Riistetty vapaus

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:11 am

Tarinan nimi: Riistetty vapaus
Päähenkilö(t): Jonas ja häntä ympäröivät henkilöt
Ikäsuositus: K-15
Tekijän huomautus: Elikäs Jonasin menneisyyttävä koskeva tarina. Rajumpia kohtauksiakin löytyy, mutta yritin kirjoittaa ne siivosti.
_______________________________________________________
Luku 1.

Oli myrsky-yö. Jossain päin erämaata, intiaanien leirissä, sotilaspukeinen mies astui ulos myrskyyn tiipiin suojasta. Mies katsoi hetken ylöspäin ja sade piiskasi hänen kasvojaan, jotka olivat veren tahrimat. Tuore haava silmäkulmassa vuosi ja kirveli hieman pisaroiden osuessa siihen. Mutta mies vain pyyhkäisi sitä kädellään, nosti viittansa hupun pään yli ja nousi mustan hevosensa selkään. Hän suuntasi kohti määränpäähänsä, mikä se sitten olikaan, ja katosi näkökentästä.

Myrsky alkoi laantua. Intiaaniheimon jäsenet tulivat ulos suojistaan ja katsoivat aamun sarastusta, mutta yhtä ei näkynyt. Yksi nuorukainen meni saman tiipiin luo, josta aikaisemmin häipynyt mies oli tullut ulos. Nuorimies kutsui Sulaa, mutta ei kuullut vastausta. Nuorimies kutsui uudestaan ja raotti intiaaniteltan oviaukkoa. Hän kauhistui näkemäänsä ja huusi muita avuksi. Tiipiin sisällä makasi tajuton, mutta elossa oleva nainen, vaatteet riekaleina. Otsasta valui verta siiselinaisen kasvoille ja käsivarret oli mustelmilla.

Tuntematon mies oli yöllä väkivaltaisesti hyväksi käyttänyt nuorta naista, joka oli ystävällisenä tarjonnut suojaa myrskyltä. Sulan avunhuudot eivät olleet kuuluneet toisten korviin myrskyn läpi, eikä hänen voimansa eivät olleet riittäneet panemaan häntä vahvempaa ja vanhempaa miestä vastaan.

Pari muuta heimon jäsentä herättelivät pahoinpideltyä Sulaa ja vanhempi nainen puhdisti haavaa ja laittoi viltin hänen ympärilleen. Sula reagoi kylmään veteen ja availi silmiään. Hänen päässään pyöri ja häntä huimasi. "Mitä on tapahtunut?" kysyi Sulan löytänyt nuorukainen. Sula ei osannut vastata, hänellä kesti jonkin aikaa muistaa aikaisemmat tapahtumat. Hänen hopeanväriset silmänsä alkoivat tuottaa kyyneliä ja pian hän itki vuolaasti. Vanhempi nainen yritti lohduttaa Sulaa ja laittoi kätensä nuoren naisen ympärille. Pahin oli tapahtunut, nainen oli häpäisty ja satutettu, ja tekijä oli päässyt karkuun. Se aiheutti murhetta heimon keskuudesta ja mielipahaa, he eivät olleet onnistuneet suojelemaan perhettään.

Sula toipui saamistaan vammoista ja pystyi taas hymyilemään hieman, ja halusi unohtaa sen miehen ja miehen teot. Pitkäksi aikaa ne eivät päässeet unohtumaan. Kuukausia myöhemmin hän huomasi olevansa raskaana ja heimo huomasi samoin. Muut olivat huolissaan Sulasta, että kestääkö hän enää näitä koettelemuksia. Sula silitti pyöristyvää vatsaansa ja mietti siellä kasvavaa olentoa. Hän mietti pitkään ja hartaasti, ja lopulta hän kertoi pitävänsä ja kasvattavansa lapsen ja pyysi heimolta, perheeltään tukea siihen ja muut suostuivat. Heimon vanhin hymyili Sulan päätökselle antoi myöntymyksensä: "Lapsi saakoon kaiken rakkauden meiltä, minkä tarvitsee."

Kuukausien takaiset tapahtumat oli jääneet taakse, vaikka välillä otsaan jäänyt arpi oli muistuttamassa. Sula ei ole antanut anteeksi miehen teoille, mutta muuten hän ei antanut asian enää vaivata. Hänen mielessään oli vain hänen sisällään kasvava lapsi ja sen tuottavat ilot. Pyöreä vatsa keräsi huomiota, etenkin uteliaiden lasten huomion ja kävivät koskettamassa potkivaa vatsaa. Se oli niin kiehtovaa pienemmistä ja ilme kirkastui heillä joka kerta, kun vatsan sisällä tunsi liikettä.
Viikkoja myöhemmin synnytys oli meneillään tiipiin sisäpuolella. Miehet olivat jätetty ulkopuolelle ja saivat välillä kauhistella huutoja sisältä. Tuntien päästä kuului lapsen huutoa ja vanhempi nainen tuli ulos toisen naisen kanssa ja antoi luvan Sulan veljelle mennä sisäpuolelle. Sulaa nuorempi veli astui sisään ja näki siskonsa vuoteessaan pienen käärön kanssa. Sula pyysi veljeään tulevan vierelleen istumaan. "Kumpi?" Sulan veli kysyi uteliaana. "Pieni poika" Sula vastasi ja antoi pienen pojan puristaa sormeaan: "Ja vahva". Veli katsoi pientä lasta, jonka silmät olivat vielä kiinni. "Siloposkinen" poika totesi yhtäkkiä totisena. Sula nauroi veljelleen ja veli kysyi sitten nimeä. Sula mietti hetken ja vastasi: "Na'rey".


Viimeinen muokkaaja, Bluffy pvm Ke Marras 13, 2013 3:52 am, muokattu 2 kertaa
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:12 am

Luku 2.

Parin päivän päästä Sulan poika, Na'rey, aukaisi silmänsä ensi kertaa. Violetit silmät tarkkailivat kummissaan ympärilleen ja sitten ne kohdistuivat lempeästi hymyilevään Sulaan. Tuore äiti otti poikansa syliin ja antoi pojan leikkiä tämän sormillaan ja hiussuortuvilla. Sulan veli, Neol tuli sisälle katsomaan siskonpoikaansa tuoden samalla siskolleen syötävää. Sula antoi pojan veljelleen, siksi aikaa, että saisi syötyä. Veli katsoi hieman avuttomana sylissään olevaa pientä poikaa, joka sitten alkoi haukotella ja nukahti tämän syliin. Nuorukainen ei oikein tiennyt mitä tehdä ja katsoi siskonsa pyytäen apua. "Pärjäät vallan mainiosti." Sula nauroi ja hymyili veljelleen, jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta pikku lapsista. Veli katsahti Na'reyhin ja näki, kun tämä nukkuessaan piti kiinni nuorukaisen pitkistä hiuksista. Neol naurahti hiljaa: "Vahva pikkumies".

Päivät kuluivat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja Na'rey kasvoi ja vahvistui päivä päivältä. Hän sai jo leikkiä ulkona kontaten kotitiipiin edessä valvovien silmien alla. Tietämätön ja huoleton poikalapsi ei tiennyt mitään isästään ja ei varmaan tulekaan tietämään. Sula oli päättänyt, ettei Na'reyn tarvitse tietää, pojallahan on iso perhe ympärillään suojelemassa ja tukemassa häntä. Hänellä oli kaikki, mitä tarvitsee elämässään. Sula katseli puuhiensa lomassa poikansa leikkejä nurmella ja tämän ilosta naurua ja hämmästeleviä ilmeitä, kun perhosia lensi ohitse. Hän ei tarvitse muuta.

Na'rey kasvoi ja oli 6-vuotias. Hän oli tarpeeksi vanha oppimaan intiaanien tavoille. Tuntemaan, kuuntelemaan ja kunnioittamaan luontoa, tarkkailemaan ympäristöään ja kehittää välttämättömiä erämaan taitoja. Oppien lomassa oli kuitenkin aina aikaa leikkeihin ja aika kuluikin jahdaten hiiriä ja sisiliskoja läheltä ruokavarastoa tai leikkien muuten toisten lasten kanssa. Mutta eniten Na'rey viihtyi Sulan veljen, Neol-enonsa kanssa. Sulan veli oli heimon eläinten narraaja ja joskus narratuista eläimistä tuli kotieläimiä heimolle, auttaen viljelyssä ja antaen myös ravintoa, kuten lintujen munat, jotka oli aina tervetulleita ruokapöytään. Na'reyta kiinnosti enonsa Neolin taito ja halusi oppia sen.

Yhtenä iltana aterialla hän otti asian puheeksi ja pyysi enoaan opettamaan häntä. Neol nauroi: "Riittääkö kärsivällisyyttä pikkumieheltä?" "Kyllä" poika vastasi yrittäen olla vakava. Sula katsoi huvittuneena, kun hänen perheensä miehet tuijottivat pitkään hiljaa toisiaan silmiin. "Kyllä Na'reyn hiirisaalis on melko vaikuttava" Sula totesi hymyillen rikkoen hiljaisuuden ja repi palasen maissileipää. "Eikö jo siinäkin tarvita kärsivällisyyttä" Sula uteli ja katsoi veljeensä hymyillen kiusoittelevasti. Neol tuijotti ensin siskoonsa ja sitten pikkupoikaan, joka odotti jännittyneenä vastausta. "Hyvä on pikkumies!" hän lupasi ja pörrötti pojan päätä, joka sitten innoissaan syöksyi enonsa syliin kaataen tämän kumoon. Neol pyysi armoa leikkisästi: "Apua! Anna minun edes syödä loppuun!" He nauroivat ja leikkivät. Sula katseli aikansa heidän touhuja ja käski sitten heidän mennä nukkumaan, sillä huomenna on aikainen herätys.

Seuraavana aamuna auringon nousun aikaan Neol ja Na'rey lähtivät ja Sula katsoi kaksikon perään hymyillen, ja vilkutti pojalleen, joka vilkutti takaisin. Hän mietti mielessään, kuinka hänen lapsensa on kasvanut pienestä vauvasta jo pojaksi. Sulan hymy muuttui apeksi ja kääntyi takaisin tiipiinsä ja meni sisälle.

Na'rey hieroi silmiään heidän kävellessään. "Ei kai sinua väsytä?" Neol nauroi pienelle pojalle, joka käveli melkein silmät ummessa. "Ei" poika vastasi topakasti ja uhmakkaasti ja haukotteli. He olivat kävelleet puoli tuntia, kun he saapuivat puron äärelle, joka erotti heidän takanaan olevan niityn ja edessä olevan metsän toisistaan. Neol pysähtyi ja kumartui purolle huuhtelemaan kasvojaan kylmällä purovedellä ja pyysi Na'reyta tekemään samoin. Na'rey käveli purolle hieman horjuvin askelin ja huuhteli kasvonsa ja joi samalla. Hän alkoi herätä kunnolla ja venytteli. "Milloin aloitetaan?" Na'rey kysyi innoissaan, mutta kärsivällisenä. Neol katsoi poikaan ja sitten metsän suuntaan: "Vaikka heti."


Tämä alue oli paras paikka nähdä erilaisia eläimiä, kaloista lintuihin, ja hiiristä peuroihin. Kirjava ympäristö kantaa kirjavaa eläimistöä. "Ensimmäinen asia eläinten narraamisessa on samaistuminen kohteeseen, ja olla rauhallisesti paikallaan." Neol kertoi. Na'rey istui hiljaa paikallaan korva tarkkana, kun hänen enonsa matki lintujen ja muidenkin eläinten ääniä. Niiden oppimiseen menee aikaa ja se on sen arvoista lopulla. "Toinen asia on katse, jolla pyritään saamaan eläin jäämään paikalleen tai jopa tulemaan lähemmäs."

Aikansa kerrottuaan hän antoi Na'reyn tehtäväksi nyt vain katsoa tarkkaan hänen tekemisiään. Na'rey katsoi hiljaa jännittyneenä, kun Neol laskeutui mahalleen puron ääreen ja laittoi toisen kätensä veteen. Hän näki, kun eno heilutti rauhallisesti sormiaan vedessä. Ja vähän ajan päästä Neol vetäisi nopeasti kätensä vedestä kouraisten kalan maalle. "Lounas" totesi Neol. Na'rey katsoi ihmeessään maassa sätkivää kalaa ja katsoi sitten enonsa kättä. Neol viittasi kädellään pojan tulemaan luokseen. Na'rey meni enon vierelle mahalleen ja matki sitten Neolin liikkeitä. Na'rey keskittyi liikuttamaan sormiaan ja katsomaan veteen, hän ei edes huomannut enonsa poistuneen viereltään. "Ole kuin kala, ajattele kuin kala" Na'rey hoki mielessään ja kohta, pieni, mutta syötävän kokoinen kala tuli hänen kätensä viereen. Poika odotti aikansa ja yritti nostaa kalan vedestä. Kala nousi ja poika sai kalan pyrstöstä naamalleen, mutta kalasaalis tuli. Neol nauroi ja taputti näkymälle ja katsoi pojan ilmettä, joka ei osannut päättää, ollako iloinen vai hämmästynyt.

Aamu vaihtui aamupäivään ja kaksikko päätti palata kotia. Sula oli ulkona punomassa koria, kun Na'rey ilmestyi hänen eteensä hymyillen leveästi. Sula säikähti hieman pojan hiljaista ilmestymistä ja näki sitten pojan pyydystämän kalan. Pian Neol tuli paikalle oman saaliinsa kanssa ja katsoi, kun Sula silitti poikansa päätä. "Mitä aiot valmistaa näistä?" Neol kysyi. Sula huomasi veljensä: "Kyllä minä jotakin hyvää näistä keksin" Sula vastasi ottaen kalat mukaansa nuotiolle. Hetken kuluttua kalat paistuivat nuotion lämmittävillä kivillä. Na'rey oli taas jahtaamassa hiiriä ja tällä kertaa hän yritti oppia matkimaan niitä. Sula kutsui Na'reyn syömään ja ojensi jo annosta Neolille. Poika istui Sulan ja Neolin väliin ja alkoi syödä omaa osuuttaan narraamastaan kalasta.

Päivä vaihtui iltaan ja aurinko laski mailleen. Na'rey istui leirin laidalla ja katseli, kun ensimmäiset tähdet ilmestyivät taivaalle tuikkimaan. Pojan violetit silmät myös tuikkivat. Hän oli saanut ensimmäisen oppitunnin tullakseen eläinten narraajaksi. Sula kutsui poikaansa nukkumaan ja Na'rey nousi ja katsoi vielä kerran taivaalle. Huomenna on taas uusi päivä.
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:13 am

Luku 3.

Vuosia kului ja Na'rey oli oppinut enoltaan narraajan taitoja ja kehittynyt niissä. 9-vuotias poika oli hiljaa polvillaan kyyryssä heinikossa. Hän oli valinnut kohteekseen vanhan ja ovelan villikissan, jota hän ei ole onnistunut huijaamaan tähän asti. Punaraitainen kolli oli nuolemassa itseään, mutta valppaana. Na'rey ei yrittänyt syöksyä ottamaan kissaa kiinni, vaan luoda katsekontaktia vanhan kollin kanssa. Poika pyöristi selkäänsä ja omaksui itsensä kissan rooliin ja tuijotti hiljaa kollia odottaen, että tämä katsoisi häneen. Na'rey hieman kahisteli heinää sen verran, että saisi kissan huomion. Vanha kolli kuuli kahinan ja katsoi poikaan päin. Sen kullankeltaiset ja viekkaat viirusilmät katsoivat poikaa silmiin. Tähän asti kissan silmät olivat onnistuneet lumoamaan pojan, mutta nyt Na'rey uskoi onnistuvansa. Poika ja kissa tuijottivat pitkään ja hiljaa toisiaan. Tuuli kävi heiluttaen heinikkoa ja tuulihaukka lensi yllä kiljuen tavanomaisesti, mutta kaksikko tuijottivat vain toisiaan. Tahtojen taisto oli meneillään ja vain toinen voi voittaa.

Na'rey katsoi syvälle kissan silmiin, syvemmälle kuin tähän asti oli onnistunut. Hän pyysi katseellaan kissaa tulemaan lähemmäksi. Kissa oli hiljaa paikallaan ja katsoi takaisin. Tunti jos toinen oli kulunut ja he tuijottivat edelleen toisiaan. Sitten kissa otti aran askeleen eteenpäin ja pysähtyi hetkesi, kunnes otti taas pienen askeleen lähemmäksi Na'reyta.
Vähän ajan kuluttua kolli on hänen naamansa edessä. Jähmettynyt kolli alkoi tutkailla uteliaana paikallaan poikaa. Na'rey oli onnistunut huijaamaan kollia, mutta pystyisikö hän pääsemään kosketukseen vanhan kissan kanssa.

Hän siirsi hitaasti kättään maata pitkin lähemmäksi kissaa ja pysäytti sen kissan käpälien eteen. Kolli katsoi Na'reyta hetken ja hipaisi käpälällään pojan kättä. Pojan sisällä riemu kasvoi, mutta pysyi rauhallisena. Uskaltaisiko hän silittää vanhaa kollia? Varovasti Na'rey nosti kättänsä kissaa kohti. Kolli sähisi ilkeästi ja uhkaavasti, mutta rauhoittui, kun pojan ilme ei muuttunut. Na'rey jätti kätensä nyt kollin pään viereen. Kolli haisteli sitä aikansa ja lopulta puski kevyesti siihen ja antoi pojan rapsuttaa korvan takaa.

Vanha kolli alkoi kehrätä tyytyväisesti ja puski enemmän Na'reyta vasten kunnes he olivat nenäkkäin. Na'rey oli voittanut kissan luottamuksen. Tähän asti punaraitainen kolli oli sähissyt tai livahtanut jokaiselta, joka on yrittänyt lähestyä sitä. Kolli antoi jopa Na'reyn vaihtaa asentoa. Aikansa he pitivät toiselleen seuraa ja lopulta vanha kolli lähti hitain askelin Na'reyn luota ja katosi heinikkoon. Na'rey hymyili saavutukselleen ja juoksi sitten ripein jaloin kotia kertomaan tapahtumasta.

Na'rey huusi äitiään iloisella äänellään ja kysyi enoaan. Neol tuli tiipiin takaa jousensa kanssa ihmetellen Na'reyn käytöstä. "Sinähän tiedät sen villin kollin". Neol nyökkäsi vastaukseksi ja poika jatkoi innoissaan: "Onnistuin voittamaan sen luottamuksen." Neol ei meinannut oikein uskoa kuulemaansa, hän ei itse ole onnistunut huijaamaan sitä vanhaa kattia. Sula polvistui poikansa eteen ja katsoi tämän vaatteita: "Riittääkö nämä todistamaan poikani sanat" Sula näytti punertavia kissan karvoja pojan paidalla. Neol nauroi ja pörrötti pojan päätä: "Pikkumieshän on etevämpi kuin minä sinun ikäisenä". "Voitko taas opettaa huomenna uutta?" Na'rey kysyi enoltaan. Neol pudisti päätään: "Huomenna pitää mennä muitten kanssa metsästämään." Na'rey tuijotti maahan apeana. Neol katsoi poikaa ja laski kätensä tämän olkapäälle: "Mutta ehkä sen jälkeen voin taas opettaa sinulle uutta." Sen kuullessaan Na'reyn ilme kirkastui ja halasi Neolia.

Seuraavan aamuna Neol lähti parin muun miehen kanssa metsästämään riistalintuja ja Na'rey jäi leiriin auttamaan äitiään askareissa. Myöhemmin päivällä oli sitten heimon parantajan luona muiden lasten kanssa opettelemassa parantavia ja myrkyllisiä kasveja ja niiden ominaisuuksia.

Aikaa kului ja ilta alkoi saapua. Na'rey istui leirin laidalla odottamassa Neolin paluuta. Aurinko oli laskemassa mailleen kuten aina, mutta se oli nyt tavallista punaisempi. Hetken päästä hän huomasi pari tummaa hahmoa lähestyvän. Na'rey nousi seisomaan ja odotti vielä hetken paikallaan. Pian hän erotti tummat hahmot toisistaan. Kaksi muuta heimolaista kantoivat kolmatta, joka osoittautui Neoliksi. Toinen kahdesta miehestä huusi Na'rey juoksemaan parantajan luo. Na'rey totteli ja juoksi parantajalle ja Neol tuotiin pian perässä. Sula ja Na'rey katsoivat huolissaan, kun Neol laitettiin vuoteelle makaamaan. Vanha mies, heimon parantaja, kysyi metsästyksen tapahtumista Neolia kantaneilta miehiltä. "Mustanielu" toinen miehistä vastasi ja toinen jatkoi: "Se puri häntä jalkaan". Sulan sydän pomppasi kurkkuun ja veti poikaansa olkapäistä itseään vasten. Parantaja meni Neolin luo, jonka oli jo vaikea hengittää. Käärmeen myrkky oli päässyt keuhkoihin ja puremakohta oli punainen ja turvoksissa. Neolin oloa yritettiin kaikkein keinoin helpottaa. "Saanko mennä hänen vierelle?" Na'rey kysyi ja vanha mies antoi luvan ja meni Sulan luo: "Olen pahoillani." Sula ymmärsi sanat ja alkoi itkeä.

Na'rey istui Neolin vieressä erittäin huolissaan ja katsoi kun eno yski yskimistään ja hikoili. Kuume oli noussut eli loppu on lähellä. Neol tiesi sen itsekin ja katsoi poikaa, jonka silmät alkoivat kostua kyynelistä. Neol silitti pojan päätä hymyillen: "Tekisitkö minulle palveluksen?" Na'rey pyyhki käsivarrellaan silmiään ja nyökkäsi. "Olet oppinut minulta kaiken tarpeellisen. Pitäisitkö äidistäsi huolta puolestani?" Neol katsoi sisareensa, joka katsoi takaisin kyynelehtivin silmin. Neol köhi käsi suun edessä ja katsoi sitten käteensä. Veren tahrima. Hän alkoi jo väsyä ja värisi: "Muista, mitä olet oppinut, pikkumies, ja pärjäät kyllä." Neol piti tauon ja jatkoi: "Sinusta tulee vielä taitava......eläinten narraaja, Na'rey." Sula tuli vierelle ja antoi veljelleen suukon otsalle. Neol tunsi Sulan kyyneleet otsallaan ja katsoi sisartaan ja Na'reyta vielä kerran ja sulki sitten silmänsä, viimeisen kerran.

Na'rey itki ja huusi Neolia, mutta turhaan. Sula otti poikansa lähelleen ja Na'rey itki äitinsä paidan helmaa vasten. Sulakin hiljaa vuodatti kyyneleitä ja silitti pojan päätä. Na'rey mielessään muisteli enonsa lempisanaa: "Pikkumies". Hän ei enää saanut kuulla sitä enonsa suusta. Hän on poissa.
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:15 am

Luku 4.

Viikon päästä kuolleen miehen ruumis poltettiin ja tuhkat heitettiin tuulen vietäväksi. Heimo oli menettänyt hyvän metsästäjän ja onnettomuudet ei jäänyt siihen. Seuraava vuosi oli kuivempi edellisiin verrattuina. Maissipellot kärsivät vedenpuutteesta ja purot ovat kuivuneet. Riistalinnutkin ovat lähteneet paremmille maille. Vaikeat ajat oli alkanut heimolla.

Na'rey oli täyttänyt kymmenen ja Sula oli antanut hänelle Neolin kaulakorun hänelle. Puuhelmien seassa oli kolme petoeläimen kynttä, joiden tarkoitus oli kuvastaa metsästäjää. Na'rey ikävöi enoaan ja joskus kyynelkin vierähti poskelle.

Ruokavarastot alkoivat käydä vähiin, eikä sateita näkynyt. Lähin jokikin oli monien kilometrien päässä. Osa heimon miehistä lähti tyhjien vesileilien kanssa hakemaan vettä ja muut jäivät leirin läheisyyteen etsimään ruokaa. Na'reykin oli etsimässä syötävää heimolleen ja erään miehen kanssa kaivelivat mukuloita maasta. Pahanmakuisia, mutta muutakaan ei ollut. Juuriakin kaivettiin ja jonkin verran löydettiin hylättyjen pesien munia.

Oli keskikesä ja kuivuus koetteli entisestään. Miesten piti lähteä kauemmas ja kauemmas etsimään ravintoa heimolleen. Pari miestä jätettiin leiriin lasten ja naisten suojaksi. Kuumimman osan päivästä oltiin tiipiiden sisällä lepäämässä ja lapset nukkuivat vanhempiensa vieressä. Na'reykin nukkui ja Sula silitti poikansa päätä. Illalla miehet palasivat, pari riistalintua ja jänistä mukanaan. Ne olivat laihoja ja nälkiintyneitä kuin mitkä, mutta oli ne tyhjääkin parempi.

Viikkoja kului ja kesä alkoi vaihtua syksyyn. Ilmat viilenivät ja aamulla saattoi nähdä kastetta. Na'rey heräsi, kun Sula silitti pojan pitkää ja ohennutta tukkaa. Na'rey hieroi silmiään ja venytteli, ja piakkoin astui ulos tiipiistä. Nouseva aurinko häikäisi pojan silmiä ja Na'rey laittoi kätensä suojaksi siksi aikaa, kunnes tottuisi valoon.

Toisaalla laiva saapui Zoltanin satamaan. Pieni ryhmä sotilaita astui ensimmäisenä laivasta laiturille ja asettautui riviin. Sotilaat odottivat hiljaa jotakuta. Laivan kannella tummaan kaapuun pukeutunut mies jutteli laivan kapteenin kanssa. Pian hän tervehtikin kierolla ja mairittelevalla äänellään vaikutusvaltaista henkilöä. Punaiseen pukeutunut, yli viidenkymmenen oleva mies asteli reippaasti kohti miehiä ja pysähtyi heidän eteen. "Kenraali Cole Zetler, sotilaanne jo odottavat alhaalla." Mies nyökkäsi ja asetteli hattuaan, jossa oli iso vaalea sulka, silmien suojaksi nousevalta auringolta. "Kiitos, herra Ferde." mies vastasi ja veti hanskoja käteensä. "Toivottavasti matkanne sujuu hyvin, herra Zetler" kapteeni toivotti hyvää matkaa ja päivän jatkoa.

Cole asteli alas laivasta kiero neuvonantaja perässään. Sotilaat tervehtivät kenraaliaan käsi viitoittaen otsaa. Vanha mies katseli aikansa hiljaista ryhmäänsä: "Te kaksi. Hankkikaa meille hevoset." "Kyllä herra." sotilaat vastasivat ja menivät kaupungin talleille hakemaan kymmenen hevosta. Toiset jäivät riviin hiljaa seisomaan. Hetken kuluttua pari miehistön jäsentä toivat laivan ruumasta ryhmän tarvikkeet matkaa varten. Sotilaat tarkistivat, että kaikki tarvittava oli mukana. Kohta puolin he olivat jo Zoltanin ulkopuolella hevosten selässä matkaten kohti Kurvia.

Aurinko nousi horisontistaan. Alkoi olla keskipäivä, mutta oli viileämpää kuin aikoihin. Intiaanien leirissä lapset potkivat eläinten nahkapaloista tehtyä palloa ja osa heimon miehistä oli aikaisin lähteneet ravinnon hakuun. Tuuli kulki leirin halki ja Sula haistoi tuulen tuoman kosteuden. Sateet lähestyivät, mutta kuinka pian. Maissipellostakin on jo yli puolet menetetty. Sulan huomio kääntyi jalkojen juureen pysähtyneeseen palloon. Na'rey tuli hakemaan palloa ja Sula silitti poikansa päätä ja päästi takaisin leikkimään.

Samaan aikaan ratsastajat matkasivat erämaassa. Maa pöllysi kuivuudesta hevosten jalkojen alla ja nousi helposti ratsastajien korkeudelle. Cole ryhmänsä kärjessä lisäsi vauhtia, ettei tarvitsisi hengittää pölyä ja muut tekivät perässä. Maisema vilisti ohi sumeana ja maa pöllysi entisestään heidän takanaan. Kohta heidän edessään näkyi jotain muuta maastoa korkeampaa. Cole pysäytti hevosensa ja katsoi sitten ympärilleen. Sotilaat ihmettelivät kenraalinsa käytöstä ja kiero neuvonantaja Ferde kysyi: "Onko jokin vialla, herra?" Cole ei vastannut, vaan pisti hevosensa rauhallisesti liikkeelle.

Leirissä lapset potkivat edelleen palloa. Kohta leiriin jäänyt miehet huomasivat jonkin lähestyvän ja hetken kuluttua jokin olikin jotkut ja ne tunnistettiin sotilaiksi. Cole ryhmineen ratsastivat hiljaa leirin poikki ja palloa potkineet lapset väistyi tieltä hieman peloissaan ja aikuiset oli varuillaan. "Roskasakkia." Ferde totesi herralleen. Cole katsoi sivusilmällään hattunsa alta tuijottavia vaaleita silmäpareja. Pian katse kohdistui palloa pitelevään poikaan. Hänen silmänsä ei ollut harmaat tai siniset, vaan violetit. Cole pysähtyi hevosensa kanssa ja katsoi poikaa pitempään. Na'rey oli hiljaa paikallaan, kun vanha mies katsoi häntä päin. Ferde kyseli herraansa, mutta turhaan.

Hän käänsi hevosensa ja katsoi ympärilleen. Heimolaiset olivat levottomia ja odottivat pahinta. "Vaadin nähdä Sulan!" Cole huusi ja jatkoi Sulan kutsumista, kunnes Sula tuli ulos tiipiistään. Sula katsoi hetken vanhaa miestä, joka laskeutui hevosensa selästä. Ferde ihmetteli herransa käytöstä: "Herrani?" "Pitäkää lepotauko." Cole vastasi ja kääntyi takaisin Sulan puoleen ja nosti hattuaan pois silmiltään. Sula katseli miehen violetteja silmiä kummissaan ja sitten huomasi miehen vasemmassa silmäkulmassa vanhan arven. Pian Sula tunnisti miehen ja järkyttyi, mutta otti sitten tuiman katseen häneen. Na'rey katsoi kummissaan äitinsä reaktiota. Hän ei ole ennen nähnyt äitiään tuollaisena.

"Mitä sinä haluat?" Sula tokaisi hiljaa miehelle. "Paikan, jossa voimme jutelle kahden." Cole vastasi tyynenä. Sula puristi kättään nyrkkiin ja viitoitti sitten tiipiinsä sisään. Na'rey katsoi, kun vanha mies ja hänen äitinsä meni sisälle tiipiin ja alkoi taas potkia palloa parin muun pojan kanssa.

Tiipiin sisällä Cole istuutui eläinnahkojen päälle ja Sula seisoi kahden metrin päässä miehestä kädet puuskassa ja tuijottaen tuimasti. "Miten on mennyt, Sula?" "Mitä luulet sen jälkeen, mitä teit minulle!" Sula huusi ja jatkoi: "Luulitko, että unohtaisin mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui!? Na'rey hätkähti huutoa, josta hän ei saanut selvää, ja jäi seisomaan paikalleen.

"Mitä sinä edes teet täällä?" Sula kysyi. Cole oli hetken hiljaa ja vastasi: "Olin ohikulku matkalla ja satuin näkemään jotain mielenkiintoista." Sula katsoi kummissaan vanhaa miestä, jonka hän teki mieli tappaa. "Mitä muka? Eihän me "sivistymättömät" kiinnosta teitä." Cole nousi seisomaan ja käveli Sulan luo. Sulaa pitempi mies katsoi hänen silmiään. Sula hermostui siitä ja yritti lyödä miestä kasvoille, mutta Cole pysäytti Sulan käden ottamalla kiinni ranteesta. Cole leikki hetken Sulan hiuksilla, jotka olivat kahdella letillä. Sula värisi pelosta ja Cole huomasi sen ja virnistäen kuiskasi sitten naisen korvaan: "Se violettisilmäinen poika taitaa olla sinun, meidän." Sula hätkähti ja huusi: "Et vie häntä minulta, hirviö!! Hän ei ole sinun!!" Cole naurahti: "Pojalla on selvästi minun silmät. Hän kuuluu minulle. Hän on sukuni perillinen."

Cole astui ulos tyynenä tiipiistä ja Sula tuli perässä huutaen raivokkaasti. "Etkö kuullut mitä sanoin?! Hän ei ole sinun!" Cole ei kuunnellut vaan viitoitti parille sotilaalleen: "Tuokaa hänet eteeni." Pari sotilasta lähestyi Na'reyta ja kuuli äitinsä lausuvan hänen nimeään. Hän yritti juosta karkuun sotilailta, mutta oli liian hidas nopeille sotilaille, jotka raahasivat rimpuilevan pojan Colen eteen. Cole katsoi hetken poikaa ja laskeutui sitten hänen tasolleen. "Sinäpä olet riehakas. Mikä on nimesi?" Na'rey oli hiljaa ja katsoi kun pari sotilasta osoitti hänen äitiään aseillaan. "Sinulle esitettiin kysymys, penikka." Ferde huudahti. Cole viitoitti kädellään Ferdeä rauhoittumaan ja katsoi poikaa silmiin. Na'rey tunsi jotain kylmää miehen katseessa ja vastasi lopulta: "Na'rey".

Cole naurahti: "Sen nimen voit nyt unohtaa, Jonas Zetler." Hän viitoitti sotilaiden laittaa poika hevosen selkään. "Mitä aiotte, herra kenraali?" yksi sotilaista kysyi. "Palaan Orianaan." "Entä se "paketti" Kurvista?" Cole mietti hetken: "Neljä teistä riittänee. Muut tulevat mukaani." "Käskystä." Na'rey ei ymmärrä mitä nyt tapahtuu vaan istuu hiljaa sotilaan kanssa hevosen selässä. "Matkaan!" Cole huudahti. Na'rey katsoi taakseen ja näki kun hänen äitinsä yritti lähteä perään, mutta heimon pari miestä piti hänestä kiinni. Sula lysähti maahan ja huusi kyynelehtivin silmin poikansa nimeä: "Na'rey!"
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:16 am

Luku 5.

Yö lähestyi ja ratsastajat leiriytyivät yöksi isojen kivien juureen ja pystyttivät väliaikaisen leirin. Cole seisoi syrjemmällä katsoen pimenevää maisemaan. Ferde ei ymmärtänyt Colen päähänpistosta pojan mukaan ottamisesta. Hän katsoi sivusilmällä likaista poikaa, joka istui hiljaa paikallaan sotilaiden vartioimana. Nyrpistäen nenäänsä Ferde meni herransa luo: "Herrani, miksi raahasitte tuon rääpäleen mukaanne?" " 'Rääpäle' on poikani" Cole vastasi ja kääntyi Ferdeen päin katsoen tuimasti häneen. Ferde ymmärsi katseen ja pysyi hiljaa ja kumarsi poistuen. Na'rey katsoi, kun Ferde tuli hänen eteensä ja katsoi häntä myrkynvihrein silmin. Sitten Ferde otti tavanomaisensa virnistävän hymynsä ja puhui mairittelevalla äänellään: "Pyydän anteeksi käytöstäni. Nuorella herralla on varmaan paljon kysyttävää, enkä antanut aikaisemmin mahdollisuutta vastata niihin." Na'rey katsoi hiljaa ja peloissaan tummakaapuista miestä ja katsoi sitten nuotioon.

Ferde istuutui nuotion toiselle puolelle olevalle kivelle ja katsoi nuhruista poikaa. Nyt hän huomasi yhdennäköisyyttä pojassa ja hänen herrassaan. Silmät oli kaikkein selkein merkki heidän välillä. Na'rey katsoi tanssivia liekkejä ja sanoi värisevällä äänellään: "Tahdon takaisin äidin luo." Ferde katsoi poikaa, nyt hänen on aika hoitaa hommansa. "Tiedän sen, mutta teimme sen teidän kummankin takia. Ette olisi selvinneet seuraavasta talvesta. Näin varmistimme teidän selviytymisen. Isäsi, herrani pelasti teidät nälkäkuolemalta." Na'rey nosti katseensa hämmentyneenä nuotiosta mieheen ja tokaisi: "Ei minulla ole isää. Äiti sanoi, ettei isää ole." Ferde naurahti ja virnisti: "Äitisi on sitten valehdellut sinulle." "Eikä ole!" Na'rey huusi ja nousi pystyyn. "Äiti ei valehtele!"

Cole kuuli pojan huudon. Hän kääntyi nuotiolle päin ja käveli rauhallisen askelin pojan luo, jota pari sotilasta yritti saada rauhoittumaan. Cole pysähtyi pojan eteen ja Na'rey huomasi sen ja katsoi miestä silmiin ja alkoi sitten itkeä. Cole käski katseellaan sotilaiden päästä irti. Pyyhkiessään silmiään, Na'rey huomasi jonkin luikertelevan pari metriä kauempana nuotiosta. Hän katsoi uudestaan, eikä nähnyt mitään. Cole katsoi myös samaiseen suuntaan ja hänen kätensä lähestyi miekkaa vyöllään. Jotain liikkui tuolla pimeyden rajalla. Sotilaatkin ottivat valmiusasentonsa ja tarkkailivat. Na'rey tunsi vilunväreitä ja kädet hikoilivat. Cole ja neljä sotilasta olivat asettuneet rinkiin ja Ferde ja Na'rey olivat keskempänä lähellä nuotiota. Cole tarkkaili tyynenä pitäen otettaan miekan tupesta, sotilaat olivat hieman levottomia. Yhtäkkiä pimeästä syöksyi jotain Na'reyta kohti ja poika sulki silmänsä pelosta ja kaatui maahan.

Tuli hiljaista ja vain tulen kipinät kuuluivat. Na'rey avasi varovasti silmiään ja huomasi ensimmäisenä Colen katsovan häntä ja sitten hän huomasi maassa jotain. Pitkittäin halkaistun käärmeen. Nuotion lämpö ja nälkä oli ajanut sen kiven koloista ja nyt se makasi kuolleena kahtena kappaleena molemmin puolin maassa istuvaa poikaa. Cole pisti miekkansa takaisin tuppeen ja kysyi pojalta: "Kunnossa, poika?" Na'rey nyökkäsi varovasti ja katsoi käärmeen raatoa tarkemmin. Suomut olivat kullanruskeita, hyvin heinikkoon sulautuva. Sitten huomio osui halkaistuun päähän. "Kummallisen värinen nielu." Ferde totesi hieman pelästyneenä tapahtumasta. "Se on mustanielu, hyvin myrkyllinen." Na'rey sanoi hiljaa varovasti. Cole vilkaisi poikaa hieman ihmeissään. Ehkä intiaanit eivät ole sittenkään täysin sivistämättömiä. Cole ravisti päätään saadakseen ajatuksen pois päästään. "Kaksi sotilasta vartioon, kahden tunnin välein vaihto. Ferde, vahdi että poika saa unta. Huomenna on vielä matkaa Zoltaniin." Ferde kumarsi ja otti sitten pojan olkapäästä kiinni. Na'rey sai mieheltä jonkun viitan tapaisen peitokseen ja hän pani makuulle metrin päästä nuotiosta. Cole istuutui lähelle poikaa ja Na'rey huomasi sen. Häntä pelotti, hän ei tuntenut näitä miehiä ja matkastakaan tiennyt muuta kuin vain määränpään, Zoltanin. Lopulta Na'rey sai suljettua silmänsä ja nukahti.

Seuraavana aamuna oli tuulista ja pilvistä. Sotilaat purkaisivat väliaikaista leiriä ja Ferde vahti poikaa. Cole katsoi tummia pilviä ja määränpään suuntaan. Na'rey katsoi myös tummia pilviä, kun hänet nostettiin hevosen selkään sotilaan taakse istumaan. Myrsky oli lähestymässä ja se hidastaisi heidän matkaansa. Lähestyvästä myrskystä huolimatta Cole laittoi miehensä matkaan ja otti ryhmän kärjen. Hevosten välille oli sidottu köydet, ettei kukaan eksyisi ryhmästä myrskyn häiritessä näkyvyyttä.

Pian sade piiskasi matkaajia ja tuuli ulisi korvissa. Matkaajat olivat panneet ylimääräiset viittansa päälleen sateen suojaksi. Na'rey oli yhden sotilaan viitan alla suojassa. Hän ei nähnyt mitään, mutta hän kuuli tuulen pauhaavan. Nyt olisi hyvä tilaisuus karata ja kadota myrskyyn, mutta jokin pojan sisälle kieltää sen. Vaikka hän onnistuisikin karkaamaan, niin miten hän muka sitten löytäisi takaisin kotia, kun myrsky on tuhonnut jäljet, joita hän olisi seurannut takaisin äitinsä luo. Turvallisinta oli nyt olla hiljaa ja pysyä aloillaan.

Aikaa tuntui kuluneen ikuisuus, kun myrsky alkoi vihdoin laantua. Na'rey oli nukahtanut sotilaan viitan suojissa myrskyn aikana. Hän heräsi hevosten kavioiden kolinaan kiveä vasten. Sitten hän kuuli kohinaa ja veden loisketta. Pian he pysähtyivät ja Na'rey tuli viitan suojista esille ja hyppäsi hevosen selästä sotilaan avustuksella. Aurinko häikäisi hetken pojan silmiä, mutta pian näki jotain, mitä hän ei ole ollut ennen nähnyt.

Iso laiva törrötti heidän edessään, kun he kävelivät laituria pitkin kohti sitä. Na'rey katsoi ihmeissään ympärilleen. Valkoisia lintuja lensi taivaalla ja laakea meri näkyi laivojen takaa. Kaikki oli niin suurta ja uutta erämaassa eläneelle pojalle. Laivan kapteeni tervehti Colea, joka oli juuri astunut laivan kannelle: "Iltapäivää herra Zetler. Joko te palasitte?" "Muita asioita ilmaantui tehtäväksi." Cole vastasi kapteenille ja katsoi Na'reyta, joka tunnusteli laivan puupintoja. "Kuinka pian ollaan takaisin Orianassa?" Cole kysyi kapteenilta. "Tarpeeksi pian", kapteeni vastasi ja käski sitten miehistöään nostamaan ankkurin.

Laiva lähti Zoltanin satamasta kohti Orianaa, isolla saarella olevaa kultaista kaupunkia. Na'rey oli jo unohtanut pelon ja tutki innoissaan laivaa. Ferde aikoi laittaa pojan kuriin, mutta Cole rauhoitti häntä: "Annetaan vaan pojan tutkia. Hänellä on vielä paljon opittavaa. Pian hänestä kasvatetaan kunnon perillinen sukuni kartanolle ja perinnölle." Ferde katsoi hieman happamasti vähän aikaa pojan touhuja ja sitten päästi ilkeän virnistyksensä: "Kuten haluatte, herrani."

Na'rey oli laivaa tutkiessaan päätynyt laivan keulalle. Hän katsoi aaltoilevaa sinistä merta. Hän ei ollut ennen nähnyt niin paljon vettä ja sen tuoksukin oli erilainen kuin kotipuroissa. Hänen kanssaan ratsastanut sotilas tuli pojan luo ja ojensi palan leipää. "Sinulla on varmaan nälkä", sotilas totesi hymyillen. Na'rey otti leivän nyökäten ja söi.

Pian horisontissa näkyi jotain. Na'rey valpastui ja katsoi eteenpäin ja erotti pikku hiljaa muita pienempiä laivoja ja lopulta sataman ja sen takana muurit. "Olemme saapuneet Orianaan, poika." Na'rey hätkähti matalaa ääntä ja huomasi sitten Colen seisovan hänen takanaan ja sotilas oli poissa. "Uusi kotisi sijaitsee tuolla mahtavien muurien takana. Suojassa ulkomaailman vaaroilta, merirosvoilta ja muulta roskaväeltä", Cole jatkoi. Na'rey katsoi kasvavaa satamaa. Pian he olisivat taas maan kamaralla.

Satamassa heitä oli odottamassa tummat, umpinaiset hevosvaunut. Na'rey ja Ferde nousivat kyytiin ja odottivat Colea. "Ilmoittakaa paluustanne toiselle komentajalle. Minun pitää rientää kartanolleni." Tämän sanottuaan Cole nousi vaunujen kyytiin ja ajuri pisti hevoset liikkeelle. Vaunut menivät mahtavan muurin portista. Na'rey raotti punaisia verhoja ja katsoi ohi vilistäviä korkeita ja ylväitä taloja ja ihmisten paljoutta. Kohta puolin vaunut pysähtyivät ja vaunun ovet avattiin. Cole ja Ferde astuivat ensin ulos ja sitten Na'rey. Rautaiset portit kohosivat korkealle heidän edessä ja porttia vartioi neljä raskaasti varustettua vartijaa. Portin takana näkyi edustava piha ja Zetler-suvun kartano melkein säkenöi auringon laskussa.

Portit avautuivat heidän edessään ja Cole napsautti sormiaan. Kaksi vartijaa otti Na'reyn kainaloista kiinni ja kantoivat hänet Colen perässä porteista sisään. Portit sulkeutuivat heidän takanaan ja Na'rey kannettiin kartanon pannuhuoneeseen, jossa häntä odotti kuuma kylpy. Ferde katsoi vierestä, kun palvelijat riisuivat pojan ryysyistä ja laittoivat valtavaan pesuvatiin kylpyyn. Na'rey kiemurteli vastaan, kun häntä harjattiin ja hiuksia pestiin. Pahin oli pian ohi ja hänet jätettiin hetkeksi lillumaan oudolta tuoksuvaan veteen. Lämmin vesi tuntui epämiellyttävältä Na'reysta ja halusi pois. Hän katsoi, kun hänen vanhat vaatteet oli pistetty kasaan lähelle jotakin luukkua, hänen enonsa koru päällimmäisenä. Ferde oli poistunut huoneesta ja yksi palvelija nosti pojan kylvystä ja kuivatteli tätä. Hän sai ylleen kylpytakin ja kohta palvelijakin oli poissa. Na'rey käytti tilaisuutensa hyväksi ja otti enonsa korun takaisin haltuunsa. Kohta Ferde tuli takaisin ja palvelijakin palasi reissultaan. "Polta nuo ryysyt", Ferde käski erästä nokista miestä, joka avasi ison luukun ja heitti ne tulee. Na'rey järkyttyi tajutessaan melkein menettäneen enonsa korun.

Myöhemmin illalla hän istui hiljaa huoneessa sängyn päällä yöpuku päällään. Hän meni ikkunalle ja katsoi ulos. Tähdet tuikkivat taivaalla, ihan samalla tavalla kuin kotona äidin luona. Na'rey meni takaisin vuoteelle ja pani maaten ja nukahti. Poika ei tiennyt vielä silloin, että oli joutunut elämänsä suurimpaan vankilaan.
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:18 am

Luku 6.

Oli kulunut viisi vuotta, kun pieni intiaani poika oli tuotu Orianan kultaiseen kaupunkiin. Niiden viiden vuoden aikana hänelle on opetettu kaikkea tarpeellista aatelisen elämään. Pojasta oli tullut nuorukainen. Nuorukainen, joka ei suostunut unohtamaan elämäänsä vapautta erämaassa äitinsä luona.

Zetler suvun kartanolla oli hiljaista ja aurinko oli nousemassa. Kartanon yhdellä parvekkeen kaiteelle istui nuorukainen ja katsoi nousevaa aurinko. Hän oli herännyt aikaisin saadakseen edes pienen hetken omaa rauhaa. Aamuinen hieman viileä tuuli heilutti nuoren miehen pitkiä vaaleanruskeita tuuheita hiuksia. Osuvat auringon säteet saivat ne hieman kiiltämään. Hän pisti hiuksensa kiinni nauhalla ja jatkoi heräävän kaupungin katselua nojaten ulkoseinään. Pian ovelle koputettiin ja sisään astui palvelija. "Hyvää huomenta Jonas-herra". Nuorukainen kääntyi kaiteella katsoakseen sisälle. "Jonas", siksi häntä oli kutsuttu siitä lähtien, kun hänet vietiin äitinsä luota.

Palvelija katsoi Jonasia hiljaa ihmetellen, kun tämä oli jo hereillä ja istui kaiteella. "Huomenta", Jonas vastasi hiljaa ja kääntyi takaisin nojaamaan seinää vasten. "Olette näköjään jo pukeissa Jonas-herra. Aamiainen on puolen tunnin päästä." Jonas oli hiljaa ja palvelija poistui kumartaen. Jonas huokaisi syvään ja otti taskustaan vanhan korun. Koru oli kuulunut hänen enolleen ja oli ainoa muistoesine viiden vuoden takaisesta elämästä. Jonas käänsi takaisin katseensa aurinkoon päin.
Se alkoi jo häikäistä silmiä. Jonas laskeutui kaiteelta parvekkeelle ja käveli hitain ja raskain askelin pimeään huoneeseensa ja avasi ikkunoiden verhot päästäkseen auringon valon sisään. Jonas meni kullalla raamitetun koko pitkän peilin ääreen. Hän katsoi hetken hiljaa itseään ja suoristi sitten hieman paitansa kaulusta ja pyyhki hieman pölyjä hihasta.

Jonas istahti pylvässängyn jalkapäähän. Hän tunnusteli sänkynsä mahonginruskeaa koristeellista pylvästä ja tummanpunaisia verhoja. Hänen sänkyynsä mahtuisi helposti kolmekin ihmistä nukkumaan. Jonas katsoi huonettaan. Se tuntui edelleen liian isolta, vaikka on ollut viisi vuotta nukkunut siinä huoneessa. Sänkyä vastapäätä oli kirjahyllyt ja takkahormin pyöristymänä seinässä. Huoneen lämpimin kohta, kun oli kylmempi olla. Hyllyjä vastapäätä sängyn vieressä olivat vaatekaapit ja kirjoituslipasto, jonka päällä tikitti pieni kello. Peili oli vaatekaappien vieressä. Huoneen parveke ja ikkunat olivat sängyn oikealla puolella ja käytävään vievä ovi oikealla. Sängyn molemmin puolin oli ruskeat pyöreät yöpöydät ja oven vieressä oli toinen isompi puoliympyrän muotoinen pöytä, jonka vieressä oli koristeellinen tuoli. Pöydällä oli pari posliini esinettä. Sotilaita ja ratsastaja.

Jonas katsoi kelloa. Vartin yli kuusi. Puolelta alkaa aamiainen talon herran kanssa, jota hän joutui kutsumaan isäksi. Jonas nousi sängyltä ja käveli lasioviselle kirjahyllylle ja avasi ovet. Hän katseli tovin kirjavalikoimaa. Sitten hän otti nahkakantisen vanhan kirjan hyllystä ja selaili sitä hetken ja laittoi takaisin. Jonas vilkaisi parvekkeen suuntaan ja suuntasi sitten huoneensa ovelle ja avasi sen.

Hän seisoi hetken yläkerran käytävällä ennen kuin suuntasi alakertaan vievään portaisiin. Portaiden alapäässä Ferde, Jonasin isän neuvonantaja, oli vastassa. "Hyvää huomenta nuoriherra. Nukuitteko hyvin?" Ferde kysyi mairittelevalla kierolla äänen sävyllään. Jonas katsoi hieman tuimasti miestä ja vastasi hymähtäen myöntymisen merkiksi kävellen samalla välinpitämättömästi ohi. Ferde katsoi nyrpistäen pojan perään ja käveli sitten pois käytävien pimeyteen.

Jonas pysähtyi ruokasalin ovelle. Käsi kosketti jo ovea, mutta ei työntänyt ovea auki. Nuorimies huokaisi ja veti syvään henkeä ennen kuin työnsi oven auki. Edessä näkyi viisimetrinen ruokapöytä ja Cole, Jonasin isä oli jo pöydän toisessa päässä istumassa. Jonas istui toiseen päähän nojaten kyynärpäällä pöytään. Cole yskäisi käsi suun edessä nyrkissä. Jonas kuuli sen ja nojasi sitten enemmän tuoliin. Kattokynttelikkö valaisi pöytää ja huonetta. Pian aamiainen tuotiin. Keitettyjä viiriäisen munia, vaaleaa leipää ja jotain riistaeläintä pari siivua. Hovimestari kaatoi teetä kuppeihin. Cole otti ruokailu välineet käsiin. Nyt oli lupa syödä.

Vain ruokailuvälineiden kalina kuului aamiaispöydässä ja palvelijat seisoivat hiljaa keittiöön vievän oven vieressä. Cole lopetti syömisen ja pyyhki suupieliään liinaan. Cole nousi tuolilta ja sanoi Jonasille: "Pidähän kiirettä. Kohta on lähtö." Jonas nyökkäsi hiljaa ja katsoi keskeneräistä aamiaistaan vaivautuneena. Cole poistui ruokasalista. Jonas tyhjensi teekuppinsa ja sai kylmänväreitä. Joka päivä sama juttu. Teetä, teetä ja teetä ja opiskelua. Tämä oli se niin sanottu "makea elämä". Imeläähän tämä on, Jonas ajatteli itsekseen. Nuori mies nousi pöydästä ja palvelijat alkoivat tyhjentää pöytää.

Jonas käveli kirjaston läpi eteishalliin. Hovimestari laittoi metallin harmaan viitan Jonasin harteille ja Jonas laittoi sen etupuolelta nauhoista kiinni. "Hyvää päivän jatkoa nuoriherra", hovimestari toivotti. Jonas kiitti ja astui ulko-ovesta ulos. Ferde odotti jo vaunujen kanssa kärsimättömänä. Yksi portin vartioista avasi vaunujen oven ja Jonas ja Ferde astuivat kyytiin. Jonas nojasi vaunujen ikkunaan kyynärpäällään ikävystyneen näköisenä. Ferde ei katsonut sitä hyvällä. "Nuoriherra Zetler istuu kunnolla kuin arvoisesi kuuluisi istua", Ferde tuhahti. Jonas vilkaisi epäuskoisena Ferdeä ja suoristi sitten hieman asentoaan. "Arvoiseni? Mitähän sekin oikeastaan tarkoittaa", Jonas mietti mielessään ja katsoi ulos. Vaunut liikkuivat aika hiljaa. Muiden orianalaisten kasvot pystyi erottamaan ja hevosen kaviot kuuluivat peittäen ihmisten puheet. Jotkut katsoivat Jonasin vaunujen päin ja Jonas käänsi katseen muualle.

Vaunut kohta pysähtyivätkin. Ovi avattiin ja Jonas astui ulos Ferden perässä. Jonas katsoi ympärilleen ja katsoi sitten taakseen. Takana kohosi liike, jonka ikkunasta näkyi pukuja. Ferde tuhahti ja käski Jonasia tulla hänen perässään. He astuivat sisään liikkeeseen ja liikkeen vanha räätäli tuli tervehtimään takahuoneesta apulaisensa kanssa. "Nuoriherra Zetler tarvitsee juhlapuvun", Ferde kertoi vanhalle miesräätälille. Vanha mies nyökkäsi ja osoitti Jonasille sitten suuntaa peremmälle. Räätälin apulainen, nuori ja viehättävä kettutyttö, auttoi Jonasia viitan kanssa ja räätäli alkoi ottaa mittoja mittanauhallaan. "Minkälaista pukua oikein suunnittelitte haluavanne?" räätäli kysyi. "Edustavaa ja näyttävää, mutta ei liikaa", Ferde vastasi topakasti. Räätäli mietti hetken ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Jonas puki takaisin viittaa päälleen ja apulaistyttö auttoi.

Ferde ja Jonas lähtivät ulos. Taivas oli alkanut tummentua ja tuuli yltyi. Ferde katsoi näreissään taivasta. Päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Vaunut olivat odottamassa heitä. Ferde viittosi Jonasta vaunuihin ja tuli perässä. Matkalla takaisin kartanolle alkoi ropista.

Huoneessaan Jonas luki kirjaa ja katsoi välillä levollisena ulos. Sade oli yltynyt, samoin tuuli. Jonas otti hedelmäkulhosta omenan ja haukkasi palan ja uppoutui lukemiseen.

Yhtäkkiä ikkunat paukahti auki ja tuuli sisälle. Vettä ja lehtiä lensi Jonasin naamalle, kun tämä meni sulkemaan ikkunoita. Lopulta hän sai ikkunat kiinni ja pyyhki hiuksia kasvoiltaan huojentuneena. Papereita oli lentänyt lattialle kirjoituslipastolta. Jonas ryhtyi keräämään niitä ja kuuli sitten jotain kahinaa. Jonas katsoi sänkynsä suuntaan. Ei mitään näkynyt. Jonas kumartui enemmän nähdäkseen sängyn alle. Mitä siellä näkyikään. Nuori lintu sähisi siellä Jonasille. Jonas meni mahalleen ja katsoi lintua tarkemmin. Petolinnun nokka ja kynnet, muistutti haukkaa, mutta myös jotain lemmikkilintua. Lintu sähisi enemmän ja hoiperteli paikallaan. Se oli loukannut itsensä, mutta mistä. Jonas yritti rauhoitella rauhallisella äänellään. Se ei oikein tehonnut. Hän naurahti, kun oli unohtanut taitonsa hetkeksi. Jonas otti kulhosta palan jotain hedelmää käteensä ja laskeutui takasin mahalleen pään laskien käsivarrelle ja toinen käsi piteli hedelmän palaa pienen matkan päässä.

Lintu sähisi edelleen, mutta uteliaisuus ja nälkä sai sen hiljenemään ja käänteli sitten päätään eri asentoihin tarkkailen Jonasia ja hedelmän palaa. Lintu hoiperteli hieman lähemmäksi hedelmää ja tarkkaili edelleen Jonasia, joka katsoi lintua hiljaa.

Muutaman tunnin päästä lintu oli syömässä hedelmää, mutta ei sallinut Jonasin lähestyvän. Jonas kuitenkin pystyi nyt näkemään, mistä lintu oli loukkaantunut. Linnun oli vaikeaa liikkua, joten jalan oli täytynyt jotenkin loukkaantua. Lintu pystyi liikuttamaan siipiään, mutta ei lähtenyt lentoon. Ehkä se oli lentänyt jostain pesästään tänne asti.

Jonas kuuli käytävän kaappikellon lyövän viittä. Jonas kauhistui. Hän oli myöhässä päivälliseltä. Jonas jätti hedelmän palan lattialle ja jonkun pyyhkeen lattialle osittain sängyn alla jos vaikka lintu kapuaisi siihen. Sen jälkeen hän riensi ulos huoneestaan jättäen kummallisen linnun lepäämään sänkynsä alle. Hetken päästä outo lintu nukkuikin pyyhkeellä vatsa pullollaan.
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:22 am

Luku 7.

Siitä illasta Jonas tunsi elävän taas. Lintu parani nopeasti, mutta luottamuksen voittaminen oli vaikeaa ja vei aikaa, lentämään opettamisesta puhumattakaan. Oudosta linnusta oli tullut ilon aihe Jonasille eikä ole poistunut tämän viereltä, ainakaan pitkäksi aikaa.

Nyttenkin kullanruskea haukan tapainen lintu seurasi tallien viereisellä niityllä laukkaavan hevosen selässä ratsastavaa Jonasia lentäen välillä vierellä, välillä edellä ja takana. Siitä oli kehittynyt taitava lentäjä. Jonas katsoi sivusilmällään vierellä lentävää ystäväänsä hymy suussa ja kiihdytti hevosensa vauhtia.

Joku vilkutti Jonasille tallien aidalla. Jonas huomasi sen ja ohjasi hevosensa kohti henkilöä ja aitaa. Hän päästi naamalleen virneen lähestyessään henkilöä ja tämä säikähti kohti tulevaa hevosta, joka ei osoittanut hidastumisen merkkejä ja syöksähti maahan, kun Jonas hevosen selässä hyppäsi aidan yli tallin pihalle ja pysäytti hevosensa.

Tallinhoitaja nousi maasta puistellen pölyä päältään nuristen jotakin. "Yrititkö tappaa minut tuolla uhkarohkealla tempullasi? Sain melkein sydärin", tallinhoitaja kiukkuisena huusi Jonasille, joka nauroi pahoillaan. "Pitäähän sitä jotain jännitystä olla tässä tylsässä elämässä." Jonas vastasi ja kutsui lintuaan: "Niva! Tänne!" Lintu laskeutui Jonasin käsivarrelle ja kiipesi olkapäälle. Tallinhoitaja huokaisi hieman tympääntyneenä ja rauhoittui silittäen viiksiään ja partaansa. "Teillä on vaikuttava lintu, nuoriherra. Hiiretkin ovat vähentyneet tallien viljavarastoissa. Sievä kasa on aina kannon päällä aamuisin." Jonas nauroi: "Kyllä tämä tyttö tietää, miten saada herkkuja" ja rapsutti Nivan vatsaa.

Tallinhoitaja hymähti huvittuneena ja muisti sitten jotain. "Ai niin, herra Cole Zetler halusi teidän palaavan kartanolle. Kuulema erittäin tärkeää asiaa" Jonasin ilme vakavoitui. "Niinkö?" Hän laskeutui hevosen selästä ja ojensi suitset miehelle. "Pitänee sitten mennä. Hyvää päivän jatkoa." Jonas sanoi tallinhoitajalle, joka nosti lätsäänsä.

Hevosvaunut odottivat tallien portilla. Jonas lähetti Nivan lentämään edellä ja nousi kyytiin. Ajuri pisti hevoset liikkeelle. Jonas katseli murheellisena kadun varsia ja taivasta. Aurinko meni pilveen. Vaunut pysähtyivät Zetler suvun kartanon porteilla ja vartijat nostivat kädet otsalleen Jonasin kävellessä ohi.

Sisälle päästyään hovimestari ohjasi Jonasin kirjastoon, jossa Cole oli odottamassa lukien papereita pöydän äärellä selkä Jonasiin päin. "Tulit vihdoin, Jonas" Cole totesi katse kiinni papereissa. "Kyllä, isä." Jonas vastasi hermostuneena seisoen ryhdikkäästi kädet selän takana. "Hyvä. Olisi tärkeää puhuttavana. Olet jo täysikäinen ja on aika suorittaa velvoitteet." Jonas kummasteli kuulemaansa. Mitä vielä?

Cole laski paperit käsistään pöydälle ja meni nojatuolille istumaan. "Menet parin päivän päästä ilmoittautumaan armeijaan sotilaaksi." Jonas järkyttyi kuulemaansa. Hän? Armeijaan? Sotilaaksi? Jonas puri hammasta: "En suostu." Cole ei uskonut kuulemaansa ja katsoi tyrmistyneenä poikaansa. "Mitä sanoit?" Jonas piti käsiä nyrkissä ja katsoi isäänsä uhmakkaasti. "Kuulit selvästi. En suostu. En suostu tappamaan muita ihmisiä! En suostu olemaan murhaaja!" Jonas huusi. Cole suuttui suunnattomasti. "Uhmaatko minua, poika? Jos oikein muistat, minä pelastin sinut sieltä erämaasta. Ja näinkö osoitat kiitollisuutesi minulle, isällesi, kiittämätön nulikka!" Cole löi nyrkillä nojatuolinsa käsinojaan. "En pyytänyt apuasi! Kukaan ei pyytänyt! Ja turha luulla, etten muistaisi, että ryöstit minut äidiltäni ja satutit häntä, hirviö! Sinä et ole isäni!" Jonas jatkoi huutamista kurkku suorana. Cole tulistui entisestään ja puristi käsillään käsinojia. Hän nousi tuolistaan raivoissaan ja ryntäsi tavarat tippuen pöydältä Jonasin eteen ja löi tätä kasvoihin avoimella kämmenellään. "Peru tuo äskeinen!" Jonasin pää kääntyi lyönnistä, mutta käänsi uhmakkaasti takaisin ja tuijotti empeämättä Colen silmiin tiukkana. "En." Jonas sanoi vastaan tyynellä äänellä ja katsoi edelleen uhmakkaasti.

Cole kihisi raivosta ja hampaat kiristyivät. Hän huusi raivoissaan vartijoitaan, jotka tulivat pian juosten kirjastoon tervehtien herraansa. "Viekää hänet kellarin syrjäisimpään huoneeseen ja sitokaa hänet. Tulen kohta perässä. Voimakeinot on sallittu." Cole sanoi vartijoilleen tuimasti katsoen rimpuilevaa ja huutavaa Jonasia, jota vartijat alkoivat raahata kohti kellaria. Ensin portaat alas ja pannuhuoneen perällä näkyi puinen lukollinen erittäin jykevä ovi. Jonasia alkoi pelottaa ja yritti päästä irti, mutta turhaan. Vartijat olivat häntä vahvempia, kuten 8 vuotta sitten, kun hänet riistettiin äidin, perheen luota.

Oven takana oli vielä yhdet portaat ja huone oli melkein täysin pimeä. Jotkin kahleet vain näkyivät lähellä huoneen takaseinää roikkumassa katossa. Vartijat kahlitsivat Jonasin ranteista kiinni juuri niihin kahleisiin, selkä oveen päin, ja poistuivat sulkien oven perässään. Jonas yritti riuhtaista itseään irti, mutta vanhat ja ruosteiset kahleet eivät antaneen periksi. Kädet roikkuivat hartioiden korkeudella ja Jonas seisoi suorana katsellen pimeää huonetta. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua pimeämpään huoneeseen. Vain yksi pieni kalterinen ikkuna toi valoa huoneeseen, juuri hänen kohdalleen, kuin sillä olisi jokin tarkoitus. Ikkunasta valui vettä koleaa ja elotonta kivistä seinää pitkin kylmälle lattialla jo valmiiksi olevaan lammikkoon. Jonas sulki silmänsä, mutta piti uhmakkaan ilmeensä yllä. Rottien ja hiirien vikinää kuului varjoista ja veden lorina kaikui huoneen seinillä. Ovi narahti. Jonas aukaisi silmänsä. Hän kuuli askeleita. Kevyempiä ja raskaampia ja jokin kaliseva ääni lähestyi selän takaa. Jonas piti katseensa kylmässä kiviseinässä. Hän kuuli tulen leimuavan. Pian huone valastuikin sytytetyistä soihduista.

Nyt Jonas näki ympärilleen ja järkyttyi näkemästään. Hän oli joutunut kidutuskammioon. Hän otti takaisin tiukan katseensa seinään, kun kuuli jonkun lähestyvän. Cole käveli rauhallisena Jonasin eteen, joka katsoi vain seinään. "Kerkeät vielä perua sanasi." "Ei ole tarvetta." Jonas vastasi tuijottaen seinään. Hän näki kuitenkin silmäkulmassaan Colen nyökkäävään jollekin hänen takanaan olevalle. Ei kulunut kuin pari sekuntia, kun Jonas tunsi selässään vihlaisevan ja räjähtävän kivun. Jonas huusi tuskasta ja jalat pettivät alta kivusta, joka tuntui lamaavan koko kehon. Hän ei ole koskaan tuntenut vastaavaa. Jonas alkoi hikoilla ja huohottamaan, mutta nousi sitten hammasta purren takaisin pystyyn ja tuijotti edessään seisovaa Colea tiukkana ja peräänantamattomana.

Cole ei pitänyt pojan katseesta. "Kyllä tuo villiveresi saadaan kuriin, poikani." Cole totesi vakavana. "En ole poikasi!" Jonas huusi vastalauseeksi ja Ferde löi suutuksissaan metallisella hanskallaan pojan oikeaan poskeen ja sitten toiseen aiheuttaen verta vuotavat haavat. Cole otti Ferden olkapäästä ja käski rauhoittua. Ferde kumarsi anteeksi pyynnöksi ja astui taka-alalle. "Muutama isku riittänee saamaan sinut järkiisi." Sen sanottuaan Cole viitoitti Jonasin takana seisovaa vankkarakenteista miestä jatkamaan. Huppupäinen mies piiskasi kivilattiaa piiskallaan aiheuttaen kauhistusta herättävän äänen. Jonas valmistautui seuraavaan iskuun ja puri hammasta tuntiessaan vihlaisevat piiskan iskut selässään. Pari vartijaa katsoi kauhistellen, kun nuorta miestä piiskattiin kerta toisensa jälkeen selkään.

Muutaman iskun jälkeen selkä oli punainen piiskan jäljistä ja poskien haavoista oli valunut verta kaulalle. "Jääköön yöksi miettimään. Ferde, revi tuo riekale pois." Ferde kumarsi kevyesti ja repi riekaleisen paidan Jonasin päältä. Vain palat hihoista jäi. Jonas roikkui kahleiden varassa ja hengitti raskaasti. Hän ei ole päättänyt antaa periksi. Hän tunsi kaulalla veren kuivumisen ja kiristi nahkaa. Hän kuuli tuulen ulisevan ikkunalla ja näki valon välähdyksiä. Lopulta Jonas nukahti veden rauhoittavaan lorinaan.

Seuraava aamuna hän heräsi hänen päälle heitettyyn kylmään veteen. Jonas ravisteli päätään ja hänen hiuksensa karkailivat hiusnauhasta ja olivat raskaita vedestä. "Miten on? Perutko sanasi?" Jonas nosti kasvonsa ääntä kohti ja näki isänsä. Jonas tuijotti vain hiljaa tiukkana vanhaa punaruskeaa parrakasta miestä. Cole huokasi. "Itsepähän kerjäsit". Hän napsautti sormiaan ja huppupäinen mies aloitti piiskakuurin. Jonasin henki salpautui jo ensimmäisestä iskusta. Aivan eri tasoa kuin eilen. Cole nosti kätensä ja mies keskeytti. Hän odotti Jonasin vastausta. Jonas tunsi kirvelyä ja jonkin valuvan selässään. Hän ei siitä huolimatta suostunut periksi antamaan. Cole viitoitti jatkamaan, kun ei kuullut vastausta. Jonas ei pystynyt olla huutamatta kivusta ja tuskasta, jotka nahkainen piiska aiheutti. Kivinen huone täyttyi ja kaikui nuorukaisen tuskaisista huudoista. Joka piiskan iskusta selkään ilmestyi uusi verta vuotava haava. Jotkin niistä ylsi jopa etupuolelle, mutta silti poika ei tuntunut luovuttavan.

Cole katsoi pojan veristä selkää vähän matkan päästä. Hänen kärsivällisyys alkoi loppua. Hän huusi kiduttajalle ja tämä lopetti. Hän käveli Jonasin eteen, joka hengitti raskaasti ja väsymyksissään. Jonas jaksoi kuitenkin vielä kantaa itseään käsillään. Cole raivostui ja otti rajuin ottein Jonasin kasvoista ja nosti hänen silmänsä katsomaan hänen raivosta kiehuvien violetteihin silmiin. "Jonas Zetler, jos et ala osoittamaan kunnioitusta minulle, niin saat olla varma, että tuhoan äitisi ja pikku heimosi leirin asukkaineen. Jokaista naista ja lasta myöten!"

Nuo sanat lävistivät nuoren miehen lujan kuoren. Satuttivat enemmän kuin piiskan iskut. Jonas roikkui täysin kahleiden varassa, katse lattiaan. Nuorukaisen silmät täyttyi kyynelistä ja muu maailma pimeni ympäriltä. Vain nuo kauhistuttavat sanat soivat hänen sisällään.
"Miten on? Suostutko nyt?" Cole kysyi katsoen alentavasti veristä poikaansa. Jonas ei voinut muuta kuin suostua. Hän pelkäsi niin paljon äitinsä puolesta ja halusi tämän olevan turvassa.
Lopulta hän nyökkäsi luovuttaneena. Cole päästi voiton virnistyksen ja käski vartioiden päästää pojan irti. Jonasin ranteet vapautettiin ja saman tien lysähti maahan. Vartijat raahasivat Jonasia hoitajan luo, joka puhdisti ja sitoi osittain syvätkin haavat.

Lopulta hän oli huoneessaan sängyllä makaamassa, puhtaissa housuissa. Nuorukainen oli sideharson peitossa vyötäröltä oikeaan olkapäähän asti. Hän ei pystynyt liikkumaan vaan oli hiljaa nujerrettuna. Verhot oli jätetty auki. Tummien pilvien takaa paljastuva kuun kapea sirppi valaisi sängyn sinisellä valollaan. Niva lensi hiljaa Jonasin pään vierellä pimeästä nurkasta. Jonasin ainoa ystävä vihelsi hiljaa ja puski nokallaan Jonasin poskea. Jonas aukaisi silmänsä ja käänsi päätään varovasti linnun suuntaan. Hän jaksoi juuri ja juuri nostaa kättään linnun pään yli silittämään tätä. Nuoren miehen violetit silmät sumenivat kyyneleistä ja kuiskasi hiljaa. "Olen pahoillani, äiti."
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:25 am

Luku 8.

Pari viikkoa myöhemmin kidutuksen haavat olivat melkein parantuneet Jonasin selässä, mutta särjettyä sielua ei niin vain voi parantaa. Jatkuva pelko rakkaidensa puolesta on sydäntä raastavaa ja se syö elämän halua.

Jonas ei ollut nukkunut hyvin sen jälkeen, mitä hänelle tehtiin. Hän oli levoton ja aina herätessään oli kylmän hien peitossa. Jonas näki jatkuvasti kauhistuttavia painajaisia äidistään. Unet täyttyivät avun ja tuskan huudoista, mutta ketään ei näy. Ympärillä näkyi liekkimeri leiskuen eri väreillä. Valkoisesta mustaan, keltaisesta veren punaiseen. Lopuksi hän näkee äitinsä silloisena, kun hän hänet viimeksi näki, mutta haavoittuneena, verissään ja kyyneleitä valuen, ja kävellen Jonasia kohti hitaasti heikkona. Ja lopulta Jonas näkee kätensä veren tahrimana.

Nyttenkin Jonas kääntyili levottomana unissaan sängyssään painajaisen aiheuttamista tuskista. Lopulta hän herää nousten pystyyn huudahtaen. Niva säikähti viereisellä kirjoituslipaston reunalla ja kirkui. Jonas huohotti sängyssään ja pyyhki kasvojaan hiestä. Hän kuuli Nivan sähisevän vierellä. "Anteeksi." Jonas hautasi päänsä käsiin ja itki. Hän ei jaksanut enää. Hän ei halunnut enää nukkua. Hän pelkäsi niin uniaan. Pelkäsi niiden toteutuvan. Hän hoki mielessään anteeksi pyyntöä äidiltään, kun oli joutunut alentumaan kartanon perillisen lisäksi armeijan sotilaaksi, murhaajaksi, että äiti saisi elää. Hän pyysi anteeksi omaa heikkouttaan.

Niva lensi nuorukaisen viereen sängylle ja katsoi häntä päätä käännellen. Jonas nosti päätänsä ja silitti sitten Nivaa sormensa selkäpuolella. Niva puski Jonasin kämmenen selkäpuoleen. Jonas hymyili hieman.

Oli vielä pimeää, mutta hän pystyi hahmottamaan huoneensa. Jonas nousi sängystä ja paljain jaloin käveli parvekkeen ovelle Niva olkapäällä. Hän raotti verhoa. Oli pilvistä. Joitain katulyhtyjen soihtuja paloi. Hän siirtyi leveälle ikkunalaudalle istumaan ja Niva oli Jonasia vastapäätä. Jonas avasi hieman pyjamansa paitaa. Hänen oli kuuma olla. Kuu pilkahti pilvien takaa ja valaisi hetkeksi Jonasin olkapäätä, jossa näkyi parin viikon takaiset arvet. Jonas peitti ne kädellään.
Ne vain muistuttivat niistä kauhistuttavista sanoista, jotka hän kuuli silloin. Hänen isänsä lausumat sanat. Ne vain soivat hänen sisällään. Jonas veti jalkansa lähelle itseään ja laittoi kätensä polvien päälle. Hän yritti muistella äitinsä rauhoittavaa ääntä ja laulua. Hän katsoi ulos. Kuu meni taas pilvien taa ja paistoi hetken utuisena ennen kuin katosi kokonaan.

Aamu koitti ja auringon nousun ensimmäiset säteet värjäsi kaupungin kullaksi, mutta vain hetkeksi. Jonas oli nukahtanut ikkunalaudalle ja heräsi auringon säteen osuessa silmiin. Hän hieroi silmiään ja raotti niitä. Aurinko häikäisi ja Jonas kääntyi ikkunalaudalla selkä aurinkoon päin.

Oveen koputettiin. Jonas hätkähti ja käveli ripeästi sängylle istumaan. Ovi avattiin. Miespuoleinen palvelija ja hoitaja sidetarpeineen tulivat sisään tervehtien. Jonas nyökkäsi melkein huomaamatta. Jonas riisui paitansa hoitajan pyynnöstä. Rintakehän korkeudella oli vielä sideharsoa suojaamassa selän paranevia haavoja. Hoitaja poisti vanhat siteet ja tarkasteli selkää kylmillä käsillään. Se tuntui epämiellyttävältä Jonasista. Semmoinen hiplaus sormenpäillä aiheutti kylmiä väreitä. Hoitaja otti tuoman purkkinsa ja avasi sen. Hän otti siitä käteensä jotain tahnaa ja laittoi sitä selän haavojen pahimpiin kohtiin, jotka eivät olleet täysin parantuneet. Jonas tunsi kirvellyksen ja veti henkeä hampaat irvessä. Lopulta hoitaja kiersi Jonasin ympärille uudet puhtaat siteet vaatteiden suojaksi. Palvelija ojensi Jonasille vaatekaapista vaatteet ja poistui sitten hoitajan kanssa.

Jonas seisoi hetken paikallaan ennen kuin nakkasi vaatteet sängylle ja alkoi vaihtaa vaatetustaan. Saven värisen paidan kultaiset napit napitettuaan, hän veti mustat saappaat jalkaan ja laittoi hiuksensa kiinni. Lopulta hän katsoi itseään peilistä. Hän ei nähnyt itseään vapaana, vaan kahlittuna siihen huoneeseen.

Pari tuntia myöhemmin hän istui isän ja Ferden kanssa mustissa vaunuissa. Määränpäänä oli sotilas leiri, jossa alokkaista tehdään kunnon sotureita. Jonas huokaisi vaunujen pysähtyessä portilla. Portin vieressä oli avoin teltta, jonne nuorukaiset ilmoittautuvat. Vaikka ilmoittautuminen oli viikkoja sitten, se oli silti vielä siinä. Jonas käveli Colen perässä ja Ferde jäi vaunujen luo seisomaan. Teltan sisällä oli pöytä ja kaksi sotilasasusteista miestä istumassa papereiden kanssa.

Miehet nousivat pystyyn tervehtien Colea käsi otsalla. "Herra Zetler, mikä toi teidät tänne?" Cole viitoitti lepoon. "Toin poikani. Tiedän, että olen myöhässä, mutta pojalleni iski kova flunssa pari viikkoa sitten eikä siten päässyt tulemaan ajoissa." Toinen miehistä mietti käsi leuallaan. "Vien teidät komentajan luo." Cole nyökkäsi ja kääntyi Jonasiin. "Odota tässä." Jonas nyökkäsi syvään ja jäi odottamaan. Vai että kova flunssa. Hänen isänsä valehteli, sen hän osaakin. Maineen takia tietenkin piti valehdella. Paikalle jäänyt sotilas katseli nuorukaista tarkkailen. "Onko nuorella herralla jo jotain taitoja hallussa?" mies kysyi äkkiä ja Jonas hieman hätkähti. Ferde käveli vierelle ja tuijotti häntä komentavasti. "On", Jonas vastasi. Mies oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi: "Sitten herralla on mahdollista päästä sisään." Jonas nielaisi vaivihkaa. Sitä hän pelkäsikin.

Cole tuli takaisin tyytyväisen näköisenä toisen sotilaan kanssa. Cole laski kätensä Jonasin olkapäille. "Asia on hoidossa. Pääset aloittamaan heti yhdessä ryhmässä. Enää vain nimi alle." Cole virnisti tyytyväisenä. Jonas katsoi alaviistoon vihoissaan, mutta yritti olla näyttämättä sitä.

Kohta oli nimi paperissa ja kun Jonas oli astumassa portista sisään, Cole käski odottaa hetken. "Muista, että tarkkailen sinua. Minulla on valtaa täällä, vaikka olenkin eläkkeellä." Jonas käänsi päätään nähdäkseen taakseen ja näki isänsä varoittavan eleen. Jonas tuskaantui ja puri hammasta ja seurasi sitten sotilasta sisään ja portit sulkeutuivat takana.

Alokkaiden koppeja oli vieri vieressä. Joidenkin edessä oli pieniä nuotio paikkoja. Syrjempänä oli sitten harjoituskentät. Eräs ryhmä oli koppinsa edessä pitämässä lepotaukoa komentajansa poissa ollessa. Kaksikko tuli heidän eteen. Joukko otti ryhdin ja tervehtivät ääneen paikalle tullutta sotilasta. Sotilas sanoi lepo ja kertoi Jonasin liittyvän heidän ryhmään. Tämän jälkeen hän kääntyi Jonasiin ja puhui hiljaa: "Tavaranne tuodaan kohta herra. Odottakaa täällä, kun käyn etsimässä komentajanne." Jonas vastasi ymmärtäneenä ja sotilas poistui.

Muut alokkaat alkoivat jutella keskenään, kun Jonas meni nojaamaan yhden tammen luo. Jonas kuuli toisten jupisevan. Jonas vilkaisi heidän suuntaan. Heidän katseet kääntyivät muualle. Hän katsoi sivusilmällä ryhmää, mihin hän oli joutunut. Näyttivät ihan tavallisilta nuorukaisilta, silti heidän asenteissa oli jotain. Jotain inhottavaa. Hän huomasi sotilaan tulevan takaisin jonkun kanssa ja käveli sitten lähemmäs muita. Komentaja komensi riviin ja kaikki tottelivat. "Meillä on kuulema myöhäinen matonen." Melkein nokka pystyssä kävelevä mies totesi isolla äänellään ja käveli Jonasin kohdalle, joka seisoi tiukkana. "Cole Zetlerin poika. Näen teidät ensi kertaa. Isäsi selitti tilanteesi juurta jaksaen", komentaja puhui rauhallisemmalla äänellä ja päästi lopuksi pienen virneen.

Jonas tajusi sen ja muisti, mitä hänen isä sanoi aikaisemmin: "Tarkkailen sinua." Jonas seisoi hiljaa tiukkana paikallaan. "Emme anna kuitenkaan tämän haittaavan päiväjärjestystä", komentaja korotti taas ääntään ja käski ryhmän liikkeelle.

Päivä menikin nopeasti ja loppu iltapäivästä nuoret saivat jäädä painikentälle harjoittelemaan keskenään. Jonasia ei kiinnostunut katsoa aluksi, mutta sitten hän kuuli erilaisen äänen nuorten joukosta. Jonasin mielenkiinto heräsi ja halusi nähdä kenelle se kuului. Jonas tunki itsensä lähemmäs kenttää ja näki sitten jotain odottamatonta.

Hän näki nuoren oravan, nuoren naisen, kamppailemassa yhden nuorukaisen kanssa. Tytön punaruskeat hiukset heiluvat kuin tahdissa väistäessään nuorukaisen yritystä iskeä ja hänen tuuhea häntä auttoi pitämään tasapainon hypyissä. Muut reunalla huusivat ja kannustivat kamppailijoita ja osa vislasikin. Nuorta neitoa huvitti ja hymyili. Hän meni kyykkyyn ja syöksyi sitten vastustajaan kohti ottaen jalat alta kaataen vastustajan naamalleen. Jonas katsoi ällistyneenä sitä nopeutta ja voimaa ja taitoa. Oravaneiti huomasi sen ja iski silmää pojalle. Jonas hämmentyi ja ravisti päätään. "Kuka hän on?" Jonas kysyi vierellään olevalta pojalta. "Etkö sinä-- Ai niin, sinä olit se myöhäinen." Jonas nyökkäsi. "Hän on Olivie Tropwen, eversti Tropwenin veljentytär. Olivien setä on taitava sotilas ja kuulema itse opettanut Olivielle erilaisia taistelulajeja tämän ollessa jo seitsemän. Aika huikeata. Hän on aika suosittu poikien keskuudessa", poika kertoi. Jonas nyökkäsi ymmärtäneenä ja katsoi, kun tyttö kamppaili jo toisen pojan kanssa.

Myöhemmin ryhmä oli syömässä nuotion ympärillä koppinsa edessä. Jonas söi syrjemmällä muista. Hän huomasi Olivien juttelemassa nauraen muiden poikien kanssa. Flirttailuakin oli molempiin suuntiin. Jonas yritti keskittyä syömiseen ja katseli maahan. Kohta hän huomasi jonkun seisovan hänen edessään. Jonas nosti katseensa ylös ja huomasi Olivien hänen edessään seisomassa kädet selän takana.

"Mehän emme ole vielä esittäytyneet toisillemme." Olivie hymyili viehättävää hymyä. Jonas nyökkäsi ja nielaisi hieman. Jonasta ujostutti hieman, kun ei ole ennen jutellut kahden vastakkaisen sukupuolen kanssa. Olivie istahti Jonasin viereen tyttömäisesti mutta arvokkaasti. "Olen Olivie Tropwen, ja sinä taidat olla Zetlerin poika." Olivie hymyili viekkaasti ja laittoi jalat ristiin. "Jonas, Jonas Zetler", Jonas vastasi jäykkänä. Olivie nauroi. "En minä pure, joten rentoudu." Jonas tunsi nolanneen itsensä.

"Sinä kiinnostat minua, Jonas Zetler." Jonas hämmästyi kuulemaansa ja katsoi sitten oravatyttöön. "Minä?" Jonas kysyi hämmentyneenä. Olivie naurahti ja nojautui lähemmäs Jonasia. "Vaikutat mielenkiintoiselta nuorelta mieheltä." Jonas katsoi hiljaa Olivieta. Hänen piti sulatella kuulemaansa, mutta hän tunsi jotain lämpöä sisällään, kun neito kosketti hänen kättään. Olivie hymyili viekkaasti nuorukaiselle siniharmailla silmillään. "Kiinnostaisinko minä sinua?"
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:30 am

Luku 9.

Kysymys kiusasi Jonasia yöllä punkassa. Ryhmätoverit koisivat täysillä, kun Jonas taas makasi selällään hereillä kädet niskan takana. Hän ei oikein tiennyt mitä vastaisi tytölle. Jonas muisteli tytön siniharmaita silmiä ja huokaisi. Hänen pitäisi nukkua, että jaksaisi herätäkin. Nuorukainen kääntyi kyljelleen ja nukahti.

Seuraavana päivänä harjoiteltiin kaksintaistelua. Miekoin ja paljain käsin. Ryhmä oli jaettu kahtia. Toinen puolisko oli ensin miekkailussa ja toinen ilman aseita. Jonas oli jälkimmäisessä ja Olivie kanssa. Ryhmän paras alokas. Kukaan ei oikein pärjännyt hänelle. Harjoittelua vahtiva komentaja voivotteli. "Eikö teistä ole mihinkään, nulikat! Jonas Zetler. Teidän vuoro. Näyttäkää muille mallia, kuinka selätetään neidin tasoinen vastustaja." Jonas kumarsi hieman ja käveli sitten ottelurinkiin. Olivie katsoi viekkain silmin Jonasia, joka valmistautui otteluun ja otti valmiusasennon. He odottivat komentajan huutavan luvan aloittaa. Komentaja huusi ja he aloittivat.

Olivie onnistui kaatamaan Jonasin heti alkuun ja nauroi hiljaa. Komentaja käski pystyyn ja Jonas nousi. Hänen oli nyt voitettava. Muuten isä rankaisisi "lusmuilusta". Olivie teki uuden hyökkäyksen, mutta nyt Jonas osasi väistää sen. Ohi syöksynyt Olivie kääntyi sulavasti pyörähtäen kuin olisi tanssinut. Jonas valmistautui uuteen iskuun. Tyttö virnisti ja hyppäsi ilmaan. Jalat edellä hän syöksyi kohti Jonasia. Jonas torjui hyökkäyksen laittamalla kädet tytön jalkoja vastaan ja työnsi tytön takaisin alkupisteeseensä.

Muut kannustivat äänekkäästi reunalla, vaikka komentaja käski hiljentyä. Ottelu kesti. Jonas alkoi väsyä. Oli saatava ottelu päätökseen omaksi edukseen. Hän muisti sitten enonsa opetukset. Hän otti muiden silmissä erikoisen asennon. Komentaja katsoi kummissaan nuorukaista. Jonasin keho oli hieman kierteellä jalat sivuttain Olivieen nähden. Nuorukaisen kädet olivat rintakehän ja kasvojen suojana limittäin, mutta ilmassa irti toisistaan. Olivie naurahti ja ajatteli pojan menneen järjiltään. Hän juoksi Jonasia kohti aikoakseen iskeä kylkeen, jota ei ollut suojattu.

Mutta oravatyttö astuikin ansaan yrittäessään lyödä kädellään kylkeen. Jonasin rintakehän suojana ollut käsi suoristui ja kaartui ottaen tytön ranteesta. Olivie hätääntyi ja yritti sitten ohjata polvensa pojan vatsaan, mutta Jonas torjui senkin ja kaatoi sitten yhden jalan varassa olevan Olivien huitaisten toisella jalallaan tytön jalan altaan ja kaatoi tämän selälleen. Olivie oli ällikältä lyöty ja katsoi hänen osittain päällään olevaa Jonasia, joka oli lukinnut hänet maahan. Jonas päästi hymyn. Hän tiesi vihdoin mitä sanoa vastaukseksi ja kuiskasi Olivielle: "Kyllä."

Olivie ihmetteli hetken, mutta päästi sitten virnistyksen. "Selvän teki. Sait minut." Olivie iski silmää. Komentaja käski ottelijoiden nousta ja julisti Jonasin voittajaksi. Oli lounaan aika. Muut nuorukaiset kyselivät Jonasin taitojen alkuperää, mutta Jonas ei vastannut muuta kuin: "Perhe salaisuus." Pojat naurahtivat, mutta olivat myös pettyneitä yrityksiinsä udella. Jonas sai rauhan syödä rauhassa, mutta Olivie tulikin seuraksi. "Onnittelut, Jonas. Olit ensimmäinen ryhmässä, joka voitti minut, ja kiinnostukseni." Olivie katsoi Jonasia viekkain silmin. "Pian alkaa viikonlopun vietto. Onko nuorella herralla aikaa tavata minua?" Olivie kysyi tyttömäisesti käsi poskellaan. Jonas hätkähti hieman. Hänen isänsä ei katsoisi sitä hyväksyttävästi. Olivie huomasi Jonasin ilmeen ja muisti ison herran. "Elämä ei ole hauskaa ilman jännitystä. Ei hän pysty vuorokauden ympäri vahtimaan sinua." Olivie virnisti ja lähti kävelemään.

Samana iltana joitakin nuorukaisia noudettiin kotia viikonlopuksi, mukaan lukien Jonas. Kotona hän sai tietää isän olevan matkalla mantereella. Myöhemmin illalla Jonas oli huoneensa parvekkeella lintunsa kanssa. Hän huomasi jotain liikettä muurilla lähellä parvekkeen viereistä puuta. Jonas huomasi tutun hännän ja päästi hymyn. Hän käski Nivaa jäämään ja katosi itse yön pimeyteen.

Seuraavan viikon ajan Jonas ja Olivie tapasivat öisin muiden nukkuessa. Jopa leirillä he karkasivat sängyistään vanhaan korkeaan tiheä lehtiseen tammeen. Sieltä näki alas, mutta alhaalta ei nähnyt sinne. Seurustelu ei ollut sallittua sotilas leirissä, joten he joutuivat tapaamaan salaa saadakseen jutella kahdestaan rauhassa. Yö yöltä heidän välit lähentyivät ja uskalsivat avautua enemmän toisilleen. Olivie oli selvästi rohkeampi ja vilkkaampi heistä kahdesta. Jonas tyytyi mieluummin kuuntelemaan ja kommentoimaan vähin äänin. Hän ei halunnut kertoa liikaa, ettei Olivie kysyisi lisää, mutta hän nautti todella tytön seurasta ja unohti isän tekemät kauheudet. Ainakin hetkeksi.

Viikonloppu taas koitti ja kaksikko olivat taas livahtaneet vahtivien silmien alta vakiopaikalleen kaupungissa. Pienen lammen ääreen, joka sijaitsi kaupungin yhdessä puistossa, lehtipuiden ympäröimänä.

Sinä yönä melkein kokonainen kuu paistoi taivaalla tuikkivien tähtien kanssa. Oli pilvetöntä eikä kovin kylmäkään. Jonas ja Olivie makoilivat nurmella katsellen taivaan valoja. Jonas nautti yön kesäisestä tuoksusta ja veti välillä syvää henkeä samalla sulkien silmänsä. Olivie katseli huvittuneena Jonasia. "Käyttäydyt kuin jokin metsänhenki." Olivie vitsaili. Nuorimies naurahti. Tyttö osui lähellä. Intiaanihan hän on. Jonasin ilme vakavoitui muistaessaan perheensä erämaassa. Olivie huomasi sen. "Et ole koskaan puhunut äidistäsi." Olivie sanoi hieman apean näköisenä. Jonas tuskastui kysymyksestä. Isän sanoma "kielletty puheenaihe". Jonasilla ei ollut lupaa puhua hänen intiaanielämästä ja hänen äidistään. Hän ei olisi halunnut valehdella. Lopulta Jonas vastasi varovasti: "Hän ei ole täällä." Olivie pyysi anteeksi kysymystä ja ehdotti äskeisen unohtamista. Jonas suostui ja hymyili hieman.

Jonas makasi käsivarsien varassa ja Olivie istui vieressä polvet lähelle kehoa vietynä. He olivat hiljaa. Olivie katsoi ensin ylös ja sitten vieressä olevaa nuorukaista ja hymähti huvittuneena. Jonas ihmetteli Olivien käytöstä. Tyttö siirtyi nelinkontin Jonasin päälle ja hymyili siinä hiljaa viekkaasti, hieman myös pirullisesti ja katsoi Jonasia silmiin. Hetken kuluttua Olivie antoi nopean suudelman Jonasille. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Se tapahtui niin äkkiä, ettei Jonas melkein tajunnut koko asiaa. Jonas oli jähmettynyt paikalleen ja katsoi Oliviea suu auki. Hän ei oikein tiennyt miten reagoida ja nielaisi. "Minä--" Jonas ei kerennyt sanoa loppuun, kun Olivie laittoi sormensa nuorukaisen huulille. "Anna vaistojen viedä."

Jonas hiljentyi ja katsoi Olivien silmiä kuin lumottuna. Ne säihkyivät kuin aaltoileva vesi kuun valossa, puhumattakaan tytön tummista punaruskeista hiuksista. Jonas nosti hieman itseään Olivieta kohti ja antoi vuorostaan suukon. Olivie hymyili ja otti käsillään Jonasin kasvoista ja suuteli pitempään. Jonas tunsi tytön pehmeät huulet huulillaan. Niin sileät ja kosteat. Niin makeat kuin auringon kypsyttämät marjat. Jonas vastasi suudelmaan ja jatkaessaan sitä hän kaatoi varovasti Olivien selälleen mennen itse hieman päälle ja keskeytti hetkeksi. Hän katsoi tytön hieman punertavia kasvoja kuun valossa, joka hymyili onnesta. Jonasin sisällä kumpusi jotain uutta, jota ei voinut kuvata sanoin.

Jonas suuteli intohimoisemmin tytön huulia ja siirtyi kaulalle. He menivät tiukemmin toisiaan vasten. Heidän kätensä kietoutuivat toistensa ympärille ja liukuivat toistensa kehoilla. Olivie kietoi myös toisen jalkansa Jonas selän päälle ja jatkoi intohimoista suutelua. He eivät pysyneet paikallaan, vaan kierivät aina suuntaan tai toiseen.

Pitkän himokkaan kohtauksen jälkeen nuoret katsoivat hiljaa toisiaan, Olivie istuen kaartuneena nurmella makaavan Jonasin ylle. Kuu oli korkeimmillaan ja tulikärpäset lentelivät vakopilkkuina lammen rannalla ja nuorten ympärillä. Jonas makasi rentona hengittäen syvään katsellen hänen yläpuolellaan olevaa tyttöä. Olivie siveli Jonasin paitaa vatsan kohdalta. Sen tuntui mukavalta. Mutta oli aika palata takaisin, kummankin omaan kartanoonsa. Olivie antoi vielä hyvän yön suukon ennen kuin juoksi vastakkaiseen suuntaan kadoten varjoihin. Jonas seisoi vielä paikallaan hetken ja lähti sitten varovasti palaamaan isänsä kartanolle. Hän kiipesi muurin päälle ja sieltä parvekkeelleen puiden avulla ja tarkisti, ettei ketään näkynyt, ennen kuin avasi varovasti oven. Nuorukainen vilkaisi vielä lammen suuntaan ja astui sitten pimeään huoneeseensa oven sulkien perässään.
Nuoret olivat ottaneet sinä yönä uuden askeleen suhteessaan ja sen salailu oli entistä tärkeämpää. Jos se paljastuisi, seuraukset olisivat vakavat. Siitä huolimatta nuoret eivät aikoneet lopettaa tapaamisiaan. Suhde oli kiintynyt.

Arki oli taas alkanut ja alokas koulutusta oli kestänyt kohta muutaman viikon. Jonas odotti sopivaa hetkeä karata kopista ja kiivetä taas siihen vanhaan tammeen. Olivie odotti jo siellä, naureskellen, kun Jonas kiipesi puuta pitkin ylös. Hän istui vankan oksan tyvessä, jalat oksan molemmin puolin. Hän katsoi kun Jonas kiipesi oksalle ja istui siinä. "Olet aika hidas kiipijä." Olivie kiusasi. Jonas naurahti. "Helppo sinun sanoa, synnynnäinen kiipijä." Hän vastasi samalla mitalla takaisin. Nuoret nauroivat, mutta hiljaa, etteivät yövartijat kuulisivat.

Pöllön huhuilu kuului, kun nuoret nauttivat taas toistensa seurasta. Jonasin käsi liukui tytön käsivarsilla suudellessa tätä ja Olivien kädet olivat nuorukaisen rintakehällä. Jonasin sormet sotkeutuivat Olivien topin olkaimiin ja ärähti hiljaa. Olivie naurahti. "Taitavat olla tiellä." Olivie ohjasi Jonasin kättä tiputtamaan olkaimia pois tieltä. Vaikka olkaimet olivat pois, toppi pysyi päällä. Jatkaessaan puuhiaan, Olivie raotti hieman pojan paitaa ja siveli sitten käsillään vatsaa, kylkeä ja muutakin yläkehoa. Jonas toivoi, ettei Olivie huomaisi hänen arpiaan, mutta turhaan hän huolehti. Olivie oli niin uppoutunut nauttimaan hetkestä. Nuorukainen suuteli tytön kaulaa ja työntyi melkein niskaankin. Olivie päästi nautinnon ääniä pojan käsien välissä, kun Jonas oli siirtynyt topin kaula-aukolle. Hän siveli myös Olivien jalkoja hempeästi ja hartaasti toisella kädellään käväisten välillä hieman Olivien erittäin lyhyiden housujen lahkeiden alla.

Pian oli aika taas poistua. Olivie laskeutui ensin ja varovasti edeten, hän palasi ripeästi koppiinsa. Jonas odotti hetken, ennen kuin laskeutui ja palasi omaan koppiinsa. Hän ei huomannut, että tumma hahmo oli nähnyt nuorten laskeutuvan tammesta. Hahmo tarkkaili hetken ja katosi sitten pimeyteen.

Viikko kului normaaliin tahtiin ja viikon loppu taas koitti. Jonas odotti taas Olivieta lammella iltahämärässä. Jonas oli alkanut saada lopulta kaikki ajatukset selväksi ja alkoi ymmärtää tunteitaan Olivieta kohtaan. Se ei ollut enää pelkkää kiintymystä. Se oli jotain enemmän. Aikaa kului, eikä tyttöä näkynyt. Oliko hän unohtanut? Jonas nousi ja pyyhkäisi vaatteitaan. Hän suuntasi Tropwenin sukukartanoa päin. Hän kurkki katujen varrella olevien puiden takaa. Hän näki naisen hahmon kartanon toisessa kerroksessa. Jonas tunnisti sen Olivieksi. Alkoi olla pimeää. Jonas kiipesi muurien sisäpuolelle. Portilla olevat vartijat eivät huomanneet mitään. Jonas löysi huoneen ja seisoi sen alapuolella. Parveke. Jonas katseli ympärilleen ja näki sitten köynnöskehikon.

Ei kulunut aikaakaan, kun nuorimies oli kiipeämässä kohti parveketta ja kiipesi kaiteen yli. Ikkunat ovet huoneeseen oli auki ja vaaleat silkkiset verhot heiluivat hennon tuulen mukana. Jonas tarttui verhoon ja näki Olivien peilipöydän ääressä harjaamassa hiuksiaan. Tyttö oli yöpuvussa ja yllä oli vielä satiininen punainen aamutakki. "Olivie?" Jonas kysyi hiljaa. Tyttö käänsi päätään äänen suuntaan ja ilahtui näkemästään ja juoksi halaamaan Jonasia. Pian hänen hymynsä muuttui apeaksi ja katsoi poispäin Jonasista. "Mikä on?" Olivie kääntyi nuorukaisesta poispäin ja laittoi kätensä ristiin. "Meidän ei ehkä pitäisi enää tavata." Jonas ei uskonut kuulemaansa ja otti Olivien olkapäästä kiinni käänsi tytön häneen päin. "Miksi sanot noin? Etkö sinä pidä minusta?" Jonas kysyi. "Pidän, mutta--" Olivie hiljeni ja jatkoi sitten. "Ehkä olisi parempi odottaa hieman. En ole valmis pitemmälle." Jonas pudisti päätään ja tarttui kummankin käsin tytöstä. "Mitä sinä--" Jonas ei sanonut loppuun kun huomasi Olivien silmistä valuvan kyyneleitä. Jonas kysyi tyttö nimellä. "Mene nyt, ennen kuin sinut huomataan." "Mutta--" "Mene!" Olivie huusi itkiessään. Jonas ymmärsi. Hän kääntyi parvekkeelle päin. "Anteeksi."

Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas ja kiipesi muurin yli ja katsoi vielä kerran Olivien suuntaan. Hän ei nähnyt tyttöä. Jonas tuskaantui ja hampaat kiristyi. Hänkin alkoi itkeä. Taas kerran hän menetti jotain arvokasta. Taivaalta alkoi tippua pisaroita ja kasteli nuorukaista. Jonas nojasi kädellään yhtä puuta vasten. Jonasin ajatukset pyörivät taas hänen sisällään. Hän ei sallinut itselleen tunnustavan Olivielle tunteitaan. Hän ei halunnut vaivata häntä asialla, jonka hän oli juuri oppinut ymmärtämään. Hän ei halunnut satuttavan Olivieta. Tunnustaen rakastavan häntä.
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Bluffy lähetetty Ke Marras 13, 2013 3:42 am

Luku 10.

Jonas tunsi silloin sielunsa taas säröilevän. Sisin hajosi entisestään, mitä se oli jo valmiiksi. Se alkoi hajota ensimmäisen kerran, kun hänen perhettä uhattiin. Hän luuli, että se tyttö, Olivie, johon hän rakastui, voisi helpottaa ja parantaa sitä tuskaa, mutta nyt hän on entistä haluttomampi elää. Jonas ei kuitenkaan voinut riistää henkeään, sillä hän pelkäsi "isän" tappavan äidin. Hänet oli kahlittu tähän elämään.

Sotilasleirillä hänet oli siirretty toiseen ryhmään ja näki Olivieta hyvin harvoin. Hän tunsi myös, että häntä vartioitiin enemmän. Siitä on jo kyllä vuosi ja alkoi olla puhetta kenttähommista. Tehtävistä Orianan ulkopuolella.

Jonas oli taas huoneessaan nukkumassa. Hän näki taas painajaisia, jotka olivat seurustelun aikana jääneet vähemmälle. Kuitenkin nyt ne taas rassasivat Jonasin öitä. Entistä pahimpina.

Salama räiskyi ulkona pahaäänisesti. Jonas säikähti hereille. Nuorimies hieroi kasvojaan ankarasti käsillään ja hengitti raskaasti. Hän oli niin uupunut. Niin lopussa. Salama iski uudestaan. Jonas siirtyi istumaan sänkynsä reunalle selkä ikkunaan päin. Niva lensi viereen sängyn jalkapäätyyn ja katsoi Jonasia. Jyrisi ja tuuli ja sade pauhasivat. Syksy oli tulossa.

Jonas riisui hikisen yöpaitansa ja paiskasi sen turhaantuneena kauemmas lattialle. Hän kuunteli, kun sade piiskasi ikkunan laseja. Salaman taas välähtäessä pystyi näkemään hetken. Nuorukaisen selän arvet olivat hyvin parantuneet, muutamaa lukuun ottamatta. Jonas hautasi kasvonsa käsiinsä ja nojasi polviin. Niva hyppäsi nuorukaisen olkapäälle ja nyki tämän hiussuortuvia. Jonas ei reagoinut siihen. Hän oli niin väsynyt. Lintu nyki uudestaan, hieman kovempaa tällä kertaa ja äännähti.

Jonas hätkähti hieman ja huomasi sitten pienen ystävänsä. Hän rapsutti sormenpäällään linnun päätä surullisena. Jonas kuuli käytävän kaappikellon kumisevan myrskyn äänien lomassa. Oli vielä yö. Kello kumisi niin vähän. Jonas huokaisi ja sytytti öljylampun. Hän nousi pystyyn sängystään ja meni kirjahyllylle ja avasi lasiset ovet. Hän katseli hetken ennen kuin otti hyllystä nahkakantisen kirjan ja meni takaisin sängylleen. Jonas otti mukavan asennon ja avasi kirjan. Kirja oli vanha. Paperi kellersi ja oli jäykkää. Kauniilla käsialalla kirjoitetut tekstit ja luonnoskuvat oli tehty musteilla. Kirja kertoi erämaan "vaaroista". Villieläimistä, kasveista ja intiaaneista ja muusta "roskaväestä". Jonasia inhotti sellainen asenne, mutta hän kuitenkin jatkoi kirjan lukua. Se auttoi ymmärtämään, miten asiat oikeasti ovat.

Aamulla myrsky oli laantunut ja nuorimies oli nukahtanut kirjan ääreen. Niva taas torkkui sängyn päädyssä Jonasin yläpuolella. Oveen koputettiin napakasti. Jonas ei reagoinut, kun vasta toisella kerralla ja ovi narahti auki. Nuorukainen hieroi silmiään, kun perheen neuvonantaja, kiero ja mairitteleva, Ferde astui huoneeseen. "Huomenta, nuoriherra. Olisi aika nousta." Jonas ei ollut ilahtunut miehen tulosta ja katsoi häntä halveksien. Ferde katsahti lattialla olevaan paitaan ja mulkoili vaatekaapille mennyttä nuorukaista. Hän katsoi pojan selkää. Rangaistuksesta huolimatta, poika edelleen ei käyttäytynyt täysin hyväksyttäväksi. Mies tuhahti. "Isänne haluaa tavata teidät olohuoneessa. Kunhan ensin olette käyneet aamiaisella." Ferde aikataulutti. Jonas seisoi kaapin suuntaan ja oli hetken hiljaa ja huokaisi. "Tiedätkö, mitä asia koskee?" Jonas kysyi katsellen melkein lattiaan. "Näette sitten. Se on yllätys." Ferde virnisti erittäin leveästi ja poistui sitten lattialla olevaa paitaa potkaisten. Jonas katsoi oveen päin kulmat kurtussa. Häntä ärsytti, mutta myös masensi. Hän katsoi kaappiin, otti vaatteet ja paiskasi ovet kiinni.

Aamiainen tuli ja meni. Jonas käveli reippaasti kohti olohuonetta ja vakavana. Hän pysähtyi huoneen oviaukolle. Jonas näki Colen ja Ferden seisovan pöydän äärellä selkä Jonasiin päin. Jonas seisoi hiljaa paikallaan. Ferde huomasi pojan ja kääntyi hieman. "Te tulitte, nuoriherra." Mies totesi virnistäen ja kumarsi. Colekin kääntyi poikaansa päin vakavana. Jonas näki pöydällä liinan peittämässä jotain. Cole viitoitti poikaansa tulemaan lähemmäksi. Jonas oli nyt pöydän vierellä ja katsoi tummanharmaata liinaa tyynenä. Cole kehotti Jonasia siirtämään liinan pois.
Jonas ojensi kätensä liinan yläpuolelle. Hän otti kiinni liinan keskeltä, huokaisi ja veti liinan pois pöydältä. Jonas hämmästeli näkemäänsä hieman oudoksuen.

Pöydällä oli uutuuttaan kiiltävät sotilaan varusteet. Eniten pisti silmään kilpi. Sen erikoinen muoto kummastutti. Suippomainen ja kärjistä terävät. Jonas kosketteli hopeista suvun tunnusta kilvessä. "Z" niin kuin Zetler. Kilvessä oli paikoin kohoumia, kestävyyden lisäämiseksi. Jonas tunnusteli mietteissään varusteita pöydällä. Cole katsoi melkein tyytyväisenä poikaa, kun tämä otti miekan käteensä ja veti tupestaan. Jonas tarkkaili pitkää, melko siroa miekkaa, jonka kahva oli koristeltu kullalla ja jalokivillä.

"Paras aloittaa totuttelu siihen. Parin päivän päästä on pienimuotoiset turnajaiset. Pärjäämisen mukaan saat ensimmäisen tehtäväsi. Parasta pärjätä hyvin." Cole virnuili. Niinpä. Pitää olla paras. Täytyy pitää yllä Zetler-suvun hyvää mainetta, sotilaallista mainetta. Jonas työnsi miekan tuppeensa ja nyökkäsi ymmärtäneen.
Kohtapuolin Jonas oli Ferden kanssa harjoittelukentällä parin vartijan kanssa. Jonasilla oli uudet varusteet yllään. Vasemmassa kädessä kilpi, oikeassa käsisuojus ja miekka. Ferde puki haarniskan ylleen. Näin varmistettiin, ettei poika vahingossa vahingoita "liikaa" vastustajaansa. Cole käveli arvokkaasti paikalle katsomaan harjoittelua. Ottelijat ottivat valmiusasennon. Heille annettiin lupa aloittaa.

Ferde hyökkäsi raivolla Jonasia kohti. Jonas torjui ensimmäisen iskun kilvellään ja yritti miekallaan tähdätä miehen olkapäähän. Yritys epäonnistui ja Jonas oli jatkuvassa puolustus asemassa. Cole istui syrjemmällä naputtaen sormiaan tuolin käsinojaan. Hän oli pettynyt ja katsoi uhkaavasti kentälle. Jonas tunsi hänen isänsä painostavan katseen, vaikka ei nähnyt sitä. Hän oli oppinut tuntemaan sen näiden vuosien aikana, jotka hän on asunut Orianassa, isänsä luona.

Ferde pilkkasi poikaa ärsyyntyneenä, kun tämä ei osannut hyökätä. Jonasia alkoi ensin suututtaa, sitten hän alkoi raivostua. Isän katse ja Ferden sanat saivat Jonasin raivon partaalle. Hän huusi raivoten ja hyökkäsi kohti miestä. Jonas löi miekallaan Ferden miekan syrjään voimalla ja tönäisi kilvellään miehen maahan. Yllätetty neuvonantaja makasi maassa puolustus kyvyttömänä ja katsoi melkein kauhuissaan, kun nuorukaisen miekka lähestyi vauhdilla hänen kaulaa. Ferde sulki silmänsä.

Tuli hiljaista. Cole katsoi ensin virnuilen ja alkoi sitten nauramaan tyytyväisenä. Maassa oleva neuvonantaja avasi silmänsä ja huomasi miekan pysähtyneen ihan kaulan iholle. Jonas hengitti hengästyneenä ja järkyttyneenä. Miekka oli vaistomaisesti pysähtynyt vastustajan kaulalle, aiheuttaen pienen viillon iholle. Jonas ei ollut ennen niin raivostunut. Ei edes silloin, kun hän vastusti isäänsä. Hän tunsi yhtäkkiä käden olkapäällään ja säpsähti. Cole oli noussut tuoliltaan ja kävellyt poikansa luo. Jonas katsoi pää hieman kääntyneenä ja hengittäen raskaasti virnuilevaa Cole.

"Hyvin tehty, poikani. Juuri tuon haluaisi nähdä." Jonas suoristui ja sulki silmänsä yrittäen saada itsensä tyyneksi ja levolliseksi. "Mitä näit?" Jonas kysyi hieman ääni väristen. Cole virnisti ja kuiskasi nuorukaisen korvaan: "Sisäisen petosi."

Jonasin silmät säpsähtivät auki. Hän ei ymmärtänyt, mutta ei halua tietääkään. Hän tunsi kuitenkin jonkin muuttuneen. Oliko se isän tekosia vai jotain muuta? Jonas yritti rauhoittua ja laittoi miekan tuppeensa. Hänen käsi vapisi hieman. Oli opittava hallitsemaan sitä tunnetta. Jonas ei halunnut tapahtuvan sen vaikutuksen alla mitään peruuttamatonta.

Turnauspäivä koitti alokasleirillä. Jonas odotti vuoroaan isänsä kanssa. "Onnea otteluihin, poika." Cole sanoi vakavana. Jonas nyökkäsi ja katsoi tuimana ottelua. Onnea. Kuitenkin Cole tarkoitti, että on paras voittaa, muuten seuraisi rangaistus. Jonasia kutsuttiin rinkiin. Hän huokasi ja käveli kentälle. Jonas katsoi vastustajaansa ja veti miekkansa esiin. Jonas ajatteli hiljaa mielessään: "Äidin vuoksi."

Muutamaa päivää myöhemmin Jonas oli jo matkalla Zoltaniin meren yli. Hän oli onnistunut pärjäämään "turnauksessa" ja sai ensimmäisen tehtävänsä Orinanan ulkopuolelta. Jonasista tuntui melkein hyvältä päästä kaupungista moneen vuoteen. Kuitenkaan hän ei ollut päässyt valvovien katseiden alta. Hänelle oli tehty selväksi, jos hän yrittäisi jotain typerää.

Jonas nojaili laivan mastoon ja katseli muita ryhmänsä nuoria jäseniä. Heidän komentajansa, arvoltaan kapteeni, oli jossain laivassa. Nivakin oli päässyt mukaan. Se oli todettu hyödylliseksi. Tällä hetkellä se lensi innoissaan laivan mastoja kierrellen. Lopulta se laskeutui nuorukaisen olkapäälle ja puski päälleen Jonasin poskea. Jonas naurahti hiljaa ja antoi makupalan pikkuystävälleen.

Laiva ankkuroi Zoltanin satamaan ja tuore sotilasryhmä astui laiturille kapteeninsa johdolla. Hevoset odottivat jo nuoria ja heidän johtajaansa. Jonas suoristi punaista, kultanauhaista viittansa ja varmisti kilven ja miekan pysyvyyden mukanaan. Vaikka hän oli samanarvoinen muiden kanssa, hän silti sai "erikoiskohtelua” isänsä takia. Jonas sai jopa parhaan hevosen. Tai niin sanotun. Se oli vahva, luonnosta pyydystetty, ori, mutta sillä oli "käytösongelmia". Välillä se vauhkoontuu täysin. Orin lopettamista on harkittu moneen otteeseen, mutta aina lopulta on todettu orin olevan liian harvinainen ja upea eläin lopetettavaksi.

Ori oli taas vastahakoinen yhteistyöhön taluttajiensa kanssa. Se yritti riuhtoa itseään irti ja nousi välillä takajaloilleen ja hirnui äänekkäästi. Kaksikaan miestä ei tuntunut riittävän pitelemään tummaa oria. Jonas katsoi säälien komeaa olentoa. Ori riuhtaisi itsensä irti. Suitset lensivät miesten käsistä ja olivat jäädä kavioiden alle. Jonas riensi ottamaan hevosen vapaana heiluvista suitsista kiinni ja yritti rauhoitella oria. Toiset katsoivat kauhistellen ja osa otti lassoja esiin. Jonas huomasi tilanteen. "Ei! Se vauhkoontuu vaan enemmän!" Jonas huusi ja pyrki saamaan katsekontaktin orin kanssa. Hän näki sen kullanvärisissä silmissä vapautta kaipaavan sävyn. Ori alkoi pikku hiljaa rauhoittua ja lopulta se vain jäi puhisemaan.

Jonas taputti oria kaulalle kevyesti ja silitti sitten sen siniseen sävähtävää kiiltävää mustaa sileää harjaa. Muut katsoivat ällistyneenä, samalla kun Jonas vain jutteli hiljaa orille ja silitti sen harjaa.

Pian muutaman hengen ryhmä oli ratsailla. Jonas ratsasti kapteenin rinnalla. Niva oli nuorukaisen olkapäällä. Muut nuoret tulivat hieman taaempana. Aikaa kului ja kului ja ympärillä näkyi vaan aavaa aroa. He kulkivat hiljaa. Jonas tarkkaili ympäristöä. Jokin tuntui olevan pielessä. Nivakin sähisi enemmän kuin yleensä. Muut eivät tuntuneet olevan moksiskaan. Jonas tunsi hermostuvan. Ihan kuin jokin tarkkailisi heitä tai jotkut.

Jokin napsahti poikki hevosten jalkojen alla. Heti sen jälkeen nousi naamioituneita kapinallisia maasta ja jousipyssyillään piirittivät pienen sotilas ryhmän hetkessä. Kapteeni ei kerennyt huutaa käskyjään, kun nuoli lävisti kaulan. Mies putosi hevosen selästä kuolleena ja ratsu vauhkoontui ja sai muutkin paniikkiin. Pian muutkin kaatuivat nuolleihin yksitellen, kunnes jäljellä oli vain Jonas, joka oli vielä hevosensa selässä. Jonas katsoi kauhistellen kuolleita sotilaita ympärillään. Hän rupesi melkein voimaan pahoin. Niva levitti hieman siipiään ja kähisi. Musta ori hirnui pelästyneenä ja kääntyili kauhuissaan olevan Jonasin etsiessä pakotietä. Lisäksi hän ihmetteli toistaiseksi eloon jäämistä.

"Olkaa varovaisia tämän kanssa. Voi olla pahakin vastus." Yksi hyökkääjistä huusi muille. Jonasin kädet liikkuivat hiljaa viitan suojissa kohti miekkaa. Jonas oli hermostunut. Kapinalliset olivat yliarvioineet hänet. Tuuli yltyi ja tummia pilviä lähestyi. Salama iski.

Äkkiä lassoja ilmestyi hevosen ja Jonasin ympärille ja heidät vedettiin maahan. Niva lähti lentoon ja katsoi tilannetta ilmasta. Hyökkääjät huomasivat viitan alta paljastuneen kilven. Suvun tunnus sai hyökkääjät hätkähtämään. "Zetler." Heidän johtaja totesi hampaat irvessä. Köydet kiristyivät nuorukaisen ympärillä. Jonas yritti riuhtoa itseään irti ja näki orin villiintyvän taas. Hän näki myös Nivankin yläpuolellaan. Samoin hyökkääjät. Yksi heistä kohdisti jousipyssynsä lintuun. Jonas hätääntyi ja huusi: "Mene Niva!" Nuoli lähti vauhdilla lintua kohti, joka onnistui väistämään sen ja katosi taivaalle. Johtaja löi Jonasia takaraivoon ja nuorukainen kaatui maahan. Hänen tajuntansa alkoi sumentua, mutta hän kerkesi kuulla yhden lauseen heidän suusta. "Viekää hänet leiriin." Tämän jälkeen Jonas menetti tajuntansa.

Jonas heräili. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän oli tajuton. Nuorukainen siristi silmiään. Kangastelttoja oli ympyrässä hänen ympärillään. Hänen päätä kivisti. Hän yritti saada kätensä päälleen, mutta se ei oikein onnistunut. Kädet oli sidottu paaluun pään yläpuolelle. Nuorukainen huokaisi tympääntyneenä. Siinä hän istui sidottuna ja aseista riisuttuna. Jopa viittakin oli viety.

Nuorukainen kuuli jonkun huutavan ja nosti katseensa äänen suuntaa. Toinenkin vanki, suoraan edessä. "Hiljaa noita, jos henki on kallis." Hyvin varustautunut mies huusi vangille. Vangin sidotut kädet olivat sylissä ja hahmon henkilöllisyyttä peitti tumma hupullinen viitta tai kaapu. Vanki ei välittänyt vaan jatkoi jonkin sortin muminaa. "Anna olla. Ei hän voi tehdä mitään. Ne munkin antamat ihmepaperit pitää sen kurissa." Joku huusi toiselle. Mies murahti ja käveli sitten kiukkuisena Jonasin luo. "Tämä äpärä on näköjään herännyt." Jonas katsoi tuimasti miestä hiljaa. Mies ei selvästi pitänyt siitä ja potkaisi jalallaan nuorukaista vatsaan. Jonas haukkoi henkeä ja rupesi yskimään vatsaan kohdistuneesta iskusta. "Ole vaan kunnolla, Zetler-äpärä", mies huusi Jonasille. Jonas puri hammasta: "Se ei ole nimeni." "Ihan sama, Orianan rakki." Mies vastasi ja käveli pois. Jonas suuttui. "En ole omasta tahdosta heidän rakki." Jonas huusi perään.

Vanki lopetti muminan ja nosti päätään. Jokin Jonasin huudossa herätti sen uteliaisuuden. Hän katsoi nuorukaiseen. Jonas oli melkein rauhoittunut, kun hän näki hupullisen hahmon katsovan häntä hiljaa liikkumatta. Vain puolet kasvoista näkyi. Silmät olivat piilossa hupun suojissa. Jonas ihmetteli hahmon käytöstä. Kuin olisi yhtäkkiä herännyt. Yhtäkkiä Jonas tunsi jotain outoa. Ihan kuin jokin luikertelisi käsivarsilla.

Pian pari miestä käveli vangin luo. Miekat käsissään. "Kuka antoi luvan liikkua?!" Toinen miehistä löi. "Minun tarvitse totella teitä." tumma ääni vastasi. Äskeinen miehen alkoi raivostua. "Sinusta ei ole kuin vaivaa." Mies veti miekan ja kohotti sen yläpuolelleen. Jonas, joka ei kuullut keskustelua täysin, mutta näki, mitä oli tapahtumassa, pinkaisi syöksyyn. Hän nappasi maassa olleet aseensa ja lävisti miekallaan miehen, joka oli aikoa mestata vielä sidottuna olevan vangin. Jonas ei tajunnut että oli päässyt irti köysistä, kun vasta sitten, kun lävistetty mies kaatui maahan. Toinen rupesi huutamaan hälytystä. Jonas tönäisi miehen maahan voimalla kilvellään ja otti puolustusasennon ja asettui vangin suojaksi.

Tummat pilvet alkoivat tiputtaa vettä taivaalta. Kymmenen miestä oli valmiina hyökkäämään Jonasin kimppuun, joka ei näyttänyt perääntymisen merkkejä. Hänelle riitti se barbaarisuus ja oli melkein raivoissaan. Vanki alkoi taas muminansa ja Jonas hyökkäsi raivolla.

Jonas ei ajatellut liikkeitään vaan meni vaistoillaan. Kapinalliset kaatuivat yksitellen. Joko haavoittuen pahasti tai menettäen henkensä. Pian oli jäljellä kolme. Joukon vahvimmat. Jonas alkoi hengästyä. Johtaja oli vielä pystyssä. Hän huitaisi isolla miekallaan murtaakseen nuoren puolustuksen. Jonas yritti torjua miekallaan iskun. Hän kuitenkin kaatui selälleen ja kauhistui. Miekka oli säpäleinä ja mies oli iskemässä viimeistä iskua lopettaakseen taiston. Jonas ei kerkeä torjua sitä ja sulki silmänsä.

Tuskan tuntemisen hän kuuli kiukkuista ärhentelyä. Jonas avasi äkkiä silmänsä ja huomasi Nivan kynsimässä miehen kasvoja lennellessään vähän väliä vierestä. "Sinä pirulainen." Mies ärhenteli miehelle. Niva ei välittänyt miehen käden huitomisesta ja kävi jopa tämän toisen silmän kimppuun. Mies huusi tuskasta ja onnistui lyömään kädellään linnun maahan. "Niva!" Jonas huusi kauhuissaan ja yritti nousta, mutta huomasi sitten miehen valmistautuvan uuteen iskuun pidellen vertavuotavaa silmäänsä. Äkkiä naisen ääni kuului Jonasin takaa: "Katkaise köydet!"

Jonas teki mitä käski ja katkaisi vangin paperilla käärityt köydet miekantyngällään. Sillä hetkellä Jonas tunsi kovan ilmavirtauksen ja sulki silmänsä suojakseen silmiä. Hän kuuli miesten huutavan pelosta ja kaikkoavien kavioiden äänen, sitten hiljeni. Jonas avasi silmänsä ja huomasi viittahemmon olevan takanaan kyyryssä. Jonas nousi, samoin hän. "Kiitos avustasi, nuorimies." Tumma ja matala naisen ääni kuului. Nainen kääntyi ja Niva oli hänen käsivarrella. Jonas huokaisi helpotuksesta, kun näki pikkuystävänsä olevan kunnossa. Jonas kiitti vuorostaan ja silitti huojentuneena Nivaa. "Sinäkö avasit köyteni?" Jonas kysyi. Nainen vastasi nyökäten.

Orikin oli päässyt irti kopsutteli naisen viereen. Huppu oli edelleen silmien suojana, mutta naisen saattoi nähdä hymyilevän. "Toit hänetkin tänne", nainen totesi silittäen oria. Jonas katsoi hiljaa naista ja oria. He näyttivät kuuluvan yhteen. Sitten huomio kiinnittyi naisen poskella olevan vihreään raitaan. Nainen kääntyi Jonasin puoleen ja käveli tämän luo. "Olen kiitollinen sinulle. Haluan että otat tämän. Uskon, että olet oikea henkilö käyttämään." Nainen ojensi Jonasille arvokkaan näköisen vaaleansinisen kaulakoru, jonka keskellä oli vihertävä kristalli, jota pitkin pisarat valuivat. Jonas kiitti kumartaen ja nainen nousi orin selkään. "Voi hyvin." Tämän sanottuaan huppupäinen nainen kohotti kättään. Sen ympärille ilmestyi vihreää valoa. Jonas otti pienen askeleen taaksepäin. Sitten nainen suuntasi kätensä Jonasiin. Pölypilvi nousi nuorukaisen ympärillä. Jonas laittoi kätensä suojakseen.

Pilvi katosi pian ja tuli hiljaista. Jonas katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää leirissä ja nainenkin oli kadonnut orin kanssa. Yksi asia pysyi ennallaan. Sade. Jonas katsoi ympäröivää erämaata. Hän koki sen tutun oloiseksi. Sitten hän näki jotain horisontissa ja alkoi kävelee sitä kohti, mitä se sitten olikaan.

Jonas käveli aikansa ja alkoi hahmottaa näkemäänsä. Pian hän oli niiden luona. Alkeellisia myyntikojuja. Se ei ollut ihmeellistä, mutta oli järkyttävää nähdä ketkä olivat myyjinä. He olivat laihoja ja väsyneitä. Heidän kurjuus oikein korostui sateessa. Luonto oli koetellut heitä ankarasti. Sitten näki osalla kasvomaalauksia. He olivat samaa heimoa kuin Jonas aikoinaan. Khenjut'n intiaaneja. Jonas katsoi nopeasti päätä käännellen ympärilleen. Hän huomasi pohjoisen suunnassa asutusta. Hän alkoi juosta sitä kohti.

Jonas juoksi toivon pilke silmissään ja Niva lensi hänen edellä yläpuolella. Leiri lähestyi askel askeleelta ja Jonas toivoi yhä enemmän löytävänsä sen, mitä hän on kaivannut näiden vuosien ajan. Hän hidasti ja lopulta käveli rauhattomasti. Hän katseli ympärilleen hermostuneena.

Lopulta katse kohdistui naiseen. Nainen istui rauhallisena tiipiin edessä punoen koria. Hän hyräili tutun omaista laulua rauhallisena, mutta siihen sekoittui surullinen sävy. Jonas seisoi hiljaa paikallaan katsoen suoraan naiseen, jota elämä oli koetellut. Jonas nielaisi ja alkoi kävellä hiljaa naista kohti. Nainen ei huomannut lähestyvää nuorukaista. Jonas pysähtyi naisen eteen ja keräsi rohkeutensa. "Äiti?" Jonas sanoi hiljaa kysyvästi. Nainen nosti katseensa nuorukaiseen. Jonas laskeutui polvilleen ja katsoi hiljaa naiseen. Nainen alkoi vuodattaa hiljaa kyyneleitä ja kosketti Jonasin kasvoja varovasti sormillaan. "Na'rey?" nainen kysyi. Jonas nyökkäsi. Nainen otti pojan syleilyynsä. Jonaskin halasi naista tiukasti ja vuodatti hiljaa kyyneleitä.

Nainen oli Sula. Jonasin, eli silloisen Na'reyn äiti, jota hän ei ollut nähnyt melkein kymmeneen vuoteen. Hän halasi äitiään ja silitti tämän hieman harmaantuneita hiuksia. Sade jatkoi vaan, mutta aurinko pilkisti pilvien takaa.

Jonas alkoi muistaa kaiken, minkä oli unohtanut vuosien aikana kaukana kotoa. Tämä paikka oli rakkain maailmassa ja täällä oli se, mitä hän kaipasi. Hän ei kuitenkaan voinut tuntea sitä enää. Näkymättömät kahleet kahlitsivat nuorukaista takaisin Orianaan. Hänen vapaus oli riistetty.

Loppu
avatar
Bluffy

Viestien lukumäärä : 303
Join date : 02.11.2013

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Riistetty vapaus

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa