Palava maa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ti Marras 12, 2013 3:09 pm

Tarinan nimi: Palava maa
Päähenkilö(t): Mazura
Ikäsuositus: K-12 - K-15?
Tarina sijoittuu Mazuran menneisyyteen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Palava maa luku I

Valitettavan tutut iäkkäät kasvot tuijottivat minua intensiivisesti ja herkeämättä. Olipa herran toljotus olevinaan jokin ennakkovaroitus alkavasta myrskystä tai tavanomainen toruva katse: se alkoi ottaa minua päähän. Istuin puisessa tuolissa kädet puuskassa ja katseeni harhaili pitkin huonetta. Rusehtavat kuluneet tapetit peittivät epätoivoisesti halkeilevia seiniä ja vanha kulunut valkoinen matto yritti kätkeä huonokuntoista parkettilattiaa alleen. Seinällä oli yksi pysähtynyt kello ja huoneen ainokaisen ikkunan vieressä naulakko, johon juuri kellään ei ollut tapana ripustaa takkiaan. Vain vanhemmilla, jotka tulivat katsomaan pulassa olevia lapsiaan.

Vastassani oli pöydän toisella puolella nököttävä vanha ukko. Väsyneet kasvot ja tämän yleinen olemus viestivät minulle heti että hän ei selvästi jaksanut olla tekemisissä kanssani tänään. Enemmän tai vähemmän tyylikkäästi harmaantuneet hiukset oli vedetty sivuun siinä toivossa, että silmälasit hoitaisivat loput ja pitäisivät suortuvat pois herran näkökentästä. Vaalean harmaa puku violettine solmioineen suorastaan huokuivat auktoriteettia. Itselläni päätäni koristi puhtaan valkea peikonpesä. Minulla ei ollut tapanani jaksaa oikoa hiuksiani aamuisin, joten tapanani oli ilmestyä kouluun tukka tuhannen pörröllään. Ylläni minulla oli yksinkertainen hihaton musta paita ja ruskeat hieman polvien ylle yltävät shortsit, jotka joskus aikoinaan olivat olleet oranssit. Jalassani minulla oli isoveljelleni pieneksi käyneet kuluneet mustat sandaalit. Vaikka ne alkoivatkin olla hiljalleen hajoamispisteessä – ne tuntuivat edelleen mukavilta jalassa – enkä siksi halunnut niistä luopua, vaikka äitini oli valmis heittämään ne roskiin monta kertaa.

Kuulin koputuksen takaani ja käännyin vaistonnaisesti katsomaan auennutta huoneen ovea.
”Anteeksi, että olen hieman myöhässä. Minun piti toimittaa eräs paketti”, totesi oven perässään sulkeva tyranni jota äidiksi kutsutaan.
”Ei hätää, rouva Feldon. Emme ole odottaneet teitä kovinkaan kauaa”, totesi herra edessäni ja nousi seisomaan astellen ovelle äitiäni vastaan, ”Nimeni on Marco Russo. Olen koulumme rehtori”, harmaatukka totesi ja ojensi kätensä äidilleni tuttavallisesti. Äitini katsahti ensin miehen käteen, sitten itse mieheen.
”Sienna Feldon”, tämä totesi lopulta ja tarttui miehen käteen vastaten tämän tervehdykseen pienesti kättään ylös alas ravistaen, ”Mazuran äiti”.

Rehtori saattoi äitini istumaan vieressä olevaan tyhjään tuoliin ja siirtyi itse vakiopaikalleen pöytänsä taakse, ”Olen pahoillani, että jouduimme kutsumaan teidät tänne kesken työpäivänne, rouva Feldon”, mies totesi ja risti kätensä pöytäänsä pienesti nojaten, ”Kuten saatatte jo arvata – pojastanne on jälleen ollut harmia oppitunnilla”. Äitini katsahti minuun syyttävästi. Mustien aaltoilevien hiusten alta paljastui kauniit vihreät silmät ja sievät nuorekkaat kasvot. Toisin kuin isäni, äitini suonissa virtasi puhdas suden veri. Harmaata turkkia peitti valkoinen lyhyehköhihainen t-paita, jonka päälle tämä oli vetänyt vaaleanruskean takin. Paidan helman alta alkoi musta nilkkoihin yltävä hame, jonka alta pilkottivat ruskeat sandaalit harmaine sukkineen. Äidilläni oli tapana pynttäytyä pienimpäänkin kokoukseen tai vastaavaan tapaamistilaisuuteen. Oli sitten kyseessä asiakastapaaminen tai rehtorimme huoneessa pistäytyminen.

”Mitä sinä olet tehnyt tällä kertaa?” äitini kysyi melkein tiuskahtaen. Ristin käteni niskani taakse piittaamattomasti ja käänsin katseeni muualle, ”Enpä ihmeempiä”, mutisin hiljaa itsekseni. Tunsin rehtorin pistävän katseen iskeytyvän niskaani.
”Kerrotko itse vai kerronko minä?” hän kysyi pienesti murahtaen. Kohautin harteitani. Rehtori päästi ilmoille syvän turhautuneen huokauksen ja käänsi katseensa äitiini:
”Poikanne maalasi kuvataiteentunnilla opettajan poissa ollessa kuvia seinälle”. Äitini vastasi rehtorin lauseeseen tuohtuneella tuhahduksellaan ja käänsi katseensa minuun.
”Miksi ihmeessä sinä niin teit!?” hän ärähti.

”Se tuntui hyvältä ajatukselta”, mutisin vastaukseksi, ”Paperi oli loppu”.
”Juuri siksihän opettaja poistui luokasta hakeakseen lisää varastosta”, rehtori murahti pyöräyttäen kyllästyneesti silmiään, ”Eikö ole ilmiselvää ettei seiniin saa piirtää tai maalata yhtikäs mitään?”. Tietysti oli. Pitivätkö he tosiaan minua niin tyhmänä? Toki olin kyseisen kolttosen tehnyt, vaan eivät he silti saisi pitää minua tyhmempänä kuin olin. Olin varmasti kaksi kertaa fiksumpi heidän mielikuvaansa verrattuna.
”Etkö aijo sanoa mitään?” äitini jupisi malttamattomana, kun en avannutkaan suutani heti rehtorin lauseen päätyttyä.
”Ei ole mitään sanottavaa”, vastasin haukotuksen kera. Rehtori suoristi lasejaan kyllästyneesti, ”Nuori mies. Sinun olisi aika oppia käyttäytymään ja jättää kolttoset sikseen. Sinulla ei ole mitään syytä runnella koulun omaisuutta saatikka itse koulua. Saat luvan korjata virheesi ja maalata luokan seinät uudelleen, kun siivooja ilmoitti, ettei pikku taideteoksesi lähde seinästä, vaikka hän kuinka yritti jynssätä sitä pois”.
”Tehkää saman tien uusi koulu”, sanoin päättäväisesti, ”Tämä pulju romahtaa niskaamme kuitenkin”.
”Mazura!” äitini kihahti ja läppäisi minua pienesti hartiaani.
”Mutta tottahan se on!” kihahdin takaisin laskien käteni syliini kääntäessäni katseeni äitiini, ”Tässä koulussa ei ole luokkaa jonka seinässä ei olisi halkeamaa ja pulpetit ja tuolit ovat todella huonossa kunnossa!”.
”Koululla ei ole varaa hankkia uusia pulpetteja saatikka sitten tuoleja”, Rehtori totesi puolustukseksi, ”Tietänet ettei kaupunkimme ole kaikista varakkain”. Käänsin katseeni rehtoriin ja tuijotin tätä kyseenalaistavasti, ”Miksi sitten Oriana on suorastaan vuorattu kullalla? Eivätkö tärkeät herrat voi lahjoittaa rahaa Estreval Zaveliin, jotta edes koulumme saataisiin kuntoon?”.
”Ei se ole niin yksinkertaista”, rehtori mutisi raapien päätään.
”Itse ajattelette liian monimutkaisesti”, tuhahdin. Minusta se kuulosti niin helpolta. Kirjoittaisi vain kirjeen ja lähettäisi sen Orianaan. Kyllä he varmasti ymmärtäisivät. Nojasin poskellani käteeni ja tuijotin ikkunan suuntaan. Rehtorin ja äidin keskustelu jäi taka-alalle kun vaivuin omiin ajatuksiini. Minua ei enää tämä keskustelu kiinnostanut tippaakaan.

Oriana. Millainen paikka se oikein on? Ovatko kyseisen kaupungin katot oikeasti tehty kullasta? Ovatko aivan kaikki sen asukit oikeasti niin rikkaita, että suorastaan kylpevät rahoissaan? Huomaisivatkohan he jos heidän holveistaan hälvenisi muutama säkillinen rahaa? Tuskinpa vain. Raha on varmasi heille vain roskaa josta he saavat vastineeksi mitä ikinä tahtovat. Huokaisin syvään ja raavin poskeani. Jo pienestä pitäen olen kuullut tarinoita Orianasta ja sen kultaisesta näkymästä. Vaikka olenkin täyttänyt jo 12 vuotta – en koskaan kyllästy kuuntelemaan tarinoita Orianasta – kultaisesta kaupungista. Virne levisi naamalleni. Jonain päivänä kun kasvan isoksi – lähden pois täältä ja ensimmäinen matkakohteeni tulee olemaan Oriana. Ihan niin kuin veljenikin oli tehnyt.

Vanhempi veljeni Zander lähti viimevuonna koettamaan onneaan Orianaan, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään hänen lähtönsä jälkeen. Toisinaan mietin onko hän kunnossa. Orianaan on tavattoman pitkä matka ja kuka tietää mitä kaikkea vaarallista tuolla jossain on. Satamakaupungit ovat täynnä juoppoja ja suurkaupunkien katuja valvovat erilaiset järjestöt. Muistan, kun äitini oli ollut lähellä lyödä Zanderia, kun tämä kertoi aikeistaan lähteä etsimään tulevaisuutta Orianasta. Sen jälkeen äitini ei ole häntä juuri maininnut. Jos joku on kysynyt äidiltäni miten veljeni voi – hän yleensä toteaa:
”Se luopio ei ole minun poikani” ja vaihtaa aiheen johonkin toiseen. Isäni taasen näki Zanderin lähdön hyvänä asiana ja suorastaan kannusti häntä lähtemään ja auttoi jopa pakkaamisessa. Tietysti tämä sai kuulla tästä äidiltäni jälkeenpäin, mutta isäni puolustautui varsin ovelasti. Hän mainitsi minut – heidän nuorimmaisensa. Ruokittavia suita olisi vähemmän ja talous paranisi huomattavasti. Tästäkös äiti mykistyi ja päätti antaa asian olla, vaikka ei edelleen tätä kokonaan sulattanutkaan. Äidilleni veljeni saattoi olla luopio, mutta minulle hän oli aina ollut suuri idoli. Halusin itsekin olla yhtä sinnikäs ja periksiantamaton. Aivan kuten häntä – minuakin kiehtoivat vaarat ja seikkailu. Suuret palkkiot ja avuttomat naiset joita voisin pelastaa hirviöiden kynsistä, aivan kuten saduissa.

* * * * *

Ruokapöytäämme ympäröivä ilmapiiri oli kireimmillään kun äitini laski keittopadan pöydän keskelle. Olohuoneesta kantautuva kellon tikitys toi pientä vastapainoa hiljaisuuteen. Meillä oli suurehko pöytä, jonka isä oli aikoinaan itse puusta tehnyt. Pöydän jokaisella sivulla oli yksi tuoli ja sitä peitti vaalean sininen kukallinen pöytäliina. Huoneen toisessa päässä oli varsinainen keittiö ja toisessa ruokailutila. Klassiset vanhanajan puiset kaapinovet ja antiikkinen hella olivat miltei koristeita muuten kuihtuneessa ympäristössä. Katon nurkassa oli pieni kosteusvaurio ja seiniä koristivat lukemattomat taulut sukulaisista, lehtiartikkeleista ja kuivatuista kasveista, jotka oli kiinnitetty paperiin ja niistä oli tehty tauluja. Isäni istui minun oikealla puolellani sanomalehteä lukien. Hän piti tapansa mukaan hiuksiaan poninhännällä ja hänen silmillään olivat toiselta puolelta hieman vääntyneet lukulasit. Hänellä oli pitkähihainen vihreä paita ja polvista kuluneet tummat housut. Isäni turkki oli miltei saman sävyinen kuin äidin, mutta hivenen tummempi ja hänen ruumiinrakenteensa oli tavallista kevyempi. Hän oli puoleksi kissa, joka varmaan oli suurin syy hänen sirohkoon ulkomuotoonsa hänen susimaisiin puoliinsa verrattuna.

”Voi voi voi…” isäni mumisi itsekseen, ”Menee taas kaupungilla huonosti”. Äitini katsahti isääni kysyvästi kauhoen ruokaa lautaselleni, ”Mitä nyt? Huonoja uutisia?”. Isäni nyökytteli päätään ja sulki lehden, ”Muuta ei lehdissä enää olekaan”, hän totesi, riisui lasinsa ja hieroi silmiään, ”Jo kolmas kauppa on mennyt konkurssiin tämän viikon aikana”.
”Herttinen sentään”, äitini poti vastaukseksi, ”Meiltähän loppuvat pian kaupat kesken”.
”Nooh. Toivotaan, että tämän kaupan konkurssi toisi muille kaupoille lisää asiakkaita, jolloin heidänkin ei tarvitsisi lyödä lappua oveen”, isä huokaisi ja laittoi lasit takaisin silmilleen, ”Elämme vaikeaa aikaa”.

”Miksi me emme voi vain muuttaa pois?” kysyin rikkoen vanhempieni keskustelun. Molemmat katsahtivat suuntaani ilmeettöminä. Äiti eteni ruuan jakamisessa isän lautaselle ja lopulta omalleen samalla, kun isä avasi taas suunsa, ”Meillä ei ole varaa muuttaa ja asunnot ovat kalliita muualla. Lisäksi meillä molemmilla niin minulla, kuin äidilläsikin on töitä täällä, josta saamme olla kiitollisia”, isä selitti ja laski lehden sivummalle, ”Yli puolet kaupunkilaisista on työttömiä tai osa-aikaisia”.
”Mikä on osa-aikainen?” kysyin kallistaen päätäni.
”Mitenhän sen selittäisi”, isäni tupisi itsekseen raapien niskaansa ja laski sitten katseensa takaisin minuun hetken kattonsa tutkiskelun jälkeen, ”Osa-aikatyöläiset ovat ikään kuin väliaikaisesti töissä, eikä heillä ole niin sanottua vakituista työpaikkaa”.
”Eikö se ole aika typerää?” tuhahdin.
”Ei nyt niinkään”, isä totesi vastaukseksi hymähdyksen kera, ”Niin voidaan palkata väliaikaisesti lisävoimia”. Pyöräytin silmiäni, ”Miksi aikuisten maailman pitää olla niin mutkikas?” mutisin itsekseni.
”Niin”, isä totesi päätään nyökytellen, ”Nauti siis vielä lapsuudestasi, kun sinulla on vielä katto pääsi päällä ja ruoka tuodaan pöytään ilmaiseksi”.
”Saa nähdä kuinka kauan”, äiti tupisi välikommentiksi viedessään padan tiskialtaaseen ja liittyen sitten seuraamme istuen pöydän ääreen.

”Mitä tarkoitat?” isä kysyi katsahtaen äitiini kysyvästi.
”Hän oli taas tehnyt typeryyksiä koulussa”, äiti vastasi lyhyesti, otti lusikkansa ja alkoi syödä lautaselleen kauhomaansa keittoa. Isäni kulmat kurtistuivat ja hän käänsi katseensa minuun, ”Onko näin?”. Äitini valitukset ja muu vastaava huuto ei juuri korvaani hetkauttanut. Olin tottunut siihen, sillä hän tuntui olevan minulle vihainen aina pienimmästäkin asiasta. Isäni taasen oli toinen tapaus. Hän suuttui vain kun siihen todellakin oli aihetta. Sanani juuttuivat kurkkuuni, joten päädyin nyökyttelemään päätäni vastaukseksi. Isä pyöräytti silmiään ja huokaisi syvään, ”Mitä tällä kertaa?”.
”Hän oli hieman maalaillut luokkansa seinään”, äiti tupisi syömisensä keskeltä. Isä katsahti taas minuun odottaen minulta jonkinlaista puolustusta. Nyökyttelin jälleen päätäni ja otin lusikan alkaen syödä muina miehinä.
”Mitä hän sai rangaistukseksi?” isä kysyi katsahtaen taasen äitiini.
”Hän jäi koulun jälkeen maalaamaan luokan seinät uusiksi. Onneksi he olivat hankkineet maalia etukäteen, eikä meidän tarvitse osallistua maalikustannuksiin. Heillä oli kuulumman ollut luokkien maalaus jo aikaisemmin suunnitelmissa”, äiti selitti. Isä huokaisi helpottuneena, ”Onni onnettomuudessa”, hän sanoi ja alkoi itsekin syödä ruokaansa, ”Jos olisimme joutuneet kustantamaan maalit – olisimme joutuneet elämään taas monta päivää puurolla”. Äitini nyökytti päätään ja katsahti nokkavasti minuun, ”No?” hän kysyi pistävällä äänensävyllä, ”Oletko nyt tyytyväinen?”.
”Miten niin?” kysyin hämmentyneenä. En ollut aivan varma mitä äitini kysymyksellä yritti tarkoittaa.
”Kannattiko sotkea luokan seinä?” äiti tarkensi tuijottaen minua tuimasti. En sanonut mitään. Tuijotin ruokaani kuin parasta ystävääni ja söin siinä toivossa, että äitini hiljenisi kyllästyttyään odottamaan vastaustani. Olin väärässä. Äiti käänsi katseensa tuimasti isään ja jatkoi syyllistämistäni:
”Emme me voi jatkaa näin. Tämä on jo viides tapaaminen tässä kuussa. Pian hänet potkitaan ulos koulusta!”.
”Niin kuin se minua haittaisi”, tupisin itsekseni. Äitini iski kätensä tuohtuneena pöytään ja loi vihaisen katseen minuun, ”Kuinka voit sanoa noin!? Koulutus on hyvin tärkeää ja on tärkeä tekijä tulevaisuutesi kannalta! Sinä itse rakennat oman tulevaisuutesi!”.
”Miten minä voin rakentaa itselleni tulevaisuuden jos luen vain kirjoja!? Miksi suunnitella talo paperille jos joku voi opettaa minua rakentamaan sellaisen?” ärähdin takaisin.
”Älä sinä korota ääntäsi minulle! Minä olen sinun äitisi ja sinun tulee kuunnella mitä minä sanon!”
”Minä olen sinun poikasi! Kuuntele sinä mitä minä elämältäni haluan!”. Isäni katsoi meitä sivusta neuvottomana kun äiti osoitti minua syyttävästi sormellaan:
”Sinä et rupea samanlaiseksi kuin se luopio! Sinusta tulee kunnon kansalainen ja opit hankkimaan elantosi jollain hyödyllisemmällä tavalla, kuin varastamalla toisilta!”
”Älä väitä Zanderia varkaaksi kun et tiedä hänestä mitään!”
”Minä tiedän hänestä tarpeeksi! Sinä pysyt täällä, opiskelet ja hankit kunnon työn! Älä luulekaan, että saat mitään erityiskohtelua vaikka oletkin enää ainoa lapsemme tässä talossa! En epäile heittää sinua ulos tuosta ovesta kadulle itkemään jos mieleni tekee! Haluatko sinä tuonne ulos kadulle loppupäiväksi ja virua siellä kylmissäsi yön ylitse!?”.

Tuijotin äitiäni pelästyneenä. Siitä on aikaa kun hän viimeksi on huutanut minulle noin. Tunsin, kuinka kyyneleet yrittävät kirvota silmiini, mutta pyyhin ne pois päättäväisesti. Nousin tuolistani kesken ruokailun ja suuntasin sanaakaan sanomatta huoneeseeni paiskaten oven kiinni perässäni. Kuulin kuinka isäni sanoi jotain äidille, josta äiti alkoi sitten huutaa isälle. Kellahdin pitkälleni petiini ja hautauduin peittoni suojiin halaten tyynyäni. Käteni tärisivät pienesti ja halasin tyynyäni voimakkaammin jotta se loppuisi. Annoin tunteilleni periksi ja vuodatin pari kyyneltä tyynylleni. Minulla ei ollut tapana itkeä vanhempieni edessä. Se oli jotenkin… absurdia. Seinän läpi kuului, kuinka äitini huusi jotain isälleni ja isäni huusi takaisin. Miksi… Miksi meidän perheemme täytyi olla näin rikki. Miksi pöytäämme ympäröivistä tuoleista neljännen piti olla tyhjä…

...ensimmäisen luvun loppu...


Viimeinen muokkaaja, Demy pvm To Tammi 16, 2014 3:05 pm, muokattu 1 kertaa
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ti Marras 19, 2013 3:23 pm

Palava maa luku II

Astelin kouluni pihaan voipuneena. Aurinko köllötti pilven takana, jolloin ilma ei tuntunut läheskään niin hiostavalta, kuin sillä oli tapana olla. Auringon armoton porotus oli kestänyt jo melkein kaksi viikkoa, joten pieni tauko teki varmasti hyvää niin sille, kuin kaupunkilaisillekin. Luoja siunatkoot luoteistuulen, joka oli tuonut mukanaan pilviä jostain kaukaa.

Vaikkakin aurinko olikin suurimmalta osin piilossa – sen säteet pääsivät pujahtelemaan pilvien raoista ovelasti häikäisemään väsyneitä silmiäni. Pyyhin unihiekanjäänteet silmänurkistani ja haukottelin makeasti. En ollut nukkunut silmänräpäystäkään viimeyönä ja tunnetusti minulla ei ollut minkäänlaista intoa lähteä kouluun. Koulu ei vain kiinnosta minua. Aina samat opettajat selittävät samoja asioita moneen kertaan. Toki minulla mielenkiinto saattaisi riittääkin, mutta kun opetuksessa edetään niin käsittämättömän hitaasti. Nopeammin oppii kun opiskelee itse.

”Hei! Mazura!” kuulin tutun äänen kutsuvan. Katsahdin äänen suuntaan. Tuttu kettupoika kipitti suuntaani.
”Jäit kuulemma maalaamaan luokan seiniä koulun jälkeen!” poika selitti. Tämä tässä on pahansuopa ystäväni Leon. Olemme tunteneet siitä asti kun aloitimme koulunkäynnin. Aluksi muiden tapaan emme puhuneet mitään, mutta kerran joutuessamme vierustovereiksi tutustuimme toisiimme ja huomasimme omistavamme samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja tunnuimme olevan samaa mieltä lähes kaikesta. Leon on suurimmalta osin oranssi, mutta mm. hänen kuononsa ja vatsansa ovat valkoiset ja hänen korvansa ja käpälänsä mustat. Hänellä on keltaiset silmät ja mustat hiukset joissa menee pari oranssia raitaa. Hänen tapansa pukeutua ei eroa omastani juuri lainkaan. Valkoinen hihaton paita ja mustat shortsit jotka yltävät hieman tämän polvien yläpuolelle. Leonilla oli melkein samanlaiset sandaalit kuin minulla, mutta ne ovat hieman erimalliset ja -väriset.
”Kerroitko kellekään vedostamme?” Leon kysyi yhtäkkiä. Pudistin päätäni ja virnistin, ”Nyt kun otit asian puheeksi niin minäpä voitin”. Leon päästi suustaan turhautuneen vongahduksen samalla kun minä repesin mahtipontiseen nauruun. Niin. Leonilla ja minulla oli tapana tehdä kaikkea typerää. Eilen opettajan poistuessa Leon oli tökkinyt olkapäätäni ja lupautunut tekemään kaikki läksyni viikon ajalta jos uskaltaisin maalata luokan seinään. En voinut olla kieltäytymättä tarjouksesta. Olin laiska ja toivoton läksyjen suhteen ja rakastin haasteita. Ei ole oikeastaan haastetta johon en vastaisi. Se nyt sattui olemaan minun pieni paheeni.
”Noh, parempi voitti. Taas”, Leon virnisti ja taputti olkapäätäni naurahtaen, ”Onneksi emme saa paljoa läksyjä”. Nyökytin päätäni myöntävästi.

* * * * *

Oppituntini kuluivat otsa kiinni pulpetissa ja välitunnit kuuntelin herkeämättä Leonin kertomuksia Orianasta. Hänen isänsä on töissä Orianassa vartijana ja aina kotonaan käydessään hän kertoo Leonille tarinoita Orianasta, joka välittää tarinan minulle.
”Oriana vaikuttaa niin hienolta paikalta”, Leon huokaisi saadessaan kertomuksensa loppuun. Löhösimme koulun edustalla suurella kivellä ja tuijotimme taivasta.
”Älä muuta virka”, vastasin haltioissani, ”Joku päivä minäkin menen Orianaan”. Leonin alkaessa hykerrellä itsekseen katsahdin hänen suuntaansa kysyvästi.
”Me todellakin olemme samanlaisia”, hän naurahti, ”Aion seurata isäni jalanjälkiä ja mennä Orianaan virkatehtäviin”. Virnistin kilpailumielisesti ja käänsin katseeni takaisin taivaalle, ”Minusta tulee kuuluisampi kuin sinusta”, myhäilin itsekseni.
”Ei varmasti tule”, Leon myhäili.

Olimme hetken kumpikin hiljaa ja kuuntelimme ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Lempeä tuulenvire helli kuumuudesta kärsiviä kehojamme ja se sai suostuteltua paidanhelmamme tanssahtelemaan mukanaan tuiverruksensa tahtiin. Olin jo avaamassa suutani aloittaakseni seuraavan aiheen, mutta tapansa mukaan Leon ehti avata suunsa ensimmäisenä:
”Kauanko sinulla meni maalata luokan seinät uusiksi?”.
”Meni siinä jokunen tunti”, huokaisin vastaukseksi, ”Käsivarteni on vieläkin kipeä”.
”Jouduitko pahaan pulaan kotona?”
”Kysytkin vielä”, hymähdin, ”Äitini oli raivoissaan”.
”Entä isäsi?”
”Hiljaa kuten aina. Tietysti hänestä näki ettei hänen kuulemansa ollut hänelle mieleen, mutta ei hänellä ole tapana alkaa huutamaan täyttä kurkkua”. Leon käänsi katseensa minuun, ”Huutaako sinun äitisi aina sinulle?”.

Hiljenin vaipuen hissuksiin muistelmiini. Mitä tuohon voisi sanoa? Äideillähän on tapana pitää kuria kotona ja huolehtia lapsistaan, mikä on täysin normaalia, mutta toisinaan hän tuntui valittavan joka ikisestä asiasta, joka ei hänen mieleensä ollut: suunnitelmamuutoksista, huonoista arvosanoista, asennoitumisestani koulunsuhteen, mistä tahansa. Olisiko tuo kaikki edelleen arjessa elävän äidin standardien mukaista perusvälittämistä, vai onko äitini jollain tasolla spesiaalitapaus?
”… Kyllä”, vastasin lyhyesti pienen mietintätuokioni päätteeksi, ”Hän on aina tyytymätön. Ihan kuin en osaisi tehdä mitään oikein”.
”Kaikkia ei ilmeisesti voi miellyttää”, Leon mutisi ja käänsi katseensa taas taivaalle.
”Kaiketi”. Jälleen laskeutui hiljaisuus. Koulu oli loppunut jo tunteja sitten, mutta minulla ei ollut pienintäkään halua mennä takaisin kotiin. Aina kun äiti menettää malttinsa – hän vain tiuskii kaikille ja pitää itseään täysin syyttömänä. Totta puhuakseni en ole varma kumpi tässä tilanteessa oikein tulisi olemaan syyllinen. Minä vai hän. Kumpi meistä olisi syyllinen tämänkertaiseen sanaharkkaamme?

”Aiotko sitten palata tänään kotiin?” Leon kysyi yllättäen. Pyöräytin silmiäni ja nousin istumaan, ”Kai se on pakko. Lupasin isälle että menen miekkailemaan hänen kanssaan”.
”Sinun isäsi on niin siisti”, Leon huokaisi, eikä edes yrittänyt peitellä kateuden suomaa sävähdystä äänessään, ”Hän antaa sinun käsitellä teräaseita vaikka olet vasta lapsi”. Hymähdin itsekseni, ”Hänen mukaansa nuorena on hyvä aloittaa”.
”Minun isäni ei anna minun kuin koskea ja katsoa hänen miekkaansa. Se on kuulemma liian vaarallinen leikkikalu”, Leon jupisi, ”Ihan niin kuin en tietäisi miten miekkaa käytetään”. Nyökkäsin vastaukseksi, ”Aikuiset osaavat olla toisinaan niin vainoharhaisia”.
”Todellakin. Pitääkö sinun äitisi ajatuksesta?” Leon kysyi vaikka hänellä oli jo selvästi kutina millainen vastaukseni tulisi olemaan.

”Ei tietenkään”, huokaisin, ”Hän ei ole tyytyväinen mihinkään, mikä on tullutkin jo varsin selväksi keskustelumme aikana.  Hän ei osaa oikein tehdä muuta kuin … no… kitistä”.
”Sellaisia ne äidit ovat”, Leon tuhahti, ”Minä en halua kasvaa aikuiseksi. Eikö joku voisi keksiä jotain taikajuomaa, jolla me voisimme pysyä ikinuorina? Saisimme leikkiä päivät pitkät, eikä meidän tarvitsisi mennä töihin”.
”Mutta sittenhän me joutuisimme pysymään kotona ikuisesti vanhempiemme helmoissa”, mutisin. Leon hätkähti, tuumi hetken asiaa ja huokaisi sitten syvään, ”Pahus”. Laskeutui taas hetkellinen hiljaisuus.

”Kuule”, Leon aloitti yhtäkkiä, ”Onko tukallesi tapahtunut jotain?”.
”Miten niin?”
”Se on jotenkin säädyllisempi tänään”. Sivelin hiuksiani ja nyökkäsin, ”Pitäähän minunkin joskus pehkoni oikaista”.
”Niinpä”, Leon virnisti, ”Eräänä päivänä tukkasi on niin sotkussa että se pitää leikata lyhyeksi. Pehkosi on varsinainen viidakko”. Hymähdin ja käänsin katseeni virnistäen toveriini, ”Ei yhtä tiheä, mutta yhtä eläinrikas”. Repesimme molemmat makeaan nauruun.

Nauroimme pitkän tovin. Se tuntui hyvältä. Kaiken sen draaman ja kiusallisen ilmapiirin jälkeen nauraminen tuntui hyvältä. Todella hyvältä.
”Olet ällöttävä!” Leon sai sanotuksi rauhoittuessaan nauramisensa päätteeksi mahaansa pidellen.
”Tiedän olevani ihana”, virnuilin itsekseni. Leon kuivasi silmiään ja katsahti minuun, ”Mutta ihan totta. Ehkä lyhyt tukka olisi enemmän sinun juttusi?”. Sivelin leukaani ja kohautin harteitani, ”En tiedä. Ainakaan ei tarvitsisi vaivautua oikomaan takkuja”. Leon nyökytti päätään, ”Siksihän minäkin pyysin äitiä leikkaamaan hiukseni lyhyeksi”.
”Sinä sentään voit antaa hänen leikata tukkasi”, mumisin kellahtaessani takaisin pitkälleni katseeni suunnatessa taas taivaisiin, ”Minun äitini vain leikkaisi pääni irti”.

* * * * *

Kova kalahdus kajahti ilmoille ja koristeikas lyhyehkö miekka iskeytyi kivikkoon. Isäni tuijotti hiljaa kädestään maahan luiskahtanutta teräasettaan ja käänsi sitten katseensa huvittuneena minuun, ”Ei hullumpaa”, hän totesi ja nosti miekkansa maasta, ”Tätä menoa sinusta tulee parempi kuin minusta. Nyökytin päätäni ja valahdin istumaan maahan pitäen kaksin käsin kiinni omasta miekastani. Hengittelin syvään uupuneena ja pyyhkäisin otsaani kädelläni.
”Tahdotko jotain juotavaa?” isäni kysyi kyykistyen viereeni ja laski toisen kätensä päälaelleni silittäen hiuksiani pois silmiltäni. Nyökyttelin saamatta sanaakaan suustani. Liki päivittäiset miekkailuharjoitukset todellakin vaativat veronsa ja osasivat ottaa koville.
”Annas kun autan”, kuulin isäni sanovan hänen asettaessaan kättään miekalleni. Samassa läppäisin kevyesti hänen kätensä pois ja nousin päättäväisesti seisomaan, ”Jaksan kyllä kantaa sen itsekin”, tuhahdin. Isä ei sanonut mitään. Hymyili vain huvittuneena ja pörrötti kädellään hiuksiani.
”Oikea asenne”, hän sanoi, ”Sinussa olisi potentiaalia vaikka mihin niin kauan kuin kiinnostusta löytyy”.
”Kuka nyt ei miekkailusta pitäisi”, totesin argumentiksi ja mullistin leikkimielisesti isälleni.

Pian istuimmekin ruokapöydän ääressä, molemmilla käsissään lasillinen kylmää vettä. Join oman lasini tyhjäksi ja iskin sen sitten pöytään kääntäen katseeni voitonriemuisesti hävinneeseen osapuoleen, ”Sinusta on loppumassa puhti”, virnuilin omahyväisesti, ”Sinusta ei ole enää mitään vastusta minulle". Isä hymähti ja siemaisi vettä katse tiiviisti sanomalehdessä, ”Niinpä kai”. Ilmeeni valahti iloisesta hymystä yrmeään mökötykseen, ”Olet tylsä”, totesin heilutellen jalkojani.
”Tylsyys on parhain puoleni”, isä mumisi itsekseen ja käänsi sitten sivua. Pyöräytin silmiäni ja nousin tuolistani.
”Mikä unohtui?” kuulin isäni toteavan kun olin astumassa ulos keittiöstä. Pysähdyin, käännyin ympäri, kipitin takaisin pöydän luokse, nostin lasini josta olin juonut ja vein sen tiskialtaaseen.
”Kyllähän minä tällaisissa asioissa saan kaiken huomiosi, mutta kun kyseessä on jokin muu kuin kotityöpohjainen asia…” mumisin itsekseni, mutta sen verran kuuluvasti, että isäni varmasti kuuli sen.
”Sitä varten me isät olemme”, tämä hymähti ja käänsi sivua. Mullistin ja katsahdin ikkunan suuntaan. Ulkona oli alkanut jo hämärtyä. Päivä oli alkanut kallistua iltaan ja yksitellen taivaalle oli alkanut syttyä tähtiä.

Kipitin takaisin pöydän ääreen ja istahdin paikalleni avaten saman tien suuni:
”Isä. Miksei Zander ole ottanut meihin vieläkään yhteyttä?”. Isäni laski lehtensä pöydälle käsistään ja käänsi hämmentyneen katseensa minuun, ”Emmekö me ole jo puhuneet tästä?” hän kysyi riisuen lasinsa silmiltään ja laskien ne pöydälle, ”Zander on varmasti kiireinen. Orianassa ei niin vain seistäkään paikallaan tumput suorina”.
”Mutta luulisi, että hänellä olisi aikaa edes yhden vaivaisen kirjeen lähetykseen”, valitin kärsimättömästi ja nojasin otsallani pöytään, ”Eikö siitä ole kohta vuosi, kun hän lähti kotoa Orianaan?”. Isäni siveli leukaansa ja katsahti itsekin ikkunan suuntaan, ”Voi olla”. Päästin ilmoille syvän huokauksen ja painauduin visummin pöytää vasten, ”Eihän hän oikeasti ole hylännyt meitä?”. Isäni hätkähti kuullessaan kysymykseni. En ollut varma johtuiko se siitä, että pommitin häntä taas tällä aiheella, jonka olimme käyneet läpi monia kertoja, vai oliko väittämä kenties totta, mutta hänellä ei ollut valtuuksia myöntää sitä. Nostin katseeni pöydästä isääni ja tuijotin tätä hieman haikeasti, ”Äiti valehtelee, eikö valehtelekin? Eihän Zander ole hylännyt meitä?”.

Isä huokaisi syvään ja taputti päälakeani kädellään, ”Edes minä en ole enää varma. Voi olla, että hän ottaa meihin yhteyttä heti kun voi, mutta on myös mahdollisuus, että äitisi latelemat sanat ajoivat hänet pois kodistamme lopullisesti”.
”Miksi äiti kutsuu Zanderia luopioksi? Hänhän on kuitenkin hänen lapsensa?” kysyin. Isäni hieroi otsaansa vaivautuneena, ”En tiedä. Kaiketi hän loukkaantui, kun Zander ilmoitti lähdöstään niin lyhyellä varoitusajalla tai jotain”.
”Mutta eihän se ole mikään syy kutsua omaa lastaan luopioksi.”
”Kyllä minä sen tiedän.”

* * * * *

Käännyin toiselle kyljelleni ja kaivauduin petini pohjalle peittoni uumeniin. Äitini oli palannut kotiin kesken isän ja minun välisen keskustelun ja kuullessaan isoveljeni nimen hän raivostui ja passitti minut tuohtuneena petiin.

Korvani värähti kun kuulin äitini korottavan ääntään isälle. Käperryin enemmän ja halasin tyynyäni. Sama juttu joka ikinen ilta. Aina äiti oli haastamassa riitaa isän kanssa oli syy mikä tahansa. Huokaisin syvään ja tuijotin huoneeni ikkunan suuntaan. Toisinaan minulla kävi niin sääliksi isää. Miksi hän oli päättänyt naida äidin? Mitä hän oikein näki hänessä? Eroaisivat jos eivät ole enää onnellisia yhdessä.

Puristin peittoa käsissäni voimakkaammin. Raivostuttavaa. Todella raivostuttavaa. Vaan kukapa minä olisin heidän väliinsä menemään? Minähän olen vain lapsi. Äidin sanoin minulla ei ole mitään käsitystä varsinaisesta tilanteesta ja olisi omalta kannaltani parempi vain pysyä sivussa. Purin alahuultani ja kuivasin silmiäni. Käteni vapisivat. Pelosta? Vihasta? En ollut itsekään varma kumpi tunne minut oli vallannut.

Kenties minä pelkäsin? Pelkäsin, että isäni menettäisi lopultakin malttinsa äitini suhteen ja kenties löisi tätä tai jotain? Tai ehkä pelkäsin sitä, että äitini löisi isääni ja lähtisi pois? Tai mitä jos isäni olisikin se osapuoli joka astuisi sivuun ja katoaisi? Kenties pelkäsin, että perheemme rikkoutuisi entistä enemmän? Ehkä pelkäsin, että minä olisin tämän kaiken aiheuttaja? Ehkä olinkin. Vai olinko?

Kenties minä olinkin vihainen? Vihainen äidille siitä, että hän ei ajatellut omaa nenäänsä pidemmälle. Kaiken pitäisi aina mennä niin kuin hän haluaa. Vähät muiden mielipiteistä, tarpeista, toiveista ja terveydestä. Tai kenties minä olinkin vihainen isälle? Siitä, ettei hän koskaan sanonut äidille kunnolla vastaan tai tuonut ilmi omia mielipiteitään? Puolusti vain minua tai muuta vastaavaa pitääkseen perheenrippeet koossa? Säälittävää… Jopa isältä.

Pudistin päätäni ja hautasin kasvoni visusti tyynyyn. Kumpi tunne oli oikein onnistunut ottamaan minusta yliotteen? Kenties kyseiset tunteet kamppailivat sisälläni? Kumpi oikein voittaisi? Pelko vai viha? Mitä seuraisi siitä, jos pelko saisi minusta yliotteen? Karkaisinko vai jäisinkö petiini makaamaan, niin kuin olin tähänkin asti aina tehnyt. Tai entä jos viha saisi minusta yliotteen? Mitä sitten tapahtuisi? Menisinkö heidän väliinsä? Kenties silloinkin karkaisin kotoa? Mitä minä oikein tekisin? Mitä minun pitäisi tehdä? Ajatukseni juoksivat päässäni ristiin ja ennen kuin sitä itse huomasinkaan – havahduin takaisin maan pinnalle painaen kipua säteilevää kättäni.

Painoin hiljaa oikeaa kättäni ja hengittelin syvään siinä toivossa, että saisin itseni rauhoittumaan. Kaiken pohdinnan, ajatusten ja mielikuvien keskeltä olin yhtäkkiä tuntenut vihlaisun kämmenessäni. Tai no, pikemminkin poltahduksen..? Kuin käteni olisi tungettu hetkellisesti uuniin ja vedetty saman tien pois. Hieroin sormiani etsiskellen mahdollista kivun lähdettä. Ei mitään. Kuvittelinko minä kaiken?  Olisin voinut laittaa vaikka pääni pantiksi, että hetkellisesti olin tuntenut kipua. Ikään kuin kättäni olisi polttanut. Kuin se olisi ollut tulessa…

...toisen luvun loppu...
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty To Helmi 13, 2014 1:39 pm

Palava maa luku III

Sekoitin keittoa lusikallani hiljaa. Aamiaispöydän äärellä oli kuolettavan hiljaista. Isä luki lehteä keskittyneesti syömisensä ohella samalla, kun äiti pynttäytyi toisessa huoneessa töitä varten. Perunat ja lihapalat tönivät toisiaan keittokulhoni reunoja vasten lusikaltani karkuun pyristelyn ohella. Päästin ilmoille huomaamattani syvän huokauksen, joka sai isäni nostamaan katseensa uutisotsikoiden ulottuvuudesta.
”Tiesitkö, että jokainen huokaus lyhentää elämääsi?”, isäni hymähti yhtäkkiä. En voinut olla tirskahtamatta, ”Niin varmaan. Älä yritä huijata minua”.
”Mikäs pikkumiestä painaa?” isä kysyi heti toteamukseni perään, jolloin suunpieleni valahtivat takaisin alakenoon. Pudotin katseeni takaisin keittooni ja jatkoin perunoideni ahdistelua, ”Ei mikään”, vastasin lyhyesti.
”Älä viitsi. Tiedän tuon ilmeen. Mikä sinua painaa?” Isäni kysyi sinnikkäästi.

Olimme hetken molemmat aivan hiljaa. Taustalla kuului vain tasaista kellon tikitystä ja äitini hyräilyä.
”Minut valtasi eilen kummallinen tunne”, mutisin epävarmasti aloitteeksi.
”Murrosikäkö se sieltä kolkuttelee ovelle?” isä diagnosoi kiusoittelevasti. Tuhahdin kieltävästi merkiksi siitä, ettei tämä ollut leikin asia. Kerrankin se olin minä ,joka olin vakavissani jonkin asian suhteen.
”Eilen ennen kuin nukahdin – tunsin, kuinka kättäni alkoi poltella. Ihan kuin olisin pitänyt kädessäni palavaa hiiltä”. Isä laski lehtensä ja loi kyseenalaistavan katseen minuun, ”Oletko varma, ettet ole uneksinut?”. Olin avaamassa suuni sanoakseni, että olin varma tapahtuman aitoudesta, mutta mieleeni juolahti se valitettava fakta, ettei minulla ollut mitään todisteita niin isälleni, kuin itsellenikään. Suljin suuni hiljaa ja tuijotin isääni kiusaantuneena. Minun teki kovasti mieli väittää vastaan ja sanoa, ettei se ollut unta, mutta millä minä olisin voinut sen todistaa?

”Olet kaiketi nähnyt painajaista tai jotain”, isä hymähti ja käänsi katseensa suurempaan kiinnostuksensa kohteeseen – sanomalehteen, ”Mutta jos tämä tunne, valtaa sinut uudestaan, niin älä epäröi kertoa siitä minulle”. Nyökyttelin päätäni hiljaa.
”Syöhän nyt”, isä kehotti, ”Sinun pitää ehtiä ajoissa kouluun”. Huokaisin syvään ja kauhaisin lusikallisen keittoa suuhuni. Olikohan isä oikeassa. Olinko minä oikeasti nähnyt vain jotain typerää unta?

* * * * *

Laahustin kädet taskuissa pitkin tien laitaa kohti koulua. Tavallisesti menisin pyörällä, mutta siitä on ollut takakumi puhki jo hyvänaikaa. Kiitos tästä isä, joka ei ole jaksanut laittaa asian suhteen tikkua ristiin. Laiskuuden peittoavaksi tekosyykseen hän on sanonut, että minulle tekisi oikein hyvää kulkea jonkin aikaa apostolinkyydillä kouluun. On enemmän aikaa miettiä ja ihmetellä elämänmenoa. Tuhahdin ja potkaisin pikkukiven pois tieltäni. Mistä lähtien isäni on kuulostanut filosofilta?

Aurinko kellotteli taivaalla tyytyväisenä vailla huolia. Ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Lämpötila jo varmaan kurottelikin nihkeällä kourallaan hellelukemia. Vettä ei ollut satanut kohta kahteen viikkoon ja se alkoi jo näkyäkin ympäristössä. Kasvit olivat jo pari päivää sitten alkaneet rypistyä janoisuuttaan ja hyttyset olivat katsoneet parhaakseen vetäytyä muualle etsimään uusia uhrejaan. Pyyhkäisin hiukseni sivuun silmiltäni, jolloin katseeni tarttui käteeni.

Pysähdyin siihen paikkaan tuijottaen kättäni hiljaa.
”Oliko se oikeasti vain unta”, pohdin itsekseni. Tuijotin kättäni pienen tovin ikään kuin olisin odottanut sen jotenkin vastaavan kysymykseeni. Kohautin harteitani ja jatkoin matkaa potkaisten pari pikkukiveä pois tieltäni.

”Mazura!” kuulin kutsunnan kaukaa takaani. Pysähdyin ja katsahdin äänen suuntaan olkapääni yli ilmeettömästi.
”Tyranni tulee”, mutisin hiljaa itsekseni, kun äitini ilmestyi näkökenttääni. Hän juoksi minut kiinni hengästyneenä ja ojensi koululaukkuni minulle tuijottaen minua vihaisesti, ”Katsos mitä unohdit kotiin. Luulisi, että jo noin iso poika osaisi huolehtia itse tavaroistaan”. Pyöräytin silmiäni sanomatta mitään. Otin koululaukun itselleni ja heitin sen olalleni, ”Ei olisi tarvinnut vaivautua”, mutisin.

”Olitko jättänyt sen siis kotiin tahallasi!?” äitini kivahti.
”En”. Olin. Tiesin, että pieni rivien välistä luettavissa oleva protestini ei soisi minulle muuta kuin ongelmia, mutta näin minulla oli tapana aloittaa päivä. Ensimmäiseksi unohdan kirjat ja kirjoitustarvikkeeni kotiin ja sitten lusmuan oppituntien läpi aina koulupäivän loppuun asti. Sain siitä sitten jälki-istuntoa tai en. Alkuaikoina sain istuntoa toiminnastani lähes joka toinen kerta, vaan nykyään olen kuulemma opettajista niin toivoton tapaus, ettei minun jälki-istunnossa pitämiselläni ole enää mitään pointtia. Suorastaan nautin siitä, kun minun ei tarvinnut mennä suoraa päätä kotiin. Ja nautintoahan rehtori ei tahtonut minun saavan, joten hän vaihtoi taktiikkaa jälki-istunnon sijasta vanhempieni koululle kutsumiseen, josta myöskin on alkanut vähetä teho kerta kerralta vähäisemmäksi. Näinä päivinä en enää pahemmin korvaani lotkauta, vaikka äitini huutaisikin minulle kurkku suorana. Kotona minulle huudetaan sen verran paljon, että alan tulla pikku hiljaa immuuniksi torumiselle, valitukselle ja nalkutukselle. Rehtori on jo lukemattomia kertoja varoittanut, että hän tulee heittämään minut ennen pitkää ulos koulusta. Oikeastaan olisin tullut heitetyksi ulos koulusta jo aika päiviä sitten, mutta äitini ja isäni ovat joka kerta onnistuneet kääntämään rehtorin pään siihen toivoon, että jonain päivänä minäkin tulisin järkiini ja ottaisin opiskelun tosissani.

Hymähdin itsekseni. Niin varmaan. Minua ei saisi koulusta kiinnostumaan, vaikka minulle tarjottaisiin siitä miljoona ringssiä.
”Onko tämä sinusta jotenkin hauskaa?” äitini murahti ja läppäisi minua pienesti otsaan saaden minut palaamaan takaisin maanpinnalle ajatusmaailmastani. Hieroin otsaani ja vastasin äitini tuimaan katsekontaktiin omallani.
”On minun ja isäsi ansiota että sinä olet vielä tuossa koulussa. Ilman meidän apuamme olisit tullut potkituksi pois jo aikoja sitten”.
”Kyllä minä tuon tiedän”, jupisin vastaukseksi jatkaen matkaani.

Tunsin, kuinka äiti tarrasi minua kipeästi käsivarrestani ja vetäisi minut kasvotusten hänen kanssaan.
”Tiedätkö mitä”, hän aloitti, ”Jos minä olisin yksinhuoltajasi, olisin pannut pisteen kolttosillesi jo aikoja sitten”. Tuijotin välinpitämättömänä takaisin sanomatta mitään. Kuten olen jo maininnutkin, olen tottunut tähän. Äidilläni oli paha tapa käydä minuun käsiksi silloin kun isä ei ollut näkemässä. Muutoin hän käytti vain teräviä sanojaan ja oli kohtelevinaan minua silkkihansikkain.

”Mitä sinulla on sanottavana tähän?” äitini kysyi äreänä. Käänsin katseeni kyllästyneenoloisesti muualle.
”Katso minua kun puhun sinulle!” äitini ärähti ja taittoi kättäni kipeämmin.  Ynähdin pienesti.
”Päästä irti. Minuun sattuu”, mutisin.
”Niin sattuu minuunkin, kun et ota koulua tosissasi”.
Katsahdin äitiini hämmentyneenä. Yleensä tässä kohdassa hän löisi minua ja passittaisi minut kouluun, mutta nyt hän hellitti otteensa kädestäni ja loi minuun surkean katseen. Kyyneleet kirposivat äitini silmiin samalla kun hän valui maahan eteeni polvilleen tarraten minua olkapäistäni. Suunnaton syyllisyyden tunne valtasi minut kun hän tuijotti minua syvälle silmiini kyyneltensä läpi. Ei. Tämä ei ole reilua. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Miksi sinä et ymmärrä”, äitini kysyi hänen katseensa valuessa minusta maahan, ”Miksi sinä et ymmärrä että yritän vain auttaa sinua”. Tuijotin äitiäni sanattomana. Hiekan jyvät tarrautuivat kiinni massa polvillaan olevan äitini mekon helmaan. Tuulenvire peitti viimeisetkin äänet ympäriltämme. En kuullut enää pääskysten kirmausta. En kuullut enää pensaiden rapinaa. En kuullut enää heinien havisevan. Kuulin vain äitini hiljaisen nyyhkytyksen. Tämä ääni oli minulle tuntematon, joten se tuntui hyvin vieraalta. Otin varautuneena askeleen taaksepäin ja irrotin varovasti äitini otteen olkapäistäni. Tämän henkilön oli pakko olla joku aivan muu. Oliko tämä henkilö varmasti minun äitini? Osaako minun äitini itkeä?

”Mitä minä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän”, äitini sanoi lopulta ja oli pyyhkäisevinään hiuksiaan sivuun kasvoiltaan, vaikka huomasin selvästi tämän yrittävän kätkeä poskilleen valuneiden kyynelvirtojen pyyhintäänsä.

”Mazura. Lupaa minulle jotain”, kuulin äidin kutsuvan minua hiljaa nimeltäni, ”Älä jätä minua ja isääsi yksin”.
”Mitä tarkoitat?” kysyin.
”Zander hylkäsi perheensä. Älä sinä tee samoin”, hän selitti kuivaten kyyneliään, ”Hän oli juuri kuten sinä. Viisveisasi koulunkäynnistä ja juoksenteli ympäri seutuja vastuuntunnottomasti. Tajutessaan surkean tilanteensa se mokoma luuli löytävänsä vielä jonkin mahdollisuuden elämäänsä Orianasta”.
Kuullessani tämän loin äitiini varoittavan katseen ja otin toisen askeleen kauemmas tästä, ”Aloitat tuon taas”. Äitini tuijotti minua mukamas hämmentyneenä noustessaan takaisin jalkeilleen, ”Minkä?”.
”Tuon. Zanderin syyllistämisen. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa. En ymmärrä miksi kannat hänelle niin suurta kaunaa”, vastasin.

”Ai miksi? Kehtaatkin vielä kysyä! Mitä sinä pitäisit siitä jos isäsi vain lusmuaisi kotona päivät pitkät ja yhtäkkiä saisi jonkin neronleimauksen lähteä Orianaan?”
”Miksi sinä vertaat isää Zanderiin!? Isän tuntien hän menisi sinne korkeintaan töiden perässä! Miksi luulet, että Zander lähti Orianaan? Hän lähti etsimään sieltä itselleen tulevaisuutta, seikkailuja, onnea ja menestystä! Niitä hän ei täältä saa!”
”Älä sinä korota ääntäsi minulle, nuori mies!” äitini kivahti ja nousi seisomaan pudistaen mekostaan siihen tarrautuneet hiekanjyvät, ”Myöhästyt kohta koulusta”.
”Miksi sinä vaihdat aiheen takaisin kouluun?”
”Tämä aihe on loppuun käsitelty”.
”Ei ole!” ärähdin.

Tuijotin äitiäni tuimasti. Tämä tuijotti minua takaisin. Kumpikaan ei sanonut hetkeen yhtikäs mitään.
”Minä haluan setviä tämän aiheen loppuun tässä ja nyt”, totesin ensimmäisenä rikkoen hiljaisuuden. Äitini ei sanonut mitään. Pyyhkäisi vain poskeaan ja käänsi selkänsä minulle.
”Myöhästyt koulusta”, tämä totesi lyhyesti. Puristin käteni nyrkkiin, ”Älä yritä taas vaihtaa aihetta. Mitä sinä oikein pakoilet!?”, ärähdin.
”Minä en pakoile mitään”.
”Katso minua silmiin ja sano tuo uudestaan”, sanoin vaativasti. Äitini hymähti, mikä sai minut hämmentymään. Hän käänsi katseensa hitaasti minun puoleeni ja tuijotti minua vähättelevästi olkapäänsä yli, ”Miksi?” tämä totesi ylimielisesti, ”Ethän sinä koskaan katso minua”.

Taas laskeutui hiljaisuus. Äitini kuivasi silmiään. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt peittää kyyneleitään.
”Tehdäänpä tämä asia selväksi, Mazura”, hän totesi ja kumartui tasolleni niin, että olimme kasvot vastakkain, ”Jollei koulumenestyksesi parane, sinulla ei ole enää mitään asiaa kotiin”.

...kolmannen luvun loppu...


Viimeinen muokkaaja, Demy pvm Su Tammi 18, 2015 11:18 pm, muokattu 3 kertaa
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Su Helmi 16, 2014 3:08 pm

Palava maa luku IV

”Mazura?”
”Mitä?”
”Eikö kotisi ole toisessa suunnassa?”
”On”
”Mihin sinä sitten menet?”
”Se jää nähtäväksi”.

Astelin pitkin tien vartta utelias Leon kannoillani. En luonut katsetta suuntaan tai toiseen. En edes Leoniin. Katsoin vain suoraan eteenpäin. Sinne, minne olin menossa. Minulla ei ollut mieltä jakaa turhia katseita muihin suuntiin.
”Tuota noin”, kuuluin Leonin aloittavan lauseensa kiusaantuneena, ”Olet ollut varsin kummallinen tänään”. En sanonut mitään. Astelin vain pontevasti eteenpäin.
”Mazura?”. Pysähdyin ja loin ärtyneen katseen ystävääni, ”Mitä!?”.

Leon hätkähti hiljentyen. Hän tuijotti minua pelästyneenä, kuin olisi nähnyt aaveen.
”Eikö sinun pidä mennä kotiin?” Leon kysyi varovasti.
”En”, vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaan. Leon käveli minut kiinni parilla verkkaalla askeleellaan ja tuijotti minua arvioivasti.
”Miksi et?”.

Pysähdyin jälleen. Leonin katse putosi minusta nyrkkiin puristuvaa kättäni. Tämä nielaisi hiljaa ja katsoi parhaakseen ottaa hieman etäisyyttä siinä toivossa, että hänellä olisi parempi mahdollisuus väistää mahdollisia piakkoin häneen kohdistuvia nyrkin iskujani.
”Oletko kunnossa?” Leon kysyi hiljaa.
”Näytänkö siltä että olisin?” mutisin vastaukseksi. Leon pudisti päätään.
”Mitä tapahtui?”
”Tyrannia tapahtui”, mutisin ja katseeni tippui maahan. Leon otti varovasti pari askelta lähemmäs, kun kireys ilmassa otti hivenen heltyäkseen.
”Äiti sanoi, että jollen ala ottaa koulua vakavissani – hän heittää minut pihalle kotoa”, selitin. Leon hätkähti ja tuijotti minua säikähtäneenä:
”Mutta eihän hän voi tehdä niin! Hän on sinun äitisi!”.
”Näemmä voi”, mutisin ja pyyhkäisin silmiini kirpoavia kyyneleitäni.

”Hei”, Leon aloitti ja varovasti asetti toisen kätensä olkapäälleni, ”Kotoa karkaaminen ei ratkaise mitään”. Katsahdin ystävääni hiljaa.
”Mistä lähtien sinä olet kuulostanut noin aikuiselta”, hymähdin pienesti ja kuivasin silmiäni. Leon kohautti harteitaan päästäen myöskin pienen hymähdyksen suustaan. Huokaisin syvään ja astelin tien laidassa olevalle suurelle kivelle istumaan, ”Mutta kotiin en mene. Se on varma”, totesin päättäväisenä. Leon pyöräytti silmiään. En tiedä tekikö hän niin siksi, että hän oli neuvoton ja hämillään tilanteesta kuten minäkin, vai pitikö hän minua aivan naurettavana päivän draamakohtauksen järjestäjänä.
”Mutta kai sinä voit jutella asiasta vielä isäsi kanssa?” Leon ehdotti ja istui viereeni terapeutiksi. Kohautin harteitani neuvottomana:
”En tiedä. Hän ehkä voisikin ymmärtää, mutta äitini pauloissa hän voi tehdä mitä vain. Ehkä hänkin alkaa kannattaa ideaa minun pois heivaamisestani”.
”Mazura”, Leon sanoi ja taputti päätäni, ”Mietit asioita liikaa. Me molemmat tiedämme, että isäsi on hyvä tyyppi. Ja ainahan sitä kannattaa yrittää. Kuka tietää jos paras mahdollisuus on nyt”. Käänsin katseeni Leoniin kysyvästi. Tämä hymyili minulle kannustavasti:
”Äitisi on töissä juuri nyt, eikö? Saisit puhua isäsi kanssa rauhassa kahden kesken. Ken tietää jos hän asettuukin sinun puolellesi. Vai onko hänkin töissä?”.

Kohautin harteitani, ”Hän on sairaslomalla selkänsä takia. Hän reväytti sen pari päivää sitten talonrakennusprojektissa, joten hän on vapaalla viikon pari. Isä ei voi nostella juuri mitään, joten hän olisi varsin hyödytön rakennusmaalla”. Leon nyökytteli päätään:
”Näetkö nyt? Koulupäivämme on päättynyt ja sinulla on oiva sauma ehtiä kotiin ennen äitiäsi”. Tuumin hetken asiaa. Ei suinkaan hullumpi ehdotus. Ja mitä menetettävää minulla enää olisi. Nousin päättäväisesti, ”Hyvä on. Pyydän isää käännyttämään äidin pään tai jotain”.
”Oikea asenne!” Leon hihkaisi ja näytti minulle peukkua leveä virne naamallaan.

* * * * *

Istuin isääni vastapäätä pöydän äärellä tämän tehdessä joitain paperitöitä. Kuuntelin taustalla olevan kellon sekuntiviisarin tikitystä ja yritin saada sanoja muodostumaan suuhuni. Kuitenkin tämä tuntui vaikealta. Hyvin vaikealta. Tiedän olleeni varsinainen kiusankappale jo monta vuotta ja isäkin varmasti tiesi sen, mutta en minä tahtonut tulla ulosheitetyksikään.

”Sanohan”, aloitti yllättäen isäni ensimmäisenä, ”Yleensä tulet monen mutkan kautta kotiin koulusta ja mikäli en erehdy kävelyysi kuluvan ajan suhteen – tänään tulit kotiin suoraa koulusta”, tämä laskelmoi ja nosti katseensa odottavasti minuun, ”Onko maailman seitsemäs ihme tapahtunut vai mistä tässä kiikastaa?”. Hymähdin pienesti.
”Isä…”
”Niin?”
”Milloin viimeksi puhuit äidin kanssa?” kysyin ikään kuin varmistaakseni, oliko äitini mennyt töihin suoraa sättimiseltäni vai oliko hän käynyt vielä mutkan kotona valaisemassa isääni oman näkökantansa mukaisesti. Isä loi minuun hämmentyneen katseen,
”Viimeksi aamulla juuri ennen kuin hän lähti säntäämään perääsi koululaukku mukanasi”. Kuulin isän äänensävyn vakavoituvan lauseenloppua kohti edetessä. Nielaisin hiljaa ja nyökytin päätäni:
”Anteeksi”.
”Et saisi rampauttaa äitiäsi noin”, isä totesi tiputtaen katseensa takaisin lomakkeisiinsa.
”Tiedän kyllä”, mutisin hiljaa.

Seurasin isän puuhia hetken. Hän täytti papereita ja pinosi niitä etenemisensä mukaan sivummalle. Jokunen paperia myöhemmin avasin taas suuni,
”Isä…”
”Oletpa sinä tänään puhelias”, isä hymähti, ”Oletko rakastunut tai jotain? Joko olisi aika isän ja pojan väliselle puheelle tyttöystävistä?”. Epäröivä katseeni muuttui hetkessä tuomitsevaksi tuijotukseksi:
”Älä nyt hulluja puhu!” tuhahdin. Isäni naurahti pienesti reaktiolleni ja siirtyi seuraavaan paperiin.
”Et ota minua vakavasti!” valitin.
”Mistä vakavasta asiasta mahdamme puhua?” isä virnuili itsekseen täyttäessään papereita. Tuijotin isää hetken, vedin syvään henkeä käyttäen silmiäni kiinni ja avasin ne sitten taas luoden isääni anovahkon katseen:
”Enhän minä oikeasti joudu muuttamaan pois?”.

Isäni lopetti kirjoituksensa siihen paikkaan ja nosti kysyvän katseensa minuun, ”Mitä tarkoitat?”. Katseeni putosi pöytäämme. Pyörittelin peukaloitani vaivaantuneena miettien, miten minun kannattaisi tuoda asia esille.
”Äiti sanoi, että jos en ala ottaa koulua vakavasti, te heitätte minut ulos”. Katsahdin varovasti mykistyneeseen isääni. Tämän katse oli nauliintunut minuun. Hänen silmänsä olivat suuret ja ilme sanaakaan sanomaton. Aivan kuin hän olisi saanut juuri tietää jonkun kuolleen.
”Sanoiko äitisi todella niin?” hän kysyi. Nyökyttelin hiljaa päätäni. Peukaloiden pyörittelyni oli muuttunut paitani helman hermostuneeksi räpeltämiseksi.

”Minua pelottaa”, sanoin hiljaa. Isäni tuijotti minua sanattomana. Räpeltämiseni alkoi muuttua hiljalleen hätääntyneeksi repimiseksi. Kuulin, kuinka isäni nousi tuolistaan, kiersi pöydän toiselle puolelle ja kiersi kätensä ympärilleni halaten minua lämpimästi.
”Mazura”, isä sanoi kyykistyen ja painoi kasvoni nojaamaan hänen hartiaansa vasten, ”Me emme ikinä tekisi mitään sellaista”, hän jatkoi silittäen päätäni, ”Äidilläsi on ollut vaikeaa. Hän ei missään nimessä tarkoittanut sanomaansa”. Kiedoin vapisevat käteni isäni kaulan ympärille ja halasin tätä takaisin tiiviisti. En voinut estää kyyneleitäni kirpoamasta silmiini. Minun oli mahdotonta tulkita kenen puolella isä oikein oli, mutta yksi asia oli varma: ainakaan hän ei ollut minua vastaan.
”Eli te ette hylkää minua?” kysyin hiljaa värisevällä äänelläni niiskutukseni seasta. Isä hymyili rohkaisevasti ja silitti päätäni hiljaa hyssytellen.
”Emme tietenkään”, hän kuiskasi, ”Sinä olet meidän rakas poikamme. Meillä ei ole mitään syytä tehdä mitään niin sydämetöntä”.

Juuri kun olin valmis päästämään helpottuneen huokauksen – kuulin, kuinka ulko-ovi kävi ja äitini ilmestyi pian keittiöön. Reaktiostaan päätellen hän oli valmiina sanomaan miehelleen jotain, mutta nähdessään minut sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen ilmeensä muuttui tuohtuneemmaksi. Onnekseni hän ei ehtinyt sanoa sanaakaan suustaan, kun isäni jo otti hoitaakseen ensimmäiset vuorosanat:
”Sienna”, isä aloitti ja loi tuiman selitystä vaativan katseen äitiini, ”Miksi sinä olet uhannut Mazuraa ulosheitolla?”.

Hiljaisuus valtasi keittiön. Tuntui kuin kellokin olisi jättänyt pari sekuntia välistä. Äitini tuijotti isääni tuomitsevasti silmiin ja tämä tuijotti takaisin.
”Näin siinä siis kävi”, äitini tuhahti ja asteli pöydän äärelle istuen aiemmin isääni palvelleelle tuolille, ”Hän tulee kertomaan sinulle valheita ja anomaan armoa krokotiilinkyyneliensä kanssa ja sinä mokoma vielä sorrut siihen”. Hätkähdin. Tunsin raivon valtaavan mieleni, mutta päätin pitää kerrankin sanat sisälläni.
”Sienna”, isäni kutsui äitiäni miltei murahtaen samalla kun hän päästi minusta irti ja suoristi selkänsä, ”Emme me voi hylätä Mazuraa. Hän on meidän poikamme”. Äitini hymähti itsekseen ja pyyhkäisi hiuksiaan sivummalle, ”Hän saisi arvostaa meitä enemmän. Niin sinua kuin minuakin. Minä en näe mitään syytä enää vaivautua kasvattamaan häntä. Jos hän ei onnistu elämässään nyt, miten hän tulee onnistumaan tulevaisuudessa?”. Asetin hiljaa käteni sydämelleni ja puristin paitaa nyrkissäni voimakkaasti. Äitini sanat ovat aina tehneet kipeää, mutta ensimmäistä kertaa ikinä ne upposivat syvälle, niin syvälle että minun teki mieli itkeä. Näitä sanoja minä en kyennyt enää sivuuttamaan.

”Kuuntele itseäsi, Sienna. Olet aivan liian ankara”, isäni sanoi puolustuksekseni, ”Eivät kaikki voi olla hyviä kaikessa. Veljenpoikanikaan ei välittänyt koulusta ja hänet erotettiin jo varhain. Hän meni kylän sepälle oppipojaksi ja nykyään hänet tunnetaan kyseisen seudun parhaana teräksentakojana”. Äitini huokaisi kyllästyneenoloisena, mikä sai isäni kurtistamaan kulmiaan.
”Vaikka Mazura ei olisikaan lahjakas koulussa, hän voi olla sitäkin lahjakkaampi jossain muussa, aivan kuten Davis”.
”Sinun veljenpoikasi on sentään luonnonlahjakkuus kun kyseessä on teräksen tai muun vastaavan materiaalin taonta tai erilaisten objektien valmistus. Mazura on vain laiska. Ei hänellä lahjoja ole mihinkään”.
”Mistä sinä sen voit tietää”, mutisin omana kommenttinani, jota äidin ei ollut tarkoitus kuulla, vaan ilmeisesti se ulottui hänenkin korviinsa.
”Sinä olet laiska, kömpelö, vastuuntunnoton ja itsekeskeinen! Sinunlaisellasi roskalla ei ole mitään lahjoja!”
”Sienna!” isäni ärähti. Keittiö hiljeni saman tien. Isäni ei ole aikoihin nostanut ääntään, joten sillä oli sanoinkuvaamattoman mahtava vaientamisen voima. Isä laittoi kädet puuskaan ja tuijotti äitiäni sekä syyttävästi, että pettyneenä, ”Menet aivan liian pitkälle”.

Vanhempieni vaihtaessa katseitaan toistensa kanssa katsoin parhaakseni suunnata huoneeseeni. Nousin tuolistani mahdollisimman äänettömästi ja ehdin ottaa pari askelta huoneeni suuntaan, mutta äitini sanat saivat minut jähmettymään.
”Mihin sinä luulet olevasi menossa?” äitini kivahti työntäen aviomiehensä sivuun ja astellen eteeni tientukkeeksi. Tuijotin äitiäni hiljaa tuimasti vetisillä silmilläni.
”Älä edes yritä! Minuun tuo sinun krokotiilinkyyneltemppusi ei tehoa!” tämä kivahti.
”Entäs omasi sitten”, mutisin muistuttaen äitiä aikaisemmasta keskustelustamme, jonka yhteydessä tämä ensimmäistä kertaa ikinä oli vierittänyt kyyneliä silmieni edessä.

Äitini katse muuttui kylmäksi, ”Sinä senkin”, kuulin hänen aloittavan lauseensa. Lopusta en saanut selvää tinnityksen seasta – kun tunsin äitini nyrkin iskeytyvän suurella voimalla poskeeni. Horjahdin yrittäen ottaa tukea mistä tahansa mikä käteen ensimmäiseksi osuisi, mutta ilman kauhomiseni päätteeksi kaaduin lattialle kyljelleen poskeani painaen.
”Sienna!” isäni huudahti tarttuen äitiäni tämän nyrkissä olevasta kädestä, ”Oletko seonnut!?”.
”Pysy sinä erossa tästä!” äitini huudahti raivostuneena ja tönäisi isäni irti hänestä.

Samassa, kun nostin katseeni lattiasta vanhempiini – näin, kuinka isä horjahti kohti keittiönpöytää ja iski kipeän selkänsä sen kulmaan päästäen ilmoille puolen sekunnin parahduksen. Niin minä, kuin äitinikin katsoimme silmät suurina vaienneina kuinka isä vaipui maahan pitkälleen.
”Isä?” kutsuin isääni olemattomalla äänenvoimakkuudella, kun isä siirsi molemmat kätensä selälleen tueksi. Käänsin katseeni sanattomaan äitiini. Tämä oli asettanut kätensä suulleen ja hänen katseensa vaelteli pitkin huonetta neuvottomana:
”Ralf-?” äitini kutsui hiljaa miestään. Isäni veti pari syvää henkäystä, ennen kuin hän sai itsensä istumaan, ”Ei hätää”, isä mutisi nojaten yhteen pöydänjaloista, ”Ei käynyt kuinkaan”.
En ehtinyt edes kysyä onko isä kunnossa, kun äiti jo tarrasi minua kädestä ja repi minut ylös, ”Tämä saa nyt luvan riittää”, hän murahti, ”Sinä lähdet tästä taloudesta nyt”. Äitini pistävät sanat, kipu kädessäni jonka hän aiheutti minua repimällä, isäni näkeminen lattian rajassa… Minut valtasi taas se outo tunne.

Pelko. Viha.
Jommallakummalla oli taas sormensa pelissä. Painoin vaivalloisesti päätäni. Kaikki alkoi taas näyttää sumealta.

Kumpi tunne oli oikein onnistunut ottamaan minusta yliotteen?
Ynähdin pienesti äitini riepotellessa minua ovea kohti.
”Sienna!” isä kutsui vaimoaan lattian rajasta, ”Oletko järjiltäsi!?”.

Mitä seuraisi siitä, jos pelko saisi minusta yliotteen?
”Tätä on jatkunut jo liian kauan! Tälle tulee nyt piste!” äitini ärähti vastaukseksi isälleni. Ilmeisesti isäni ei ollut kykenevä nousemaan lattialta. Muutoin hän olisi jo tullut väliimme. Käteni ja jalkani vapisivat holtittomasti. Tässäkö tämä nyt oli? Joudunko minä todella tuonne ulos? Enkö minä saa nähdä kotiani tai vanhempiani enää ikinä?

Tai entä jos viha saisi minusta yliotteen?
Tai pikemminkin isääni. Äitiäni minulla tuskin tulisi enää ikävä. Häntä minä en tahtoisi nähdä enää koskaan. En tulisi koskaan kaipaamaan hänen kasvojaan tai ääntään. Päinvastoin. Ne suorastaan kuvottaisivat minua.

Mitä sitten tapahtuisi?
Asetin jalkani visusti lattiaa vasten pysäyttäen äitini repimisiltään. Äitini katsahti minuun tuohtuneena, ”Nytkö alat venkuloimaan vastaan? Tulitko katumapäälle?”.
”Minä vihaan sinua”, mutisin hiljaa. Äitini tuijotti minua tyrmistyneenä, ”Mitä sanoit?”.
”Minä vihaan sinua”, toistin.
”Sanos tuo vielä kerran! En epäile lyömästä sinua uudestaan”, äitini hymähti omahyväisesti.

Tunsin taas tutun kättäni polttelevan hiilenmurikan ilmestyvän oikeaan käteeni.

”Mitä sitten tapahtuisi?”, mutisin hiljaa. Äitini kumartuessa kuulolle alakuloinen katseeni muuttui pistäväksi tuijotukseksi. Riuhtaisin käteni irti äitini otteessa. Tunsin hiilen kourassani suurenevan ja polttavan kättäni entistä enemmän.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” äitini kysyi hämmentyneenä. Vedin syvään henkeä heilauttaessani käteni taakse. Kaikki sanat jotka elämäni aikana ovat minua äitini suusta satuttaneet, kaikki se kipu mitä olen hänen kädestään joutunut tuntemaan, kaikki se raivo mitä olen joutunut pidättelemään kun hän on puhunut Zanderista pahaa. Kaiken näiden aiheuttaman tunteen – minä aioin nyt muodostaa yhdeksi lauseeksi. Tunsin ilman ympärilläni tiivistyvän kun loin äitiini murhaavan katseen. Kaikki ne kerrat kun sanoin tai en voinut sanoa vastaan. Kaikki mitä minulla on ollut sanottavan – minä tulen sanomaan nyt:

Minä vihaan sinua”, kuiskasin äidilleni ja iskin tulipallon suoraan helvetistä hänen kasvoilleen.


...neljännen luvun loppu...
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ke Huhti 30, 2014 8:30 am

Palava maa luku V

Hengittelin raskaasti ja tuijotin hiljaa lattialle tuupertunutta äitiäni, joka painoi kasvojaan molemmilla käsillään huutaen tuskasta aina keuhkojensa pohjalta asti. Tämän viiltävä ääni iskeytyi salamanlailla kotimme seiniin ja hetken tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi ollut hetkellisesti valmiina romahtamaan.  Taustalla pöydän jalkaan nojaava isäni oli valahtanut kalman kalpeaksi ja tuijotti minua kuin murhaajaa. Kykenin näkemään hänen käsiensä minimaalisen vapinan ja kuulemaan hänen loputtoman takeltelunsa, yritti hän sitten joko kutsua vaimoaan tai minua.

Hätkähdin tajutessani mitä olin juuri tehnyt. Katseeni putosi käteeni, josta syöksähti vielä pari liekkiä tulipallon loppusoinnuiksi ja sitten ne sammuivat. Luulisi, että moisen tulitanssin jälkeen kättäni koristaisivat lukemattomat palovammat, jotka polttelisivat kivuliaasti ihoani, vaan päinvastoin. Käteni oli koskematon. Käänsin katseeni ensin isääni, sitten äitiini. Äitini nousi vaivoin lattialta ja harhaili kädellään suuntaa hakien keittiöön painaen samanaikaisesti toisella kädellä palaneita kasvojaan. Hän käänsi tiskipöydän hanan kaakkoon, jolloin hana suorastaan ampui kylmää vettä altaaseen ja äitini syöksi kasvonsa veden sekaan. Veden loiskeen seasta kuului hänen vaivalloista muminaansa, sekä loputonta kiroamista.
”Hirviö”, kuulin hänen vaikertavan, ”Lapsestani on tullut hirviö”.

Säpsähdin tuntiessani käden iskeytyvän hartialleni. Katsahdin isääni, joka oli jollain seitsemännellä ihmeellä saanut kangettua itsensä ylös lattialta.
”Mazura”, tämä kutsui nimeäni hiljaa, ”Sinun on lähdettävä täältä”. Tuijotin isääni kuin hullu puuroa.
”Mitä?” kysyin. Tämä valutti hartiallani olevan kätensä selälleni ja tuuppasi minua voimakkaasti oven suuntaan:
”Yritä löytää itsellesi jokin suojaisa paikka, jossa voit nukkua seuraavan yön”, tämä selitti hiljaisella äänellä nopeasti ikään kuin varmistaakseen, ettei keittiössä kiroava äitini kuulisi mitään.
”Mutta miksi?” kysyin hieman hätääntyneemmällä äänensävyllä, ”Isä. Mitä täällä tapahtuu?”. Isäni kirjaimellisesti repäisi naulakosta paksuimman takkinsa ja laski sen harteilleni. Sitten hän pyöräytti minut ympäri tämän puoleen, kyykistyi tasolleni pitäen kätensä visusti harteillani ja tuijotti minua syvälle silmiini.

”Mazura”, hän aloitti ja pyyhkäisi hiukset silmiltäni sivummalle, ”Tiedän että olet hämmentynyt ja peloissasi, mutta nyt sinun on oltava rohkea. Tulen tapaamaan sinua huomenna”. Kyyneleet kirposivat silmiini huomatessani kuinka tosissaan hän oli. Isäni silmistä huokui synkkyys ja huoli. Tiesikö hän mitä oikein oli tekeillä?
”Mutta isä”, takeltelin niiskuttaen. Isäni asetti kätensä suulleni ja tuijotti minua käskevästi, ”En voi taata, että olisit turvassa äidiltäsi juuri nyt, mikäli jäisit kotiin. Tietänet tämän itsekin”.

Mykistyin. Kohautin katseeni pelästyneenä isäni silmistä keittiön ovelta kuuluviin äitini uhkaaviin askeliin. Otin askeleen taaksepäin ja avasin takanani olevan ulko-oven vapisevin käsin. Katsahdin vielä kerran isääni, joka hoputtavalla käden liikkeellä kehotti minua kiirehtimään.
”Mutta mistä tiedän että löydät minut? Edes minä en tiedä missä tulen yöpymään”, sain sanotuksi äänettömän itkuni keskeltä.
”Isän vaistoni on erehtymätön”, isäni sanoi rauhallisella äänensävyllä ja hymyili minulle rohkaisevasti, ”Mene nyt”. En saanut sanaakaan suustani, joten vastauksekseni nyökäytin epävarmasti päätäni. En tahtonut lähteä kotoa. En tahtonut yöpyä tuolla ulkona kylmässä. En tahtonut jättää isää yksin äidin kanssa. Ja silti. Kaikista huolistani ja peloistani huolimatta minä sain vaivoin avattua kotimme ulko-oven ja paettua ulos pimeyteen.

* * * * *

Kaikista mahdollisista päivistä juuri niistä surkeimpana tummat pilvet päättivät peittää taivaan ja rankkasateet alkoivat. Toivottomalta tuntuneen suojan etsimiseni päätteeksi olin onnistunut löytämään kylämme laidalta hylätyn kaupan, jonka sisään olin päässyt pujahtamaan rikkoutuneesta ikkunasta. Sadepisarat takoivat voimalla kaupan kattoa, kuin käskien minua tulemaan ulos. Makoilin kerällä kaupan kassapöydän alla jalkatilassa kerällä halaten jalkojani ja vuodatin kyyneliäni hallitsemattomasti lattialle. En enää kyennyt pidättelemään itkua sisälläni. En enää kyennyt uskottelemaan itselleni, että kaikki tulisi kääntymään vielä parhain päin. En voinut enää olettaa, että isäni suojelisi minua.

Äänettömän kyynelteni vierityksen keskeltä alkoi hiljalleen kuulua pientä yninää ja se hiljalleen muuttui äänen omaavaksi itkuksi. Mitä enemmän tajusin olevani kusessa ja avuton, sitä kovemmin minä aloin itkeä ja sitä voimakkaammin minä aloin huutaa.

Minä kutsuin itkien isää. Minä kutsuin itkien äitiä. Minä huusin ikävääni kotiin. Minä huusin vihaavani elämää. Minä kirosin vihaavani elämää. Minä kirosin avuttomuuttani. Minä kysyin huutaen mitä minun pitäisi tehdä. Minä kysyin huutaen minne minun pitäisi mennä.

* * * * *

Minä itkin kauan pidättelemättä ennen kuin lopulta hiljenin. Rankkasade oli muuttunut hillintyneemmäksi sateeksi ja voimalla kattoon iskeytyneiden pisaroiden pauke oli lopultakin lakannut. Painoin tiiviimmin ympärilleni kietoutuneita käsiäni itseäni vasten. Kylmä ja vilu olivat onnistuneet pujahtamaan kaupan sisätiloihin särkyneistä ikkunoista, vääntyneistä ovista ja pienen pienistä rei’istä katossa. Nousin istumaan ja pyyhin uupuneena silmiäni, joiden ympärykset olivat kuivuneiden ja kutisevien kyyneljanojeni peitossa. Laskin käteni hiljaa syliini ja tuijotin hiljaa pimeyttä.

Tässä minä nyt olin. Ihan yksin. Yksin ja kodittomana. Kodittomana ja nälissäni. Nälissäni ja yksinäinen. Nousin huterahkosti seisomaan. Katseeni vaelteli pitkin kaupan sisätiloja ruoan toivossa. Huone oli täysin pimeä, eikä eteensä oikeastaan tahtonut nähdä. Nuuhkin varovasti ilmaa. Sade oli saanut raikastettua ilman ympäriltäni ja hengittäminen alkoi tuntua jo hieman helpommalta. Otin varovasti askeleen eteenpäin, mutta jalkani alla nariseva lattia sai minut pian nojautumaan takaisin alkuperäiselle seisomapaikalleni. Turhautunut huokaus pääsi suultani. En uskaltanut liikkua. Mitä jos onnistuisin kompastumaan johonkin? Tai mitä jos kompastuisin ja löisin pääni johonkin?

Hetken mielijohteesta pieni idea välähti mielessäni ja jäi kaivertamaan houkuttelevasti takaraivooni. Ojensin sormeni ja puristin käteni takaisin nyrkkiin. Tuli olisi toki yksi vaihtoehto. Se toisi valoa, jolloin näkisin kulkea rakennuksessa ja lämpöä, jollin tarkenisin kenties yön yli näissä vetoisissa sisätiloissa. Toisaalta, mitä jos onnistuisin vain sytyttämään paikan tuleen? Hieroin kasvojani käsilläni ja nurisin hiljaa itsekseni.

Ojensin käteni kämmenselkä lattiaan päin eteeni. Ihan sama. Minä olin jo menettänyt kaiken. Ja tuskinpa ketään haittaisi vaikka suljettu kauppa palaisikin. Suljin silmäni ja yritin keskittyä muistelemaan, miten olin onnistunut aikaisemmilla kerroilla luomaan liekin. Mutisin jotain itsekseni hiljaa ankeista asioista, jotka saivat mieleni hivenen synkentymään.

Säpsähdin tuntiessani pienen kipinämäisen kosketuksen kämmenelläni. Siinäkö se idea olikin? Katkeruusko sai minut luomaan tulta? Sivelin leukaani pohdiskellen. Toki viha, suru ja katkeruus olivat kaikki voimakkaita tunteita ja näin saisivat varmaankin aikaan enemmän energiaa, kuin jos yrittäisi pyöräyttää tulipallon tuosta vain hyvillä mielin.  Nyökyttelin päätäni. Idea tuntui ainakin kokeilemisenarvoiselta. Suljin jälleen silmäni ja keskityin – tällä kertaa muistelemaan ikäviä tapahtumia. Raivostuttavia ja surullisia asioita. Asioita jotka saivat minut suorastaan kihisemään kiukusta. Asioita, jotka saivat minut tahtomaan rikkoa paikkoja ja satuttamaan muita. Asioita, jotka saivat minut katkeroitumaan ja sitämyötä myös raivostumaan.

Liekki syöksähti kädestäni ennen kuin ehdin itse edes tajuta sitä. Ja kun sanon liekki, en tarkoita mitään kynttilän pientä koristevaloa, vaan suurta ilmoille roihahtavaa tulitanssia, joka ylsi kyseisellä hetkellä miltei kattoon asti. Säikähdin suunnattomasti koko huoneen kokiessa täyden valaistumisen ja horjahdin selälleni lattialle, jolloin tuli kämmenessäni kuoli pois saman tien jättäen pari tanssivaa savuhaituvaa jälkeensä. Hengittelin kiihkoisasti. Teinkö minä juuri sen, mitä luulin tehneeni? Pieni kärähdyksen haju leijaili kuononi alta saaden minut varmistumaan asiasta. Sen sijaan, että olisin pelästynyt suunnattomasti aikaan saamaani tulta – olin enemmän kauhistunut juuri läpikäymistäni ajatuksista. Moinen ikävä ajattelu sai ensikertaa ajatusmaailmani menemään täysin uudelle tasolle. Ensimmäistä kertaa ikinä – olin onnistunut pelästyttämään itseni pelkillä ajatuksillani. Satuttaa muita? En kai minä sellaista oikeasti tahtonut?

Nousin päättäväisesti lattialta yrittääkseni uudelleen. Lämpöä ja valoa oli saatava ja tässä oli nyt tilaisuus vastineeksi vaihtoehdolle, että nukkuisin suosiolla kassan alla kylmissäni ja nälissäni. Muutaman pyromaanikko-yritykseni jälkeen onnistuin kuin onnistuinkin luomaan kämmenelleni pienehkön sopivankokoisen liekin, joka valaisi huonetta tarpeeksi nähdäkseni jotenkuten, mitä ympärilläni oikein oli: vanhoja pölyisiä puuhyllyjä muutamine hyllyntäytelaatikkoineen ja vanha antiikkinen – yltä päältä steariinin peitossa oleva kynttilä kattokruunu. Kauppa oli avajaisaikoinaan tunnettu kylän suurimpana ruokakauppana, mutta jo parissa kuukaudessa kaupan omistaja oli joutunut lyömään lankut oven eteen merkiksi, ettei sisälle ollut enää asiaa. Käänsin katseeni kämmenelläni tanssahtelevaan kauniiseen harmittomanoloiseen liekkiin. Liekkiprinsessan tanssin seuraaminen sai mielessäni heräämään kysymyksen: mikä minä oikein olin?

Jätin asian sikseen ja astelin varovasti eteenpäin lattian valittaen naristen jalkojeni alla, kuin se olisi valmiina pettämään altani hetkenä minä hyvänsä. Nyt oli tärkeämpää ajateltavaa, nimittäin ruoka, ynnä muut hyödykkeet. Pääni pyöri kuin pöllöllä hyödykkeitä etsien. Availin hyllyjen edustoilla ja väliköissä olevia pahvilaatikoita vapaalla kädelläni ja kurkistelin hyllyjen alle saaden saaliikseni vain liki näyttelykelpoisia villakoiria. Huokaisin turhautuneena. Vaikka onnistuisinkin löytämään ruokaa, tuskin se olisi enää syömäkelpoista. Kauppahan oli mennyt konkurssiin jo aikoja sitten. Tupsahdin istumaan kassan viereen palvelutiskille luovuttavasti ja pudotin katseeni mietteliäänä heiluviin jalkoihini.

Katseeni pysähtyi huomatessani lattialla jotakin kiiluvaa. Hypähdin alas ja kyykistyin lattianrajaan uteliaana nostaen kädelläni lattialla kiiluvan ringssin:
”Rahaa”, mutisin hiljaa. Sitäkin siis oli vielä tästä kylästä löydettävissä? Laitoin ringssin taskuuni. Yhdestä ringssistä ei tunnetusti paljoa apua ollut, mutta näin ensihätään se oli hyvä alku. Lattiaa tutkiessani onnistuin ennen pitkää löytämään toisen ja kolmannenkin ringssin, ja kohta minulla olikin jo niitä noin puolisen kourallista. Tyytyväinen virne levisi kasvoilleni.
”Herra kaupanomistajalla on ilmeisesti kaatunut rahapussi joskus tai jotain konkurssin alla, eikä hän ole vaivautunut kurkkimaan hyllyjen alle tämän johdosta”, pohdin hypoteesiksi itsekseni kilisytellen rahataskuani tyytyväisenä. Nyt saisin ainakin ruokaa kaupasta tai sen kasvattajilta rahaa vastaan syödäkseni, jollen onnistuisi sitä nyt tästä läävästä löytämään.

Pitkän tovin minä kaivelin laatikoita ja hyllynalusia, vaan onnistuin löytämään vain pari kuukausia sitten vanhaksi mennyttä säilykettä ja homehtunutta leipää. Laahustin takaisin kassan alle pesääni ja laskeudun lattialle kyljelleni makuulle potemaan nälkääni. No, ainakin olin onnistunut löytämään rahaa. Jotain hyvää sentään tässäkin. Ajatusmaailmani hiljeni hetkeksi kun katseeni osui kaupan vanhoihin ikkunanverhoihin. Paksuhkot mauttomat kangasverhot olivat puolittain sateen kastelemat, mutta ne näyttivät siitä huolimatta houkuttelevan lämpimiltä. Nousin jaloilleni ja astelin ikkunan läheisyyteen kämmenelläni pitelemäni liekin saattelemana. Vetäisin vapaalla kädelläni kerrasta koko verhotangon alas ja raahasin saaliini kassan alle. Liekki sammui kädestäni kun käperryin kuluneiden verhojen lomaan ja kuvittelin olevani kotona pedissä lämpimän peittoni alla. Hymyilin pienesti itsekseni. Verhot tuntuivat oikeastaan varsin mukavilta ja tuntuivat suorastaan enemmän itse peitolta kuin sen korvikkeelta. Yritin ajatella mukavia asioita vaipuakseni uneen, vaikka niitä ei paljoa ollutkaan. Yritin unohtaa kiljuvan nälkäni, jonka vatsani kurina osoitti kovin haastavaksi. Yritin kuvitella olevani kotona: en siihen erimielisyyksistä koostuvaan talouteen, vaan reilu vuoden kahden taakse siihen aikaan, kun veljeni asui vielä kotona ja kaikki olivat iloisia. Tunteideni tiivistämä kyynel valui poskelleni vaipuessani syvään uneen hellän sateen sivellessä kaupan kulunutta kattoa. Kenties huominen olisi minulle hivenen armeliaampi.


...viidennen luvun loppu...
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Demy lähetetty Ma Heinä 21, 2014 6:43 am

Palava maa luku VI

Auringon säteet puikahtelivat sisälle ikkunan raoista tanssimaan kasvoilleni, kuin hoputtaen minua heräämään. Hieroin unisena silmiäni ja käänsin selkäni ikkunalle merkkinä aikomuksestani jatkaa uniani. Sateen puhdistama kostea ilma oli vallannut hylätyn kaupan sisätilat saaden ilman tuntumaan vähemmän tunkkaiselta ja raskaalta hengittää. Ulkoa kantautui monenlaisten lintujen laulu ja lukemattomien erilaisten pölyttäjien surina. Pitkästä aikaa ympäristö oli luonnonvaraisesti äänirikas. Nousin vastahakoisesti istumaan iskien pääkoppani kassapöydän alareunaan. Valahdin takaisin pitkälleni ”pesääni” ja hieroin kipua huokuvaa pääkoppaani. Jupisin puoliääneen pari kirosanaa kömpiessäni esiin kassan alta päätäni painaen. Voisiko päiväni alkaa enää pahemmin?

”Noin nuori ja noin turmeltunut”, kuului tuntematon ääni sanovan sivummalta. Säpsähdin ja nousin valppaasti seisomaan katsellen ympärilleni. Katseeni harhaili pitkin poikin kaupan sisältöä, laatikoiden vierustoja ja hyllyjen välejä, mutta en nähnyt ketään.
”Kuka siellä?” kysyin vaistonnaisesti. Enkö ollutkaan ainoa kaupan suojatti? Oliko joku muukin ollut sisätiloissa koko tämän ajan? Vai oliko joku kenties pujahtanut hiljattain kauppaan minun huomaamattani sadetta pakoon yön aikana?
”Kulkuri vain”, sain vastaukseksi. Yritin paikallistaa äänensuuntaa varautuneena. Ääni kuulosti varsin karhealta ja käheältä. Se kuului selvästi jollekin miehelle, mutta mitään muuta en siitä saanut tulkittua. Se ei vaikuttanut kuuluvan kellekään tuntemalleni henkilölle, saatikka kellekään muulle paikalliselle kyläläiselle.
”Näyttäydy minulle!” ärähdin käskevästi.

Kaupan nurkalta kuului narahdus, kuin jonkun paino olisi siirtynyt pois vanhan laudan päältä. Narahdusta seurasi muutama väsynyt raskas askel ja käheä kurkun avaava hörähdys. Hämärästä nurkasta säilykehyllykön takaa valoisaan huoneeseen astui pitkä kodittoman näköinen mies. Synkät ja kireää luontoa huokuvat keltaiset silmät, pelottomuutta ja heikottomuutta huokuvat lukemattomat arvet, sekä nuutuneet, elämänkokemusta ja rahattomuutta huokuvat kuluneet vanhat vaatteet. Katseeni valui ylös ja alas miehen päästä tämän kuluneisiin kenkiin. En muistanut nähneeni häntä koskaan aikaisemmin. Hän ei selvästikään ollut paikallinen. Nielaisin ja otin varovasti askeleen taemmas. Äijä vaikutti vaaralliselta. Jo hänen pelkkä olemuksensa viesti rankasta ja rettelöinnillä täytetystä elämästä. Tummahkon oranssi turkki ja valkea ketun kuono. Arpia pitkin poikin kasvoja ja käsivarsia. Vanhat - ties kuinka monta vuotta päällä pidetyt hynttyyt. Yllättävän nuorehkot, silti ikää keränneet kasvot.

”Kuka sinä olet?” kysyin pienellä äänellä varovasti. Mies katsahti suuntaan ja toiseen kuin tarkistaen, oliko kaupassa lisäkseni muitakin kutsumattomia vieraita:
”Johan minä sanoin”, tämä totesi vastaukseksi välinpitämättömästi, ”Kulkuri vain”, hän jatkoi ja asteli sivummalle istumaan vanhan puulaatikon päälle, ”Entä kukas nassikka se sinä olet?”. Nyrpistin kuonoani tympääntyneenä, kun en saanutkaan suoraa vastausta kysymykseeni, ”Joku pentu vain”, tuhahdin. Tämä ei luultavasti ollut mikään tähdellinen hetki tavanomaiselle näsäviisastelulleni, mutta miehen hymähtäessä esittäytymiselleni tunsin pienen kivenmurikan vierivän pois sydämeltäni ja tiukan ilmapiirin ottaen hivenen hellittääkseen. Hän vaikutti varsin rennolta ulkomuodostaan huolimatta. Kenties hänkin oli vain säikähtänyt minua ja oli myöskin varautunut minun suhteeni?

”Eikö sinunlaistesi nassikoiden pitäisi olla kotona?” tämä kysyi ja siirsi jalallaan sivuun ison tynnyrin, jonka alta paljastui pölyinen lattialuukku. Toinen korvani valuttautui alas epävarmuuteni johdosta. Raavin käsivarttani hiljaa ja tuijotin lattiaa yrittäen saada jonkinlaista lausetta muodostumaan suuhuni. Kyllästyessään odottamaan vastaustani äijä iski jalkansa lattiaan saaden täyden huomioni:

”Kysyin sinulta kysymyksen, nassikka”. Purin pienesti alahuultani:
”Minulla ei ole enää kotia”, vastasin hiljaa. Mies tuijotti minua arvioivasti päästä varpaisiin, aivan kuten minä olin hetki sitten tehnyt hänelle.
”Onko näin?” tämä kysyi. Nyökäytin päätäni hiljaa kahdesti. Mies kohautti toista silmäkulmaansa ja kumartui sitten avaamaan lattialuukun. Katseeni valui lattialuukunkannen alta paljastuvaan kätköön: vesileilejä, sidetarpeita ynnä muita vastaavia ensiaputarvikkeita, muutama kangaspussukka ja viinilasi. Nuuhkin ilmaa haistaen kangaspussukoiden keskeltä kantautuvan hailakan ruoan tuoksun. Vesi herahti kielelleni. Leipää.

”Äläs luule, että voit viedä kätköstäni mitä lystäät noin vain”, mies ärähti huomatessaan lumoutuneen tuijotukseni ja kopautti parikertaa kevyesti viinilasiaan ohimoaan vasten, ”Olen laskenut kaiken”. Katseeni apeni hieman, mutta nyökkäsin kohtaloni hyväksyvästi miehelle. Mies avasi tynnyrin alareunassa olevan tulpan ja valutti viiniä lasiinsa:
”Milloin viimeksi olet syönyt?” tämä kysyi ja iski tulpan takaisin tukkeeksi.
”Eilen kotona”, vastasin. Isä oli aina opettanut minulle, että rehellisyys maan perii, vaan ei näemmä tässä tilanteessa. Vastaukseni kuultuaan äijä revähti nauramaan ja osoitti minua pilkkaavalla sormellaan:
”Vai että eilen? Ja vasta väitit ettei sinulla ole kotia! Tiskivuoroasiko lähdit kotoasi itkien karkuun?” tämä hörähti.
”En todellakaan!” ärähdin loukkaantuneena, ”Äiti ajoi minut pois kotoa!”.

Mies laski osoittavan sormensa ja loi minuun uteliaan katseen:
”Syystä että?”. Löin käteni tuimana puuskaan ja käänsin katseeni mököttävänoloisesti sivummalle:
”Isä sanoi ettei saa puhua tuntemattomille”.
”Hyövääkö tuo joutava sääntö enää tässä vaiheessa?” mies kysyi ovela virne naamallaan. Mutisin jotain itsekseni. Kumpikaan isän neuvo ei siis ottanut toimiakseen tositilanteessa? Isä, olit pettänyt minut…

Mies taputti tuttavallisesti istumapaikkaa vierellään ja ojensi minua kohti pientä kangaspussukkaa. Yleensä ottaen en olisi mennyt, mutta pussin kankaan raoista kantautuva tuoreen leivän tuoksu sai minut muuttamaan mieleni varsin nopeasti ja astelin sen koomin miehen mahdollisia taka-ajatuksia ajattelematta istumaan tämän vierelle ja ryöväsin pussin tämän kädestään itselleni. Avasin malttamattomana pussin ja kohdistin katseeni pussin sisältöön. Leipää. Tuoretta orsileipää. Miten tällainen kätkö oli voinut jäädä minulta huomaamatta? Katsahdin vieressäni istuvaan mieheen hämmentyneenä.

”Syö pois”, tämä nyökkäsi ja avasi oman pussinsa, ”Kasvava nuori tarvitsee paljon muonaa”, hän totesi haukaten palan pussistaan nostamasta leipäkannasta. Sen koomin epäröimättä nostin oman kannikkani pussukasta eteeni, ihailin sitä hetken ja iskin sitten hampaani syvälle leipään, kuin nälkäkuoleman partaalla ollut kerjäläinen. Me molemmat söimme hiljaa kumpikin nauttien omasta osuudestaan sanomatta sanaakaan toiselle osapuolelle. Tuore leipä maistui sanoinkuvaamattoman hyvältä pölynmakuisessa suussani ja syömiseni päälle juomani vesileilin raikas lähdevesi sitäkin paremmalta.

Syömiseni päätteeksi päästin ilmoille muikean röyhtäyksen edes yrittämättä peitellä sitä. Äijä käänsi lautasten kokoiset silmänsä minuun tuomitsevasti. Virnuilin tälle tyytyväisenä. Leivän kannikka ei poistanut nälkääni kokonaan, mutta se oli silti ollut erittäin kelvollista vatsantäytettä ja näin ollen en enää tuntenut nälkää juuri lainkaan.
”Kiitos”, totesin äijälle kiitollisena. Mies huokaisi pyöräyttäen silmiään:
”Kotona kasvatetuksi nassikaksi sinä et näytä osaavan lainkaan käytöstapoja”. Hymähdin vuorostani miehen kommentille.
”Miksi sinä annoit minulle ruokaa vaikken tunne sinua?” kysyin heilutellen pienesti jalkojani. Mies katsahti minuun kysyvästi ja siemaisi viiniä lasistaan:
”Samaa kansakuntaa edustavat pitävät yhtä”, tämä totesi lyhyesti. Kallistin päätäni kysyvästi ja hän huomasi tämän.

”Sanotaan, että kauppiaat pitävät yhtä vaikeina aikoina. Maanviljelijät pitävät yhtä vaikeina aikoina. Työttömät pitävät yhtä vaikeina aikoina”, tämä luetteloi kääntäen katseensa minuun, ”Kodittomat pitävät yhtä vaikeina aikoina”, hän sanoi kuin olettaen, että ymmärtäisin joka sanan mitä hän minulle lausui. Nyökäytin päätäni epävarmasti:
”Mutta eivätkö kauppiaat juuri kilpaile asiakkaista? Ja maanviljelijät tuotoista? Ja kodittomat niukentuvasta ruoasta?”.
”Poikkeus vahvistaa säännön”, mies hörähti ja kulautti lasillisensa tyhjäksi, ”Emme me kodittomat ole sellaisia stereotyyppisiä raakalaisia, kuin meidän ehkä väitetään olevan”.

* * * * *

Juttelimme pitkän tovin niitä näitä. Vaikka kuinka tinkasin, mies ei ottanut kertoakseen omaa nimeään, enkä minä sittemmin kertonut omaani. Vaikka äijä oli minulle täysin vieras, hän alkoi hiljalleen tuntua minusta varsin ystävälliseltä ja luotettavalta henkilöltä. Aivan kuin olisimme jutelleet joskus ennenkin. Hän sai itsensä näyttämään silmissäni hyvin isähahmon omaavalta herrasmieheltä.

Mies oli kuulemma alun perin kotoisin Orianasta: syntynyt rikkaaseen perheeseen, suonut huonoa onnea perheelleen, tuottanut häpeää ja tullut heitetyksi kadulle lapsena, aivan kuten minäkin, tosin minä en ollut syntynyt rikkaaseen perheeseen. Koditon – jona häntä aloin kutsua – oli onnistunut livahtamaan laivaan ja kulkeutunut sen mukana Zoltaniin, josta hänen maailman kiertämisensä oli sitten saanut alkunsa.

”Miten sitten päädyit tähän kauppaan?” kysyin keskeyttäen äijän kertomuksen maailmanympärysmatkastaan ja vilkaisin katseellani vihjaavasti kätkön suuntaan, ”Oletko ollut täällä kauankin?”. Äijä katsahti kätköön ja siirsi tynnyrin takaisin luukun peitteeksi:
”Eräs hyvä ystäväni omisti tämän kaupan”, tämä aloitti, ”Vähän jälkeen kaupan mentyä konkurssiin pistäydyin hänen luonaan kysyen yösijaa. Hän ei voinut ottaa minua sisään ideaa vastaan olevan vaimonsa takia, joten hän luovutti minulle kaupan avaimen. Olen majaillut täällä jo ties kuinka kauan, joten ymmärrät varmaan, jos olin alussa hieman töykeä sinua kohtaan”, äijä totesi katsahtaen minuun, ”Se, että joku tunkeutuu kotiisi häiritsemään rauhaasi, ei ole mikään järin miellyttävä asia”.

Nyökäytin päätäni ymmärtäväisesti, ”Entä tuo kätkö?” kysyin. Äijä raapi poskeaan ja pyöräytti silmiään mietteliäänoloisena:
”Ystävälläni oli tapana kätkeä rahaa kyseisen lattialuukun alle ryöstöjen varalta, etteivät varkaat saisi vietyä koko kaupan rahallista varantoa. Ystäväni kertoi minulle luukusta ja näin ollen aloin käyttää sitä väliaikaisena kätkönä”.
”Väliaikaisena?”
”Jatkan pian matkaani”.

Loin mieheen apean tuijotuksen ja käänsin sitten katseeni pois. Epäreilua. Tätä se juuri oli: juuri kun jokin asia alkoi olla menossa kerrankin hyvään suuntaan, niin ennemmin tai myöhemmin kaikki alkaisi mennä taas päin mäntyä. Luulin saaneeni hyvän pitkäaikaisen ystävän, mutta miltei saman tien minun oli vastahakoisesti luovuttava hänestä. Olimme hetken molemmat hiljaa, minä siksi, että uutinen miehen lähdöstä oli saanut puheenaihelokeroni sisällön hälventymään ja äijä kaiketi siksi, että hän ilmeisesti odotti minun aloittavan uuden puheenaiheen ennemmin tai myöhemmin hänen kiusakseen ja hän ei kokenut tarvetta jatkaa keskustelua oma-aloitteisesti.

Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen avasin taas suuni eksyttääkseni ajatukseni aikaisemmasta aiheesta:
”Onko kätkössä enää yhtään rahaa?”. Äijä hymähti ja valutti toisen kätensä taskuunsa, ”Ei”, tämä totesi, ”Sieltä voi löytyä muutama hassu ringssi, mutta omaisuuksia niillä ei saa kerätyksi”, hän selitti nostaen taskustaan tupakan ja tulitikun. Hän raapaisi tulitikulla seinämää ja sytytti tupakkansa puhaltaen tulitikun sen jälkeen sammuksiin ja heittäen sen sitten ulos ikkunasta märälle maalle.

”On se silti jotain”, tuhahdin kommentiksi. Äijä hörähti kommentilleni:
”Näsäviisas nulikka”, tämä hymähti, puhalsi savuverhon katon rajaan ja käänsi katseensa jotain vailla olevasti minuun. Tuijotin hämmentyneenä takaisin.
”No?” äijä aloitti malttamattomasti, ”Etkö nyt lopultakin aio kertoa mitään itsestäsi, vaikka minä olen kertonut sinulle jo liki koko elämäntarinani?”. Lopetin jalkojeni heiluttelun ja pudotin katseeni lattiaan. Kai minä voisin hänelle kertoa? Mitäpä hän moisella tiedolla hyötyisi?”

”Minä odotan isää”, aloitin, ”Kun isä ja äiti alkoivat riidellä, isä sanoi minulle, että minun pitää odottaa häntä jossain ja että hän tulisi tapaamaan minua”. Äijä nyökytteli päätään ymmärtäväisesti, ”Tietääkö hän missä tarkalleen ottaen olet?” tämä kysyi. Ravistin päätäni pienesti.
”Mutta kyllä hän minut löytää”, sanoin, ”Hänen isänvaistonsa on erehtymätön”. Vilkaisin pienesti äijän suuntaan ja tuijotin hiljaa tämän vakavoituneita kasvoja. Sanoinko jotain mitä ei olisi pitänyt?

”Nassikka”, tämä aloitti tumpaten tupakkansa sivummalle ja laskien toisen kätensä sitten hänen suunnastaan katsottuna ulommaiselle olkapäälleni, ”Pidän sinusta, joten en aio kaunistella tai kierrellä asiaa. Sanon tämän sinulle suoraan: sinun isäsi ei enää palaa hakemaan sinua”.


...kuudennen luvun loppu...
avatar
Demy

Viestien lukumäärä : 272
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot http://broccoliblog.sarjakuvablogit.com/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Palava maa

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa