista kohtaan. Se sai miehen hämmennyksiin.
Mazura hymähti hiljaa ennen kuin siirtyi kauemmaksi, ratsunsa erottuen puiden lomasta jonkin matkan päässä, tosin huomaamatta uteliasta silmäparia, joka nyt tuijotti häntä männynoksalta.
”Vai ei hänellä ollut varaa?” Vaeltaja kysyi. Mies naurahti.
”Sinä siis kuulit?”
”Voih. Hänen pieneen, ylpeään sieluunsa sattui kysyä apua sinulta. Ja sinä et voinut vastustaa kiusausta.”
Naisen huulille levisi pieni virne.
Mazura kallisti kysyvästi päätään. ”Etkö aio juosta?”
”Täytyykö minun?”
Vaeltaja tuijotti alapuolellaan odottavaa metsästäjää. Hän oli kerrannut mielessään useaan kertaan miehen sanoja, mutta joka kerta ne kuulostivat yhtä uskomattomilta. Eniten häntä epäilytti, oliko Mazura todella ollut hänelle rehellinen kertomastaan. Naisesta oli myös tullut suunnattoman, ehkä jopa vaarallisen, utelias; hän paloi halusta tietää miehestä enemmän.
Vaeltaja nousi seisomaan oksalle ja hypähti alas, hänen laskeutumisensa oli siro ja sulava, kuin peuralla. Hän otti askeleen taaksepäin ja nojasi samaisen männyn kylkeen kädet puuskassa rinnallaan, irrottamatta kertaakaan katsettaan metsästäjästä.
”Tässä minä olen. Mikä on aikomuksesi?”
Mazura katseli naista hetken, ennen kuin laski huppunsa ja huokaisi syvään.
”Pelkäänpä, että minulla on heikkouteni.”
Vaeltaja vakavoitui ja nyökkäsi hiljaa. Hänen kurkussaan tuntui poltetta, mutta se oli pikemminkin pettymyksen tuomaa turhautumista. Hän laski katseensa, mutta jäi paikoilleen.
Mazura otti askeleen Vaeltajaa kohti, joka käänsi heti katseensa takaisin mieheen. Askeleet narahtivat kerta toisensa jälkeen lumessa Mazuran lähestyessä epäilevää Vaeltajaa. Nainen ei liikkunut minnekään. Ei niinkään itsevarmuutta uhkuen, hän ei pikemmin uskonut miehen satuttavan häntä. Mazuran ilme oli tyyni kuten aina. Pian hän olikin aivan naisen edessä. Katse alaviistoon hän tutki tämän silmiä, jotka hohtivat dramaattisesti ja kutsuvasti erottuen mustavalkoisesta maisemasta. Vaeltaja vastasi katseeseen, mutta ei pelännyt. Hän ei vain millään osannut kuvitella, että kaiken sen jälkeen mies päättäisikin kuunnella metsästäjän vaistojaan. Jos niin kuitenkin kävi, oli Vaeltajan tehtävä samoin.
”Kuinka onnistuit pakenemaan, vaikka rasia oli vielä auki?” Mazura kysyi äkisti. Vaeltajan kasvot eivät värähtäneet. Hän oli hetken hiljaa.
”Joskus... sinun vain täytyy löytää voimaa itsestäsi.”
Mazura laski katseensa ja näki naisen pitelevän vanhakultaista ketjua yhä kädessään. Vaeltaja kädet rentoutuivat ja laskeutuivat rinnalta miehen koskettaessa niitä hellästi.
Vaeltaja ei liikkunut. Hän tunsi miehen käden omassaan, eikä taistellut sitä vastaan. Kosketus oli niin outo ja äkkinäinen.
Mazura otti korun naisen kädestä. Pitkä ketju oli aikaisemmin roikkunut Vaeltajan kaulassa piilottaen sen päässä olevan korun vaatteiden alle. Hän ei pannut vastaan, vaikka osa hänen mielestään niin vaati. Mazura katseli korua kädessään. Siinä oli jotain tuttua, mutta hän ei osannut sanoa, mitä. Kaiken kaikkiaan se oli suuri ja kaunis, kuin naiselle varta vasten tehty. Mazura laski korun käsistään ja käänsi sen itseensä päin. Hän avasi ketjun lukon ja varovasti siirsi naisen hiuksia hivuttaen kätensä tämän niskalle. Vaeltaja jäätyi patsaana paikalleen ja painautui takana olevan puun kylkeä vasten.
Hanskojenkin läpi miehen kädet olivat hyvin lämpimät naisen iholla. Se tuntui Vaeltajasta hyvältä, mutta hän silti lakkasi hengittämästä. Mazura sulki lukon varovasti ja asetteli ketjun sitten laskeutumaan sievästi kaulalta rinnalle. Hän tutki Vaeltajan reaktiota jatkuvasti. Mies ei halunnut myöntää sitä, mutta nainen oli totta tosiaan kaunis.
Mazura katsahti Vaeltajaa vielä kerran, ennen kuin lähti. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja suuntasi takaisin tielle, jossa kärsimätön ratsu häntä odotti.
Vaeltaja huokaisi syvään. Hän ei osannut sanoa, kumpi häntä hämmensi enemmän, Mazura ele, vai se, että hän lähti, selvästi viestien, ettei hän aikonut ottaa naista kiinni. Vieläkään.
Mazura ei katsonut taakseen astuessaan puiden lomasta takaisin tielle. Hän ei kuullut Vaeltajan lähtevän, mutta antoi asian olla, hän oli tehnyt aikeensa selväksi. Kohta jokin osui häntä kuitenkin taas rintaan. Mazura horjahti muutaman askeleen taaksepäin yrittäessään saada tilanteesta selkoa, ja joutui jopa ottamaan tukea nuoresta puuntaimesta, ettei kaatuisi lumeen.
Mies jäätyi paikalleen täysin avuttomana. Hän yritti hengittää, mutta Vaeltajan kädet hänen rintansa ympärillä tekivät sen vaikeaksi. Mazuralle tuli äkkiä kylmä.
Hiljaisuus hyräili heidän ympärillään, kun talvinen metsä loi suojan jäisillä oksillaan. Mazura tunsi naisen pehmeät hiukset poskeaan vasten, niistä huokuva tuoksu oli nyt voimakkaampi kuin koskaan. Suloinen, huumaava, vaarallinen, se veti puoleensa hellästi ja uhkaavasti.
Vaeltaja piti käsiään miehen selällä niin varovasti kuin pystyi, ja tunsi varautuneisuudesta jännittyneet lihakset vaatteiden alla. Miehen kehosta huokui poikkeuksellista lämpöä, joka oli Vaeltajasta vastustamatonta. Yksikään muu ihminen ei ollut näin lämmin ja lämpö toi mieleen muistoja ja sai hänet tuntemaan olonsa hämmentävän turvalliseksi.
”Kiitos.”
Hento kuiskaus, vilpitön ja arka, kuului aivan Mazuran vierestä. Ääni jäi kaikumaan ympärille, se oli kuin jääruusu, valmiina rikkoutumaan tuhansiksi palasiksi pienestäkin väärästä liikkeestä.
Mazura pysyi edelleen paikallaan hämmentyneenä Vaeltajan syleilystä, mutta kuullessaan naisen äänen hän huokaisi ja yritti rentoutua hieman. Mies nosti varovasti toisen kätensä Vaeltajan selälle, mutta siinä samassa nainen oli poissa.
Paine katosi. Ääntäkään ei kuulunut, yksinäisyys palasi.
Katsellessaan ympärilleen, maassa tyhjät jäljet, yhdessäkään oksassa ei näkynyt ilmavirran synnyttämää keinumista. Pimeän metsän jäätyessä ympärille Mazura tutki maisemaa, täysin hämmentyneenä sitä, mitä oli juuri tapahtunut, rinnassaan vieläkin epänormaali, ahdistava tunne. Hän kääntyi varoen ja katsahti vielä kerran korkealle oksalle, ennen kuin nosti huppunsa ja palasi ratsunsa luokse.
Hiljaisuudessa askeleet kaikuivat rosoisina jään peittämässä metsässä, joka kuin tuikki pistävän kylmässä yössä. Mies taputti orin kaulaa sen puuskahtaessa turhautuneesti. Mazura jäi hetkeksi seisomaan hevosen viereen hieroen kasvojaan. Hän nosti kätensä satulalle, kun jotain putosi sen päältä.
Se oli nahkainen, kauniisti koristeltu pieni pussi, jonka mies oli antanut Vaeltajalle aikaisemmin. Mazura nappasi pussin, se ei ollut tyhjä. Hän avasi nyörit varovasti ja katsoi sisältöä; pussi oli täynnä pieniä kiviä. Hämmentyneenä hän kaatoi sisällön kädelleen tarkastellen sitä, oliko tämä kenties jokin todella huono vitsi? Kohta harmaiden kivien joukosta kuitenkin erottui kirkas välähdys. Puhdas, noin hillan kokoinen rubiini oli hiottu kauniisti pisaran muotoon ja se hohti talviyössä punaisen ja violetin väreissä. Rubiini ei ollut suuri, mutta suurempi, kuin mitä mies yleensä näki, erottuen kiiltävänä harmaiden kivien joukosta. Metafora sai Mazuran hymyilemään eikä hän pannut sitä vastaan. Hän kaatoi kivet käsistään lumelle, asettaen rubiinin tyhjään nahkapussiin. Hän sitoi nyörit tiukasti, ennen kuin laittoi pussin varmaan talteen, ja nousi ratsaille.
Pienet pumpulipallot leijailivat huolettomina taivaalta, onnekkaimpien päästessä tiheän oksiston läpi metsän pohjalle. Hiljaisuus humisi oksien lomassa, pakkasen suojatessa niitä hopeisilla huurreruusuillaan. Yö sulki suojellen syliinsä sen yksinäiset vaeltajat, tuulen kuljettaessa mukanaan uudenlaista toivoa. Harmaa pilvikatto alkoi repeillä paljastaen tummansinisen tähtiyön, kahden suden yhteisen laulun soidessa sen kirkkauden alla.


Loppu.
avatar
MS

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 01.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ti Maalis 03, 2015 7:09 pm

Tarinan nimi: Hunter and the prey II
Ikäsuositus: K-16
Päähenkilöt: Vaeltaja ja Mazura
Tekijän huomautus: Jatkoa sille miten Mazu ja Valtsu ehkä tapasisivat. (= Demyskä jatkaa tästä XD )


Hunter and the prey II

Luku 1

Talvi oli ohi. Pilvet siirtyivät sivuun kevätauringon tieltä sen valaisten niityt kultaisilla säteillään. Tiet jotka vastikään olivat olleet valkeiden lumimattojen peitossa olivat muuttuneet vetisiksi loskapoluiksi. Pitkin avaraa taivaankantta lentelivät monet keväisin etelän talvimatkoiltaan palaavat pikkulinnut näin täyttäen monet seudut soidinäänineen merkkinä kevään saapumisesta. Vaikka ilmat eivät olleet olleetkaan yhtä kylmiä, kuin muutamisen viikkoa sitten – kylmä tuuli onnistui saamaan muutaman vaivaisen plusasteen tuntumaan pieneltä pakkaselta.

Tuolla loskaisella tiellä asteli pitkään mustaan takkiin kätkeytynyt mies. Tuuli tanssitteli taivaltajan vaaleita hiuksia leikkisästi ja koetteli vetää tämän takinhelmaakin mukaan tanssiaisiinsa. Mazura tuhahti tyytymättömänä nostaen kaulustaan. Auringonpaiste ei haitannut, mutta viileä tuuli puri metsästäjän märkään takkiin, kuin nälkiintynyt koira kultatarjottimin tarjoiltuun ateriaan. Sen koomin muista tienkulkijoista välittämättä monet vankkurit ja ratsain kulkeneet matkaajat olivat pärskytelleet loskaa pitkästä matkasta uupuneen metsästäjän niskaan, olipa sitten syynä kiire tai puhdas röyhkeys. Märkä takki painoi paljon, eikä asiaa auttanut selässä kannettava suurikokoinen miekka ja olalla kulkeva suurikokoinen kangassäkki. Silti mies ei valittanut, vaan käveli sinnikkäästi eteenpäin. Hänellä oli työtehtävä saatavana päätökseen.

Mazura nosti käden silmiensä suojaksi auringon kirkkaalta valolta ja suuntasi katseensa horisonttiin. Kaukana kohosi korkea muuri. Tuulen humina puhalsi itsensä muurin raoista sisään päästäkseen kurkkimaan mitä sen takana oli, mutta paksu muuri ei ottanut ketään asiatonta hyvillään vastaan, vaan sulki kaikki ulkopuoliset raa’asti sen suojaaman kaupungin ulkopuolelle. Muurin suurella portilla seisoi muutama portinvartija, jotka pysäyttivät epäröimättä jok’ikisen tuntemattoman kasvon. Suurlordit, rikkaat ja kunnioitettu väki selvisi portista kulkemisella vain muutamalla vuorosanalla, mutta jos kukainenkin alempiarvoisempi joutui kokemaan pienenloisen ristikuulustelun, ennen kuin saivat jatkaa matkaansa sisälle kaupunkiin. Viljelijöiden, ynnä muiden vankkureita ajaneiden ihmisten kuljettama tavara tarkistettiin huolellisesti ennen sisälle päästöä. Porttia käyttivät enimmäkseen viljelijät, matkailijat ja sataman käyttäjät, mutta silloin tällöin sen läpi kulki myös joko Orianasta saapuva tai sinne palaava ylempi taho. Portilta harvemmin tarvitsi käännyttää ketään pois, mutta näitäkin tapauksia pitemmältä aikaväliltä jokunen taatusti löytyi. Muurien suojaama kaupunki oli hyvin vartioitu niin sisältä, kuin ulkoakin. Portinvartijat olivat huolin valittu. Vankkarakenteisia eliittitaistelijoita raskaine armoreineen ei niin vain ohitettu.

Portti oli ainoa sisään kulku vaihtoehto, sillä sen jyrkkä ja korkea kiviseinämä ei oltu suunniteltu kiipeilyyn saatikka voimalla läpi tulemiseen. Monet ovat yrittäneet päästä muurin yli myös lentämällä, mutta muurin päällä päivystävät jousimiehet lähettivät nopeasti tunkeilijat takaisin maanpinnalle.

Mazuran naama oli portinvartijoille jo tuttu, joten hän asteli sisälle muurin suojaamaan kaupunkiin pelkän nyökkäyksen saattelemana. Muutama askel ja siinä hän seisoi, Zoltanin – Orianan ainoan laivayhteyskaupungin edustalla. Rakennukset olivat suurimmilta osin puu- ja kivirakenteisia. Teiden varret pursusivat monia liikkeitä ja kauppoja, kuten esimerkiksi kalakauppiaiden myyntikojuja. Lähellä sijaitsevasta satamasta oli lyhyt matka kuljettaa myytävät kalakuormat ja vastaavat rannan läheisyydessä sijaitsevien liikkeiden ja vastaavien myyntipöytiin.

Mazura asteli pitkin Zoltanin päätietä tovin, ennen kuin kääntyi sivummalle vievälle pikkutielle ja sen varrella olevan asesepän verstaan edustalle. Hän koputti oveen pari kertaa kuuluvasti, jonka johdosta ovi avautui ja viiksekäs verstastyöntekijä avasi oven. Keski-ikäinen työtamineisiin pukeutunut mies pyyhki käsiään likaantuneeseen pyyhkeeseen ja tuijotti vierastaan suunpielten kaartuen epämääräiseen virneeseen.

”Yavez, oletan. Onko sinulla ne?” herra kysyi käheällä äänellään. Mazura kohautti kantamaansa säkkiä, josta kuului pieni kilahdus. Verstastyöntekijä heitti pyyhkeen olalleen, astui sivuun ja ohjasi metsästäjän aulan vierustalla olevaan huoneeseen. Peremmällä rakennusta oli varsinainen asevarasto: lukematon määrä miekkoja, kirveitä ja muita aseita. Muutama muu työntekijä ahersi ahkerasti teräksentakomisen parissa ja nuorempi sukupolvi kiikutti uurastajille heidän tarvitsemiaan tarvikkeita. Sisäilma oli nihkeä ja tunkkainen vaikka jokainen rakennuksen ikkuna tuntui olevan auki.

Viiksekäs verstastyöntekijä koputti oveen ja avasi sen sitten kurkistaen sisään, ”Hän on täällä”, mies totesi astuen jälleen sivummalle tehden tilaa Mazuralle. Metsästäjä asteli syvemmälle huoneeseen, jonka sisällä pöydän äärellä istui tummiin vaatteisiin pynttäytynyt mies ja tämän vieressä seisoi palvelijan taminein vaatettunut nuorempi poika. Oriana on tunnettu ns. rikkaiden kaupunkina, joten siellä mahdollistuvat monet asiat, kuten pukeutuminen. Kyseinen kaupunki on kylvätty monin pukeutumistyylein. Jotkut pitävät vaatteista, joissa on mahdollisimman paljon koristerikkaita kankaita ja toiset taas yksinkertaisemmasta, kuten tämä tärkeilevä herra tässä. Monokkeli silmällä, knalli päässä, tumma puku yllä ja tupsulouferit jalassa. Yleensä rikkaat ynnä muut korkea-arvoiset ihmiset halusivat hoitaa bisneksiään Orianassa, mutta jotkin taas tahtoivat pitää matalampaa profiilia ja käsitellä asiansa Zoltanissa.

Mies ei sanonut mitään. Istui vain tärkeänä kuin kissa hiekkalaatikolla. Hänen sijastaan hänen palvelijansa avasi suunsa:
”Herra Windburg on odottanut teitä kauan, herra Yavez”, nuorukainen selitti, ”Hän toivoo, että teillä on hyvä selitys myöhästymiseenne”. Mazura kurtisti otsaansa, mutta jätti röyhkeydet sikseen. Hän laski säkin pöydälle nostaen sieltä kaksi noin täysikasvuisen vesimelonin korkuista kapeahkoa lasipurkkia, joiden sisältö sai knallimiehen pudottamaan niin monokkelinsa, kuin leukansakin. Kummassakin lasipurkissa leijui henkiolentomainen valoa hohkava utuinen pallo.

Mazura tiesi tasan tarkkaan, kuinka hoitaa asiakkaansa. Rikkaita eivät selitykset kiinnostaneet, vaan se, mitä he olivat hänen työnkuvaltaan toivoneet. Metsästäjä laski molemmat lasipurkit pöydälle.
”Ovatko nämä..?” knallimies takelteli nostaen toisen purkeista käteensä. Kas. Irtosihan pröystäilijältäkin lopulta jotain sanottavaa. Mazura nyökkäsi tyytyväinen virne naamallaan, ”Elementinvoimia”. Knallimies nosti monokkelin silmälleen ja tuijotti lasipurkissa tanssahtelevaa vihertävää utupalloa häkeltyneenä.
”Mut… mutta minähän tarvitsin vain yhden”, tämä mutisi vilkaisten toisessa lasipurkissa olevaan sinertävään utupalloon.
”Tuli esteitä”, metsästäjä vastasi lyhyesti, ”Teidät rikkaat tuntien löydätte kyllä varmasti käyttöä molemmille”. Knallimiehen huulille levisi innostunut ja hermostunut hymy, ”Todellakin”, hän mutisi, ”Vaikka toivoinkin vain yhtä elementtiä – olen kyllä valmis maksamaan molemmista”, mies jatkoi ja katsahti metsästäjään, ”Olette maineenne arvoinen, herra Yavez”. Mazura hymähti kommentiksi.

”Tässä on vain yksi ongelma”, knallimies mutisi hänen häkeltyneen tuijotuksensa muuttuessa asiallisemmaksi bisnesaikeita tietäväksi katseeksi, ”En osannut odottaa kahta elementtiä, joten minulla ei ole tarpeeksi rahaa mukana…”. Mazura heilautti kättään kehotuksena knallimiestä hiljentymään, ”Maksakaa koska vain ehditte”. Rikkaiden kanssa bisneksen teko oli helppoa. Vaikka heiltä jäisikin maksuja rästiin – he kyllä toimittivat työn raskaan raatajansa ansiot ennemmin tai myöhemmin tämän taskuun.

Knallimies ojensi lasipurkit palvelijalleen, ”Laita nämä laukkuuni, äläkä missään nimessä anna niiden kolhiintua”, mies käskytti. Palvelija nyökkäsi ja otti purkit vastaan katsellen niiden sisältöä hetken, ennen kuin laittoi ne herransa laukkuun. Selvästikään tämä nuorukainen ei ollut ennen nähnyt elementtejä näin läheltä.
”Ne eivät ole tavallisia lasipurkkeja”, Mazura totesi välikommentiksi, ”Lasi on maagien valmistamaa. Se ei mene niin vain rikki, vaikka purkki tippuisikin lattialle. En tosin suosittele kokeilemaan”. Knallimies hörähti pienesti Mazuran lauseenlopulle ja nousi tuolistaan, ”Oli ilo tehdä bisnestä kanssanne, herra Yavez. Toivottavasti tapaamme taas pian”. Mazura nyökkäsi, ”Tiedätte miten minut tavoittaa”.

* * * * *

Mazura istuutui puisen baaritiskin äärelle ja käänsi katseensa baarimikon takana koreilevaan kokoseinän peittävään hyllykköön. Monenlaiset miedot ja vahvat, värikkäät ja värittömät, suuret ja pienet alkoholi pullot oli huolellisesti järjestelty. Sivummalla oli pari oluthanaa ja niiden vieressä riveittäin tuoppeja ja laseja valmiina täytettäväksi. Huone oli hyvin hämärä. Ikkunat oli peitetty verhoin ja seiniä koristivat kunniamaininnat, todistukset ja muutama koriste taulu. Baari vaikutti enemmän kokoushuoneelta, kuin illanvietto paikalta, mikäli muutama sivupöydän juoppo laskettaisiin ulos.

Metsästäjä siveli leukaansa selaten juomavaihtoehtoja katseen lukittuen lopulta konjakki pulloon. Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi ottanut jotain hivenen vahvempaa. Mazura ei loppujen lopuksi ollut hirveästi alkoholin perään, mutta silloin tällöin rankan työtehtävän päätyttyä lasillinen sitä vahvempaa maistui nautinnolliselta.

Baarimikko huomasi asiakkaansa tähän kääntyvän katsekontaktin ja aloitti tavanomaisella asiakaspalvelijan puheenvuorollaan:
”Mitä saisi olla?”. Mazura oli avaamassa suunsa esittääkseen juomatoiveensa, mutta kuin tyhjästä hänen mieleensä putkahti toinen ajatus. Mies katsahti sivummalle mietteliäänä ja käänsi sitten katseensa takaisin baarimikkoon, ”Onko teillä ruisolutta?”.
”On toki”, baarimikko hymähti vastaukseksi, ”Yksi tuopillinen?”. Mazura nyökkäsi.

Baarimikko otti sivummalta tuopin, täytti sen ja laski sen tiskille miehen eteen saaden tältä maksun vastikkeeksi. Mazura nyökkäsi kiitokseksi ja siemaisi oluttaan baarimikon suunnatessa toiselle puolelle tiskiä seuraavaa asiakastaan palvelemaan.  Metsästäjä laski juomansa tiskiin ja loi siihen hämmentyneehkön katseen. Hän nosti katseensa juomastaan ja silmäili ympäristöään. Tämä paikka toi hänelle mieleen muistoja. Tietysti baari ei ollut sama tai ympäristö ylipäätään, mutta se muistutti miestä eräästä henkilöstä. Mazura hymähti itsekseen siemaisten juomaansa uudelleen. Hän ei olisi ollut yllättynyt, vaikka baarin nurkkapöydässä olisi istunutkin tummiin pukeutunut huppupäinen naishahmo. Uteliaisuuden synnyttämän ajatuksen johdattamana mies suuntasi katseensa baarin nurkkaan, jonka sijaitseva pöytä parine tuoleineen huokui tyhjyyttään. Mazura kääntyi takaisin tiskin puoleen ja otti reippaamman kulauksen juomastaan. Oliko hän hetken toivonut, että hänen naispuolinen tuttavuutensa olisi ollut tässä baarissa? Ei sitä toiveeksi ollut luokiteltavana, mutta tietysti pieni kuulumisten vaihto ei olisi ollut pahastakaan.

Muutaman oluen päätteeksi Mazura nousi tuolistaan ja asteli ulos sulkien oven perästään. Alkoi olla ilta. Aurinko kurkisti muurin takaa toivottaen yön tervetulleeksi. Ajankulua oli vaikea määrittää pimennetyssä huoneessa. Mazura katsahti vaatteisiinsa ja asteli sitten pitkin tietä katse vaeltaen rakennuksissa. Hänen oli vielä löydettävä yösija. Sellainen missä hän voisi pesettää likaantuneet vaatteensa ja kaiken lisäksi itsensä. Mies nyrpisti pienesti kuonoaan hänen ajatustensa päätyessä kylpemiseen. Hän ei pitänyt siitä. Ei sitten yhtään. Oli syynä joko hänen elementtinsä tai yleinen rentouden tunteen vierastaminen – ei. Hän ei vaan kerta kaikkiaan osannut nauttia siitä.

* * * * *

Mazura kellahti selälleen petiin kylpytakki yllään ja sulki silmänsä. Hän oli aivan poikki. Pienen kävelymatkan päästä baarista hän oli onnistunut löytämään hotellin ja sen vierestä pesulan. Puhtaat vaatteet odottivat sivummalla tuolin päällä seuraavaa päivää ja miekka nojasi tuolia vasten teroitettuna ja puhdistettuna. Huone ei ollut kovin suuri, mutta Mazuran tarpeisiin se oli varsin sopiva. Mukava yhden hengen sänky, tammesta tehty tumma puulattia vaaleine tapettiseinineen, muutama lipasto, kahden istuttava vaaleanruskea sohva, vaatekomero ja verhoin peitetty ikkuna. Lisäksi huoneen käytävään vievän oven lähellä oli toinen ovi, jossa oli oma vessa, seinäpeili, käsienpesuallas ja kylpyamme. Paikka ei ollut ylellinen, mutta se ei miestä haitannut. Hänellä ei ollut tapana lellitellä itseään, vaan tyytyi siihen mitä oli saatavissa ja nyt hän halusi vain nukkua. Pitkäkestoiset fyysisesti rankat työtehtävät osasivat syödä miestä ja parin päivän hengähdystuokio oli välttämätön ennen seuraavan keikan alkua. Mazura on ollut lähestulkoon aina varsinainen työnarkomaani, mutta hänkin tiesi levon olevan enemmän kuin tarpeellista. Mazura nousi istumaan ja avasi hieman kylpytakkiaan. Sen alta paljastui vaalea oikeaa hartiaa suojaava sideharso. Todettuaan pakettinsa olevan kunnossa mies veti kylpytakin takaisin ylleen ja kurottui sängyn viereiselle lipastolle sammuttamaan pöytälampun pujahtaen sen jälkeen peiton alle. Ikävä kivistys ja polte oli alkanut pikku hiljaa palata hänen hartiansa haitaksi, mutta Mazura oli liian väsynyt välittääkseen. Pitkän taipaleen aikana hän oli joutunut nukkumaan siellä sun täällä lyhyitä aikoja ja jatkamaan matkaansa satoi tai paistoi. Hän oli hyvinkin ansainnut pehmoisen petinsä. Tämän verran lellittelyä hän itselleen myönnytti.

* * * * *

Loppujen lopuksi Zoltan ei ollut sen hullumpi kaupunki. Väestöä riitti kohtuullisen paljon ja kadut olivat päivisin vilkkaita satama-alueita myöten. Vaikka väkeä oli runsaasti ja hulinaa riitti – paikka oli varsin rauhallinen. Välikohtauksia tai edes merkkejä minkäänlaisesta rauhattomuudesta ei ollut, tosin siihen saattoi olla syynsä. Zoltanin tiukka vartiointi oli helposti huomattavista. Vartioita näki väistämättä päivittäin. Eniten heitä oli sataman ja kaupungin porttien läheisyydessä ikään kuin varmistamassa, ettei kukaan ylimääräinen päässyt livahtamaan niin vain Orianaan. Mazura seisoi satamalaiturilla ja tuijotti hänen edessään avautuvaa merta. Jos horisonttiin tiiraili tarkoin – saattoi nähdä veden takana piilottelevan saaren, jonne aikalailla kaikki satamasta lähteneet laivat suuntasivat. Laituriin kiinnitettyjen vedessä lipuvien veneiden keulat kolahtelivat kevyesti puisia kulkuväyliä vasten. Pienveneiden parkkipaikkana toimivien laitureiden ja veden päälle rakennettujen kelluvien pikkusiltojen läheisyydessä sai kulkea vapaasti miten tykkäsi, mutta toisella puolen satamaa oleville rahtialuksille ei ollut menemistä, ellei sitten ollut matkalla Orianaan.

Mazura katsahti aatelistolla hiljattain täyttyvään höyrylaivaan. Lienevät hekin matkalla takaisin kotiin Zoltanissa pistäytymisreissultaan. Koreat kalliit vaatteet yllään ja matkalaukut täynnä sitä itseään. Mazura havahtui ajatuksistaan tuntiessaan laiturin värähtelevän. Kauempaa takaa päin kuului yhteisessä rytmissä astelevien sotilaiden armoreiden kalinaa. Mies katsahti äänien suuntaan hartiansa yli vastassaan kourallinen sotilaita. Ennen kuin metsästäjä ehti sanoa mitään – yksi sotilaista otti pari askelta edemmäs ja loi edessään seisovaan hämmentyneeseen mieheen asiallisen, mutta kireän katseen.

”Herra Yavez, oletan?” tämä aloitti. Mazura nyökkäsi pienesti.

”Teidän on tultava mukaamme”. Mazura kohautti kulmiaan kysyvästi, ”Onko tämä pidätys?”. Outoa. Orianan lähettyvillä hänestä ei oltu laadittu ainuttakaan pidätysmääräystä. Vain muutamilla syrjäkylillä, missä elementillisiä pidettiin samanveroisina – hänen työnkuvaansa pidettiin moraalittomana, joten oliko tuo ihme jos moni oli valmiina maksamaan hänen päästään.

”Joko tulette mukaamme vapaaehtoisesti tai sitten viemme teidät väkisin”. Mazura kurtisti otsaansa tuimasti kun ei saanutkaan vastausta kysymykseensä. Hän ei ollut ennen ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. Tulla nyt Zoltanin vartijoiden pidättämäksi?Ironista. Hänhän käytännössä työskenteli heidän rinnallaan. Mazura huokaisi syvään ja katsahti sitten kaartin johtajaan, ”Näytä tietä”. Sotilas nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti astelemaan takaisin rannan suuntaan perässään metsästäjä – peränpitäjinä loput kaartilaisista.

Mazura katsahti häntä seuraavaan sotilasjoukkioon ja sitten tämän edellä astelevaan kaartilaiseen. Mitä mahtoi oikein olla tekeillä? Kenties Zoltanin väkikään ei enää katsonut hänen tekojaan hyvällä ja päättivät lyödä tapahtumille pisteen? Tai kenties joku rikas oli antanut hänestä pidätysmääräyksen? Mies pudisti päätään. Se ei voinut olla mahdollista. Rikkaat tuntien yksikään heistä ei tuntunut olevan erimieltä siitä, että elementilliset ovat vaarallisia, elleivät he sitten vannoutuisi palvelemaan kruunua aivan kuten hän oli aikoinaan tehnyt. Toisaalta kruununperillinen Sanbaru ei ollut antanut suorannaista siunaustaan elementillisten metsästystoimille, mutta eihän hän voinut olla tämän takana? Prinssi oli lauhkea kuin lammas ja ei vaikuttanut tahtovan pahaa kenellekään. Pieni kuningattaren kultapoika olisi siis pidätysmääräyksen toimeenpanijaksi aivan liian pehmeä, joten se ei voinut olla hän. Mazura hymähti itsekseen – tästä tulisi mielenkiintoista.
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ma Huhti 20, 2015 11:57 am

Hunter and the prey II

Luku 2

Mazura istui puisella tuolilla kädet puuskassa tuima odottava katse tiiviisti kiinni oven vieressä seisovassa vartijassa. Vartijan katse hairahti Mazuran suuntaan. Kylmät väreet pyyhkäisivät hänen ylitseen aallon lailla ja vartija katsoi parhaakseen pitää katseensa toisaalla. Sietikin. Metsästäjä tuhahti tyytymättömänä. Hänen selässään aina kantama miekkansa oli takavarikoitu siltä varalta, että hän yrittäisi jotain. Mazura hymähti ajatukselle. Yrittäisi jotain? Hän olisi pistänyt paikat matalaksi aikaa sitten joko miekalla tai ilman, jollei hän olisi saanut selkoa mihin häntä oltiin oikein vetämässä mukaan. Olisivat heti alussa sanoneet, että kyseessä oli vain harmiton tapaaminen.

Huoneen ilmapiiri oli kireä. Katosta roikkuvan ainokaisen lampun valo pääsi juuri ja juuri valaisemaan ympäristöään pölyisen varjostimensa alta. Vanhat hirsiseinät olivat tummuneet ja ulkopuolella talon perustoja koetteleva tuuli sai ne narisemaan ikävästi. Ikkunoita peittäneet mustat verhot olivat paksut ja pitivät huolen ettei ylimääräiset kurkistelijat pääsisi urkkimaan mitä sisällä tapahtui. Vanha pienehkö pöytä jakoi huoneen kahtia toisella puolellaan yksi tuoli ja ovi vartijoineen – toisella kärsimätön Mazura. Paikka oli selvästikin tarkoitettu kuulusteluun, tai sitten se oli vain sotilaiden nimeämätön oleskeluhuone.

”Minulla on parempaakin tekemistä kuin istua täällä tunti tolkulla”, Mazura tuhahti lopulta nousten tuolistaan. Sotilas otti muutaman askeleen ovelta ja painoi Mazuran hartiasta takaisin tuoliinsa.

”Olkaa kärsivällinen”, tämä sanoi. Mazura tuijotti valvojaansa tuimasti ja pyyhkäisi sotilaan kouran irti itsestään. Vaikka sotilas tarkoittikin vain hyvää – oli metsästäjän vaikea katsoa vastassaan olevaa nuorta miestä ymmärtäväisesti, etenkin kun tämä oli onnistunut tarraamaan kiinni Mazuran hartioista juurikin siihen kipeään. Mulkoilunsa päätteeksi metsästäjä huokaisi ja käänsi tuiman katseensa takaisin huoneen nurkkaan nostaen kätensä rinnalleen puuskaan.

Ilman kellotaulua viisikin minuuttia tuntui ujolta veikkaukselta Mazuran istuen kuluttamasta ajastaan. Tasaisessa tempossa lähenevät askeleet käytävästä saivat miehen havahtumaan ja kääntämään katseensa avautuneeseen oveen. Huoneeseen astui hivenen Mazuraa pidempi – myöskin tummaturkkinen sudenverinen mies. Mazura selasi tätä päästä varpaisiin katseellaan. Sotilas. Epäilemättä. Puhtaat vihreät silmät, tummat lyhyet hiukset ja leveä tyytyväinen virne.

”Tässäkö hän nyt on?” mies aloitti mahtailevalla äänensävyllään, ”Tämäkö on se suuri metsästäjä?”. Mazura kurtisti hivenen kulmiaan. Sotilas päästi huuliltaan pienen naurahduksen ja katsahti sitten huonetta jo tovin vartioineeseen kaartilaistoveriinsa: ”Jättäkää meidät kahden”.

”Oletteko varma?”

”Olen”.

Sotilas nyökkäsi, suuntasi käytävään vastalauseitta ja sulki oven perästään jättäen metsästäjän ja kaartilaisen kahden. Virneilijä hymähti itsekseen, katsahti pöydän toisella puolella istuvaan herraan ja istuutui omaan tuoliinsa tälle pöytäseuraksi.

”Kuka sinä olet?” Mazura kysyi tuijottaen vastapäätään istuvaa sotilasta varautuneena. Mies sipaisi leukaansa ja kohautti kulmiaan harmittomasti, ”Minä esitän kysymykset tässä huoneessa”, tämä totesi lyhyesti ja pyyhkäisi hiuksiaan sivuun. Mazura hymähti itsekseen ja siirsi painopisteensä nojaamaan tuolin selkänojaa vasten. Joko tällä miehellä oli pahat mielessä – tai sitten hänellä ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.

”Hyvä on”, Mazura sanoi tämän suunpielten kaartuessa pieneen epävarmaan virneeseen, ”Pelataan sitten sinun säännöilläsi”. Sotilas nyökkäsi vastaukseksi, risti kätensä rinnalleen ja loi asiallisen tuijotuksen metsästäjään, ”Tapanani ei ole kierrellä, joten menen suoraan asiaan”. Nyt oli Mazuran vuoro nyökätä.

”Mazura Yavez”, mies aloitti kallistaen päätään kiinnostuneesti, ”Olen kuullut sinusta paljon”. Mazura paransi hivenen asentoaan antamatta katseensa karata miehestä. Kun sotilas ei saanut metsästäjältä mitään vastakaikua – hän katsoi parhaakseen jatkaa puheenvuoroaan:

”Yavez ei liene ole aina ollut sinun sukunimesi?”. Mazura pyöräytti silmiään, ”Kenties. Raahasitko minut tänne kaartilaistovereidesi avustuksella muunkin, kuin epäkohtelijaan sinuttelun ja tähdellisen elämäni yksityiskohtien kaivelun lisäksi?”.

”Noh noh”, sotilas naurahti huvittuneena, ”Miksi teitittelisin omaa pikkuveljeäni?”.

Mazura tunsi odottamattoman uutisen kouraisevan hänen vatsanpohjaltaan. Hänen katseensa nauliintui hänen vastassaan istuvaan virnuilevaan mieheen. Metsästäjä yskäisi ja salli pienen hermostuneen naurahduksen karata huuliltaan, ”Nyt taidatte olla erehtynyt”, tämä aloitti. Mitä tämä nyt oli? Mazura oli varautunut vastaamaan sotilaskaartin tarjoamaan työtehtävään ja tässä on tulos? Hänen sukujuuriensa kanssa jonglööraaminen? Ajatus puistatti Mazuraa. Hänellä ei ollut tapana puhua sukujuuristaan juuri kenenkään kanssa – etenkään vieraiden ihmisten. Mazura tuhahti itsekseen ja kurtisti tuimasti kulmiaan. Tämä mies pilaili hänen kustannuksellaan.

Sotilas pudisti päätään huvittuneena ja rapsutti poskeaan naurahtaen, ”Aika outoa, eikö? En olisi olettanut ensinäkemisemme kymmenien vuosien jälkeen olevan tällainen”.

Mazura vakavoitui. Tämä ei ollut hänestä yhtään hauskaa. Mutta toisaalta – mies näytti kyllä tutulta. Metsästäjän ajatukset valuivat hissuksiin hänen muistojensa lapsuudenkotiin – ja sitä kautta tämän ainoaan silloiseen sisarukseensa, joka lähti nuorena kotoa – eikä sen koomin palannut enää takaisin. Mazuran ilme muuttui mietteliäämmäksi. Oliko tämä mies tosissaan? Voisiko se olla mahdollista? Mazura ei ollut kertonut sukujuuristaan kenellekään tuntemattomalle , joten eikö olisi turhan riskaa peliä tulla uhkarohkeasti hänen luokseen turvautuen mahdolliseen väittämään lähisukulaisuudesta? Mazura loi ilmeettömän katseen mieheen. Hän oli hämmentynyt. Tunne tuntui vieraalta, sillä se ei ollut läsnä hänen keskuudessaan järin usein. Mitä jos mies valehtelisi ja ei olisikaan mitään sukua? Mitä hän tästä hyötyisi? Kaiketi hän yrittäisi ansaita metsästäjän luottamuksen ja sitä kautta pyrkisi hyötymään tästä jotenkin? Tai mitä jos sotilas puhuikin totta? Se tuntui jotenkin ainoalta järkeenkäyvältä vaihtoehdolta, mutta samaan aikaan niin luonnottomalta… Mies tunsi sydämensä hakkaavan hänen rintaansa vasten. Hänen olonsa oli rauhaton. Tietämättömyys ärsytti häntä. Sotilas huomasi Mazuran kysymyksiä huokuvan katseen.

”Mitä?” sotilas kysyi, ”Älä vain sano, että olet unohtanut rakkaan isoveljesi?”. Mazura kurtisti kulmiaan hiljaa. Sotilas vaikutti sanoihinsa verrattuna kovin itsevarmalta. Mazura käänsi katseensa kuumeisesti miettien sivummalle. Pitäisikö hänen luottaa tähän tuiki tuntemattomaan sotilaaseen?

Ei. Se ei ollut hänen tapaistaan. Pieni hymähdys karkasi Mazuran huulilta tämän suoristaessaan selkänsä ja luoden kyseenalaistavan katseen häntä vastapäätä istuneeseen mieheen. Vaikka sotilas puhuisikin totta – oliko sillä tässä vaiheessa enää mitään merkitystä? Siitä oli kauan. Niin kauan, kun Mazuran perhe oli hajonnut. Perhe oli puuttunut hänen elämästään jo nuorukaisesta lähtien, joten mitä väliä asialla enää oli? Toki lapsena kuka tahansa olisi riippuvainen omista vanhemmistaan ja sisaruksistaan, mutta nyt oli nyt. Hän oli aikuinen mies. Miksi hänen pitäisi alkaa setvimään asioita liittyen hänen kaapissaan oleviin luurankoihin? Perhe ei ollut merkinnyt hänelle mitään vuosiin, joten oli tämä mies hänen veljensä tai ei – sillä ei ollut merkitystä. Se ei merkitsisi hänelle mitään. Se ei muuttaisi yhtikäs mitään. Tälle ihmiselle ei ollut sijaa hänen elämässään.

Mazura veti äänettömästi syvään henkeä ja antoi sitten ilman vapautua hänen keuhkoistaan. Hänen täytyi terästäytyä. Mazura taittoi hivenen niskaansa antaen sen raksahtaa pienesti ja loi sitten kirjoittamattoman katseen seuralaiseensa, ”Sillä ei ole väliä”, tämä totesi vastaukseksi päättäen hiljaisuuden. Sotilas kohautti toista kulmaansa. Metsästäjän kasvoilla ei ollut mitään luettavissa.

”Mitä tarkoitat?”, tämä kysyi. Mazuran tyhjänoloinen katse muuttui tuimaksi tuijotukseksi, ”Sitä mitä sanoin. Nyt suokaa anteeksi”, metsästäjä vastasi ja nousi tuolistaan ilmaistakseen aikeistaan lähteä. Sanat mitä hän sanoi tuntuivat painavilta – kuin valheilta. Hän ei voinut kieltää, etteikö hänen sisällään olisi syttynyt pieni toivonkipinä sitä kohtaan, että hänen veljensä olisi kunnossa. Hengissä. Tässä näin – hänen edessään. Lapsesta hän oli yrittänyt jäljittää häntä tuloksetta. Mazura oli antanut periksi vuosia sitten. Mutta tässä oli hänen kenties ainoa tilaisuutensa tavata se ihminen, joka taannoin oli ollut hänelle niin rakas.

Sillä oli merkitystä. Vaikka kuinka metsästäjä yritti kieltää sen – hän ei voinut. Hänen lapsuudessaan asettamansa maali oli vielä saavuttamatta. Saisiko hän rauhan ajatuksilleen jos hän kerran, edes kerran tarrautuisi mahdollisuuteen? Mikä tässä tilanteessa sitten teki tämän asian niin vaikeaksi. Pelottiko häntä? Ei. Hän ei pelännyt mitään. Kenties hän ei halunnut pettyä? Ajatukset juoksivat kuritta ristiin metsästäjän mielessä. Hän halusi tietää – hän todella halusi, mutta aika muutti ihmistä ja se oli näin ollen tehnyt hänestä miehen. Hänellä ei ollut aikaa tällaiseen pelleilyyn.

”Mazura”, sotilas mutisi hiljaa, ”Minä se olen. Zander”.

Mazura tunsi puristavan tunteen valtaavan hänen rintansa. Se tuntui epämiellyttävältä – muistutti jollain tavoin syyllisyyttä, katumusta. Hän katsahti syrjäsilmällä häntä apeasti tuijottaneeseen sotilaaseen.

”Etkö tosiaan muista?”.

He tuijottivat hetken toisiaan – kumpikaan sanomatta sanaakaan. Mazura ei tahtonut sanoa mitään, mutta hän tiesi, että mies ei aikonut antaa tämän poistua noin vain ilman vastauksia. Huoneen ilmapiiri oli tiivis ja aihe kiusallinen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hän voisi sanoa? Metsästäjä huokaisi syvään.

”Muistan”, tämä sanoi hiljaa. Hänen oli antauduttava. Mitä pikemmin hän pääsisi tästä ristikuulustelusta pois sitä parempi. Pitkään odottamansa vastaus sai sotilaan hymyilemään. Hän nousi tuolistaan astellen Mazuran eteen. Metsästäjä tuijotti tätä syvälle silmiin, kuin olisi etsinyt niistä jotain merkkiä. Mitä tahansa todistetta siitä, että tämä henkilö oli kuka hän väitti olevansa.

Sillä hetkellä – sotilaan suunpielten kaartuessa vienoon hymyyn – Mazura kykeni näkemään jotain miettimisenaihetta herättävää. Tutun isoveljen huolehtiva katse ja vahingon iloinen hymy siitä, että tämä oli taas onnistunut saamaan pikkuveljensä ansaan, josta tämän oli vaikea pujahtaa karkuun.

”Olet kasvanut hurjasti”, Zander naurahti pienesti. Mazura kohautti kulmiaan, mutta ei voinut olla virnistämättä takaisin, ”Puhut kolmikymppiselle miehelle”.

* * * * *

Tuntui luonnottomalta nauraa niin makeasti. Ankean ristikuulustelumaisen hetken jälkeen kaksikko oli päätynyt tavernaan – siihen samaiseen oluttupaan minne Mazura oli eksynyt edellisenä päivänä. He puhuivat. Nauroivat ja puhuivat taas. Mazura ei ollut nauranut vuosikausiin. Elämälle antautuminen ei ollut koskaan ollut niin nautinnollista. Se tuntui oudolta, vaikkakin samanaikaisesti myös hyvältä. Veljekset kilauttivat oluttuoppinsa yhteen ja kulauttivat juomansa kerralla alas.

Zander iski tuoppinsa baaritiskiin nojaten otsallaan käteensä, ”Tämä on ihan uskomatonta”, tämä naurahti katsahtaen vieressään istuvaan mieheen, ”Sinä todella olet siinä”.

”Paraskin puhuja”, Mazura hymähti. Hänen mielensä oli kohennut hänen saadessaan miekkansa ja vuosien takaisen parhaan ystävänsä takaisin. Asian hyväksyminen tuntui silti edelleen niin oudolta. Mazura katsahti toista tuoppia tilaavaan veljeensä. Siinä hän todella oli. Vaikkakin asiat olivat muuttuneet sitten lapsuusiän – Mazura ei voinut kieltää, etteikö ollut onnellinen tavatessaan veljensä vihdoin ja viimein uudelleen.

”Minulla on niin paljon kysyttävää sinulta”, Zander totesi maksaessaan oluttaan, ottaen sen käteensä ja nojaten kyynärpäällään baaritiskiin katseensa eksyessä Mazuraan, ”Vaan mikäli et ole muuttunut silloisesta pikku-hukasta – taitaa sinullakin olla muutama kysymys minulle”. Metsästäjä hymähti veljensä kommentille ottaessaan vastaan toisen oluensa.

”Ehdotus”, Zander aloitti nostaen etusormensa pystyyn, ”Minä esitän sinulle kysymyksen”, tämä selitti sormensa tippuen osoittamaan Mazuraa, ”Kun saan sinulta mieleni tyydyttävän vastauksen – on sinun vuorosi kysyä kysymys minulta”. Mazura pudisti pienesti päätään huvittuneena ja siemaisi juomaansa, ”Hyvä on. Pelataan sitten sinun säännöilläsi”.

Zander hymähti Mazuran kommentille, ”Emme me enää ole siinä piinahuoneessa. Voit unohtaa tuon bisnes-sloganisi toistaiseksi”, tämä naurahti ja siveli leukaansa hetken katseensa vaeltaen pitkin poikin tavernaa. Hänellä oli paljon kysyttävää, joten oli vaikea päättää mikä niistä olisi se ensimmäinen. Mazuralla tilanne oli täysin samanlainen.

”Mitä silmällesi tapahtui?” Zander kysyi lopulta osoittaen Mazuran vasenta silmää, ”Sinullahan oli minun tavallani vihreät silmät”. Mazura kosketti vaistonvaraisesti punaisen silmänsä ylitse menevää arpea ja laski sitten kätensä kasvoiltaan poimiakseen sillä juomansa, ”Tietänet, että olen tulielementillinen?”. Zander nyökkäsi.

”Tuli pieni välikohtaus, jonka yhteydessä elementin voimani… Miten sen nyt sanoisi… heräsivät kokonaisuudessaan”, Mazura selitti siemaisten jälleen juomaansa.

”Eli toisin sanoen otit selkääsi?” Zander virnisti. Mazura virnisti takaisin, ”Älä nyt hulluja puhu. Annoin pikemminkin opetuksen”. Molemmat hymähtivät hiljaa.

”Olet edelleen samanlainen”, Zander totesi. Mazura kohautti toista kulmaansa katsahtaen vieressään istuvaan veljeensä.

”Tietenkin jos arpia, miekkaa, koventunutta miesluontoa ja pituuskasvua sun muuta ei lasketa”, Zander jatkoi naurahtaen samalla ottaen kunnon kulauksen juomastaan. Mazura pyöräytti silmiään tehden samoin.

”Sinun vuorosi kysyä”, Zander totesi laskiessaan tyhjenneen tuoppinsa tiskiin. Metsästäjä katsahti ensin seuralaiseensa, sitten mietteliäästi sivummalle ja sitten jälleen Zanderiin:
”Mistä tiesit minun olevan elementillinen?”. Zander pyöräytti katseensa vieressään istuvaan veljeensä. Vastaus tuntui olevan jo arvattavissa, mutta ei vara venettä kaatanut. Varmaankin hän oli muiden ihmisten tavoin kuullut vaeltavasta elementillisten metsästäjästä, jolla huhujen mukaan olisi itselläänkin kyky hallita jotakuta elementtiä. Mazura siemaisi juomaansa pitäen odottavan katseensa tiiviisti veljessään.

”Isä kertoi minulle”.

Mazura tunsi juomansa valahtavan väärään kurkkuun ja iski tuoppinsa tiskiin lyöden tahtia nyrkillään rintaansa yskien. Zander hymähti Mazuran reaktiolle, ”Milloin olet viimeksi edes nähnyt häntä? Ette ilmeisesti ole puhuneet kovin paljoa”.

”Tahdon ensin kunnollisen vastauksen kysymykseeni”, Mazura tuhahti yskäisten vielä kerran, ennen kuin käänsi taas katseensa veljeensä, ”Mitä sinä tuolla tarkoitat? Ethän sinä palannut kotiin koskaan sen jälkeen kun lähdit”. Zander pudisti päätään saaden Mazuran hämmentymään.

”Siinä sinä olet väärässä”, tämä aloitti katseensa muuttuessa samalla asiallisemmaksi, että vakavammaksi, ”Sinä et palannut koskaan kotiin”.

Mazura ei sanonut mitään. Hän ei kyennyt pysymään kärryillä. Miten niin hän ei ollut palannut kotiin? Tosin, tottahan se oli. Kun hän pienenä otti suunnakseen ulkomaailman hän ei katsonut taaksensa kertaakaan. Mutta miten Zander kykeni sanomaan mitään tuollaista? Ellei sitten…

”… Sinä siis palasit”.

Zander nyökkäsi hymähtäen, ”Kun palasin kotiin – olit jo kaukana”, tämä selitti heilauttaen kättään baarimikolle vihjauksena tyhjästä tuopistaan. Mazura kurtisti kulmiaan hiljaa. Saatuaan juomansa Zander siemaisi siitä hivenen ja laski sen sitten tiskiin tuijottaen juomaansa haikean hymyn kera, ”Olin pari vuotta poissa kotoa, ennen kuin palasin tapaamaan perhettäni. Muistan pettyneeni pahemman kerran, kun sekä sinä – että äiti ette kumpikaan olleet siellä”.

Mazura nyökkäsi pitäen ilmeensä neutraalina. Tämä informaatio oli hänelle uutta, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää päänsä kylmänä. Mitä kaikkea hänen poissa ollessaan oli oikein tapahtunut?

”Isä kertoi kaiken mitä oli tapahtunut”, Zander jatkoi ottaen toisen ryypyn, ”Se ämmä olisi joutanut lähtemään talosta jo vuosia aikaisemmin”. Mazura nyökkäsi taas, ”Siinä olen kanssasi samaa mieltä”. Zander nosti katseensa kattoon ja hieroi tokkuraisena otsaansa.

”Oletko kunnossa?” Mazura kysyi. Zander naurahti pienesti ja ravisti päätään, ”Olen, olen vain tainnut ottaa muutaman liikaa”.

* * * * *

Juuri Zanderin saatua lauseensa loppuun alkoholimyrkytys otti tilanteesta vaarin ja iski miehen laakista lattiaan oksentamaan. Mazura ravisti päätään tyrmistyneenä ripustaessaan takkiaan ovenkarmiin kuivumaan. Hän ei halunnut muistella tavernaillan loppua sen enempää. Ei sillä, etteikö hänen tarvinnut raahata hänen humaltunut veljensä kaartin majapaikalle, vaan myös maksaa Zanderin aiheuttamat kulut parista rikkoontuneesta tuopista, hajonneesta tuolinjalasta, sekä baarimikon, että hänen omien vaatteidensa pesulakustannuksista. Metsästäjä raapi otsaansa ja asteli sängylleen istuen sen reunalle suunnaten katseensa ikkunasta ulos. Täysikuu. Ei pilveäkään taivaalla. Joko liki jokainen yötaivaan tähti oli jo syttynyt.

Raahatessaan velikuomaansa tämän majapaikalle he olivat ehtineet vaihtaa vielä hivenen kuulumisia. Kotoa lähdettyään Zander oli yrittänyt päästä laivalla Zoltanista Orianaan, mutta paatin tarkastuksessa hänet oli löydetty piileskelemästä laatikoiden seasta ja näin ollen hän päätyi paikalliseen sotilaskaartiin työjuhdaksi. Siellä hän eteni hanttihommista sotilaskouluun, josta hän sitten pääsi aloittamaan uransa kaartin jäsenenä. Mazura hymähti pienesti ääneen ja virnisti pienesti itsekseen. Melkoinen tarina. Tosin hän ei odottanut omalta verisukulaiseltaan yhtään vähempää. Tuntui hassulta muistella niin kauan sitten tapahtuneita asioita. Mazura ei ollut miettinyt menneisyyden tapahtumia vuosikausiin. Mies siveli leukaansa, mutta siirsi kätensä sivuun tuntiessaan vihlaisun hartiassaan.

Mazura katsahti hartiaansa ja liikutti sitä varovasti. Paranemisprosessi oli tuskallisen hidas. Mies huokaisi ja kellahti pitkälleen selin sänkyyn valuttaen silmänsä kiinni. Ties kuinka kauan hänen vielä tarvitsisi olla tuon pirun hartiansa takia poissa töistä. Ajatus siitä, että hänen pikku lampaansa vipeltäisivät tuolla ulkona vailla mitään huolta siitä, että pusikon takaa saattaisi hyökätä susi – ärsytti häntä enemmän kuin tarpeeksi.

Murahdus pakeni miehen huulilta. Hänet oli tunnettu sinnikkyydestään ja rohkeudestaan, mutta hullu hän ei ollut. Tuntui alentavalta tyytyä pysymään paikallaan mokoman haavan takia sen sijaan, että hän olisi korviaan myöten töissä nappaamassa elementillisiä. Mazura huokaisi syvään. Ei auttanut itku markkinoilla. Kun hän palaisi takaisin pikku apajilleen – silta olisi taas vakaa, eikä tarvitsisi pelätä sen sortuvan. Pikkuhiljaa tietoisuus tuntui katoavan ja huone hämärtyvän entisestään. Niin monta kysymystä oli jäänyt kysymättä – niin monta vastausta oli vielä saamatta. Kenties huominen toisi jotain tullessaan.
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Hunter and the prey

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa